Uskonnon tulevaisuus sen menneisyyden valossa
12. osa: vuosina 100–476: Evankeliumin valon sammuttaminen
”Ihmiset ovat huomanneet, että on paljon mukavampaa turmella totuus kuin puhdistaa itsensä.” – Charles Caleb Colton, 1800-luvulla elänyt englantilainen pappi
SIITÄ lähtien kun Rooma teloitti kristillisyyden Perustajan vuonna 33, tuo Raamatun historian kuudes maailmanvalta oli jatkuvasti kristittyjen kimpussa. Se otti heitä vangiksi ja heitätti joitakuita heistä leijonille. Mutta silloinkin kun Roomassa ensimmäisellä vuosisadalla eläneitä kristittyjä uhkasi marttyyrikuolema ihmissoihtuina, joita käytettiin valaisemaan keisari Neron puutarhaa, he antoivat jatkuvasti hengellisen valonsa loistaa. (Matteus 5:14) Vähitellen tilanne kuitenkin muuttui.
”100-luvun alussa kirkko alkoi saada osakseen arvonantoa”, sanotaan kirjassa From Christ to Constantine. Mutta kunnioituksella oli hintansa: ”normien madaltaminen”. Niinpä ”kristillinen elämäntapa ei enää näkynyt olevan kristillisen uskon vaatimus”.
Evankeliumin valosta oli jäljellä enää vain himmeä tuikahdus. Ja kirja Imperial Rome kertoo, että ”300-luvulle tultaessa kristityt kirjailijat eivät ainoastaan väittäneet, että oli mahdollista olla sekä kristitty että roomalainen, vaan että Rooman pitkä historia oli itse asiassa alkuna kristilliselle kertomukselle. – – Johtopäätös oli, että Rooma oli saanut valta-asemansa Jumalalta.”
Tätä mieltä oli myös Rooman keisari Konstantinus Suuri. Vuonna 313 Konstantinus laillisti kristinuskon. Yhdistäessään uskonnon ja valtion asettamalla uskonnolliset johtajat valtion palvelukseen ja antamalla valtion valvoa uskonnollisia asioita Konstantinus teki todellisen karhunpalveluksen.
Jo 100-luvun alussa Ignatius, Antiokian piispa, oli ottanut käyttöön uuden menetelmän seurakunnan hallitsemiseksi. Vanhinten ryhmän sijaan tullut monarkkinen piispuus merkitsi sitä, että kutakin seurakuntaa hallitsi nyt yksi kirkonmies. Noin 100 vuotta myöhemmin Cyprianus, Karthagon piispa, laajensi tätä hierarkkista pappisjärjestelmää seitsenasteiseksi monarkkiseksi hierarkiaksi, jossa korkein asema oli piispalla. Hänen alapuolellaan olivat papit, diakonit, alidiakonit ja muita arvoasteita. Lännen kirkko lisäsi myöhemmin kahdeksannen asteen, kun taas idän kirkko tyytyi viisiasteiseen hierarkiaan.
Mihin tällainen uskonnon johtamistapa, johon oli liitetty valtion hyväksymys, johti? Kirja Imperial Rome vastaa: ”Vain 80 vuotta viimeisen kristittyjen vainon aallon jälkeen kirkko itse alkoi teloittaa harhaoppisia, ja sen papit käyttivät valtaa, joka vastasi lähes keisarien valtaa.” Kristuksella ei varmastikaan ollut tämä mielessään, kun hän sanoi, että hänen opetuslapsensa eivät olisi ”osa maailmasta” ja että heidän tulisi voittaa maailma, ei voimallaan, vaan uskollaan. – Johannes 16:33; 17:14; vrt. 1. Johannes 5:4.
