Natsien hirmuteot – uhreja vai marttyyreja?

MIKSI meidän on tehtävä ero uhrien ja marttyyrien välillä? Sen tähden, että kaikki natsien raakuuksista kärsimään joutuneet olivat uhreja, mutta vain pieni vähemmistö heistä oli sanan ahtaassa