”Pyhimykset” ja kreikkalaiset jumalat
Pakanalliset ajatukset olivat jo kauan ennen Konstantinuksen aikaa turmelleet kristillisyyden. Kreikan tarujumalat, joilla oli aiemmin ollut voimakas vaikutus Rooman uskontoon, olivat vaikuttaneet myös kristinuskoon. Kirjassa Roman Mythology sanotaan, että ”siihen mennessä kun keisarit alkoivat hallita Roomaa, Juppiter oli samastettu kreikkalaisen Zeuksen kanssa – –. Myöhemmin Juppiteria palvottiin Optimus Maximuksena, Parhaimpana ja Suurimpana, joka nimitys siirrettiin kristinuskoon ja esiintyy monien muistomerkkien kaiverruksissa.” The New Encyclopædia Britannica -tietosanakirja lisää: ”Kreikkalaiset sankarit ja jopa jumaluudet säilyivät kristinuskossa pyhimyksinä.”
Kirjoittaja M. A. Smith selittää tämän merkinneen sitä, että ”monet jumalryhmät alkoivat sekoittua toisiinsa, ja uskonnolliset eroavaisuudet alkoivat hämärtyä. – – Ihmisillä oli taipumus ajatella, että eri jumaluudet olivat oikeastaan vain yhden suuren voiman eri nimiä. – – Egyptiläisten Isis, efesolaisten Artemis ja syyrialaisten Astarte voitiin samastaa keskenään. Kreikkalaisten Zeusta, roomalaisten Juppiteria, egyptiläisten Amon-Retä ja jopa juutalaisten Jahvea voitiin käyttää rukouksessa yhden suuren Voiman eri niminä.”
Samalla kun kristillisyyteen sekoittui kreikkalaista ja roomalaista ajattelua Roomassa, se koki muutoksia myös muualla. Aleksandriassa, Antiokiassa, Karthagossa ja Edessassa, jotka kaikki olivat teologisen toiminnan keskuksia, kehittyi toisistaan eroavia uskonnollisen ajattelun koulukuntia. Herbert Waddams, entinen Canterburyn anglikaaninen kaniikki, sanoo esimerkiksi, että aleksandrialainen koulukunta sai ”erityisen paljon platonisia vaikutteita”, ja se antoi vertauskuvallisen merkityksen useimmille ”Vanhan testamentin” lausunnoille. Antiokialainen koulukunta suhtautui Raamattuun kirjaimellisemmin ja kriittisemmin.
Etäisyydet, yhteydenpidon puute ja kielivaikeudet voimistivat eroavaisuuksia. Pääsyynä tilanteeseen oli kuitenkin uskonnollisten johtajien riippumaton henki ja itsekäs kunnianhimo. He halusivat turmella totuuden henkilökohtaisen hyödyn vuoksi, ja siten he sammuttivat evankeliumin valon.
’Valheellisesti ”tiedoksi” nimitetty’
Niinkin aikaisin kuin jo ensimmäisellä vuosisadalla väärät uskonnolliset opetukset alkoivat vaikuttaa kristillisyyteen, ja se sai Paavalin varoittamaan Timoteusta, että tämä kääntyisi pois ”valheellisesti ’tiedoksi’ nimitettävän vastaväitteistä”. (1. Timoteukselle 6:20, 21) Tällä hän on saattanut tarkoittaa gnostilaisuudeksi kutsuttua suuntausta, joka kohosi huomattavaan asemaan 100-luvun alussa mutta joka ilmeisesti sai alkunsa ensimmäisellä vuosisadalla, mahdollisesti eräästä Simon Maguksesta. Jotkut asiantuntijat väittävät, että tämä saattaa olla se Simon, joka mainitaan Raamatussa Apostolien tekojen 8:9:ssä.
Gnostilaisuus sai nimensä kreikan sanasta gnoʹsis, joka merkitsee ”tietoa”. Gnostilaisiin ryhmiin kuuluvat väittivät, että pelastus edellyttää erikoista mystillistä tietoa, joka koskee sellaisia syviä asioita, joita tavalliset kristityt eivät tunne. Heidän mielestään tämän tiedon omistaminen sai aikaan sen, että he kykenivät opettamaan ”Jeesuksen ilmoittamaa syvempää totuutta”, kuten The Encyclopedia of Religion asian ilmaisee.
Gnostilaisuus sai ajatuksiaan monista eri lähteistä. Gnostilaiset omaksuivat Babylonista tavan, jossa he antoivat raamatullisille numeroille salaperäisen merkityksen, jonka piti sitten paljastaa salaisia totuuksia. Gnostilaiset opettivat myös, että henki on hyvää, mutta kaikki aine on luonnostaan pahaa. Saksalainen kirjailija Karl Frick sanoo, että ”päättelyketju on samanlainen kuin oli ollut jo persialaisessa dualismissa ja kaukoidässä kiinalaisen filosofian ’yin’ ja ’yang’ -käsitteissä”. Gnostilaisten kirjoitusten esittämä ”kristillisyys” perustuu selvästikin ei-kristillisiin lähteisiin. Miten se siksi voisi olla ”Jeesuksen ilmoittamaa syvempää totuutta”?
Tutkija R. E. O. White nimittää gnostilaisuutta ”filosofisen pohdiskelun, taikauskon, puolimaagisten menojen ja joskus kiihkomielisten ja jopa säädyttömien kulttien” yhdistelmäksi. Arizonan yliopistossa toimiva Andrew M. Greeley sanoo: ”Gnostilaisten Jeesus on toisinaan epäjohdonmukainen ja käsittämätön sekä joskus suorastaan kammottava.”
Kristusta koskevan totuuden vääristäminen
Gnostilaiset eivät olleet ainoita, jotka vääristivät totuuden Kristuksesta. Nestorios, 400-luvun alussa vaikuttanut Konstantinopolin patriarkka, ilmeisesti opetti, että Kristuksessa oli oikeastaan yhtyneenä kaksi persoonaa: ihminen Jeesus ja yli-inhimillinen Jumalan Poika. Synnyttäessään Kristuksen Maria synnytti ihmisen, mutta ei Jumalan Poikaa. Tämä näkemys ei ole sopusoinnussa monofysitismin (”yksi luonto”) kanssa, joka esitti, että Jumala ja Poika ovat liittyneet erottamattomasti yhteen ja että kahdesta luonnostaan huolimatta Jeesus on todellisuudessa yksi, kokonaan Jumala ja samaan aikaan kokonaan ihminen. Tämän mukaisesti Maria olisi tosiaan synnyttänyt Jumalan, ei vain ihmistä Jeesusta.
Molemmat teoriat olivat seurausta eräästä kiistasta, joka oli syntynyt edellisen vuosisadan aikana. Areios, muuan aleksandrialainen pappi, väitti, että Kristus on alempiarvoinen kuin Isä. Niinpä hän kieltäytyi käyttämästä termiä homoousios (samaolemuksellinen) kuvaillessaan Kristuksen suhdetta Jumalaan. Nikean kirkolliskokous hylkäsi hänen näkemyksensä vuonna 325 päättäessään, että Jeesus todella on ’samaa olemusta kuin Isä’. Vuonna 451 Khalkedonin kirkolliskokous julisti, että Kristus on ruumiillistunut Jumala. Babylonilais-egyptiläis-kreikkalainen käsitys kolmiyhteisestä Jumalasta oli tässä vaiheessa syrjäyttänyt Kristuksen opetuksen, että hän ja hänen Isänsä ovat kaksi eri yksilöä eivätkä millään tavoin samanveroisia. – Markus 13:32; Johannes 14:28.
Sanaa ”kolminaisuus” (lat. trinitas) alkoi ensimmäisenä käyttää Tertullianus (n. 160–230), Pohjois-Afrikan kirkon jäsen, ja yleiseen käyttöön se tuli kristinuskossa jossain vaiheessa ennen Areioksen syntymää. Tertullianus, joka ensimmäisenä teologina kirjoitti paljon latinaksi kreikan sijaan, oli luomassa lännen kirkon teologista perustusta. Niin teki myös ”pyhä” Augustinus, noin 200 vuotta myöhemmin elänyt pohjoisafrikkalainen teologi. ”[Augustinusta] pidetään yleisesti vanhan ajan kristillisyyden suurimpana ajattelijana”, kerrotaan The New Encyclopædia Britannica -tietosanakirjassa. Mutta se, mitä se sanoo seuraavaksi, antaa syytä huoleen vilpittömille katolilaisille ja protestanteille: ”Hänen mielensä oli se sulatusastia, jossa Uuden testamentin uskonto yhdistyi lähes täysin kreikkalaisen filosofian platoniseen perinteeseen, ja hänen kauttaan tämän sulautumisen tulos myös siirtyi keskiaikaiseen roomalaiskatolisuuteen ja renessanssiajan protestanttisuuteen.”
Katolilaisuuden ahdinko
300-luvun loppua lähestyttäessä keisari Theodosius I saattoi päätökseen sen, minkä Konstantinus oli aloittanut, ja teki katolisuudesta valtionuskonnon. Pian sen jälkeen Rooman valtakunta jakautui kahtia, mitä Konstantinus oli pelännytkin. Länsigootit, Rooman valtakuntaa pitkään ahdistellut germaanikansa, valloittivat Rooman vuonna 410, ja vuonna 476 germaanien sotapäällikkö Odovakar syöksi Länsi-Rooman keisarin vallasta ja huudatti itsensä kuninkaaksi tehden siten lopun Länsi-Rooman keisarikunnasta.
Miten katolisuus menestyisi tällaisissa uusissa olosuhteissa? Vuoden 500 tienoilla katoliseen kirkkoon kuului sen oman ilmoituksen mukaan 22 prosenttia maailman väestöstä. Mutta tästä noin 43-miljoonaisesta joukosta suurin osa oli niiden uskonnollisten johtajien uhreja, jotka olivat huomanneet mukavammaksi totuuden turmelemisen kuin itsensä puhdistamisen. Tosi kristillisyyden evankeliumin valo oli sammutettu. Pimeydestä ilmaantuisi kuitenkin jotakin ’pyhää’, josta enemmän kirjoitussarjan seuraavassa osassa.
[Tekstiruutu s. 26]
Gnostilaisuuden piirteitä
Markion (100-luvulla) piti epätäydellistä ”Vanhan testamentin” Jumalaa alempiarvoisena kuin Jeesusta ja Jeesuksen Isää, tuntematonta ”Uuden testamentin” rakkauden Jumalaa. Ajatus ”tuntemattomasta Jumalasta on gnostilaisuuden perusteemoja”, selittää The Encyclopedia of Religion. Tästä tuntemattomasta Jumalasta puhutaan ”korkeimpana Älynä, jota ei voi ihmisjärjellä käsittää”. Toisaalta aineellisen maailman luoja on alempi eikä ehdottoman älykäs, ja hänestä käytetään nimitystä demiurgi.
Montanus (100-luvulla) saarnasi Kristuksen lähestyvää paluuta ja Uuden Jerusalemin perustamista nykyisen Turkin alueelle. Kiinnostuneempana oikeista käyttäytymistavoista kuin oppikysymyksistä hän ilmeisesti yritti saattaa jälleen voimaan kristillisyyden alkuperäiset arvot, mutta liikkeen mennessä äärimmäisyyksiin se lopulta itse kaatui välinpitämättömyyteen, jonka se oli tuominnut.
Valentinus (100-luvulla), kreikkalainen runoilija ja kaikkien aikojen kuuluisin gnostilainen, väitti, että vaikka Jeesuksen yliaistillinen ruumis tuli Marian kautta, se ei oikeastaan syntynyt hänestä. Näin oli siksi, että gnostilaiset pitivät kaikkea ainetta pahana. Jeesuksella ei siksi voinut olla aineellista ruumista, sillä muutoin sekin olisi ollut pahasta. Doketisteina tunnetut gnostilaiset opettivat, että Jeesuksen ihmisyys oli kaiken kaikkiaan vain näennäistä ja harhakuvaa. Tämä piti paikkansa myös hänen kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan.
Mani (200-luvulla) sai aikoinaan myös arabiankielisen lisänimen al-Babiliyu, joka tarkoittaa ”babylonialaista”, koska hän kutsui itseään ”Babyloniin tulleeksi Jumalan sanansaattajaksi”. Hän yritti muodostaa yleismaailmallisen uskonnon yhdistämällä kristillisiä, buddhalaisia ja zarathustralaisia aineksia toisiinsa.
[Kuva s. 25]
Sulauttaessaan kristillisyyteen pakanallisia palvontatapoja Konstantinus edisti evankeliumin valon sammuttamista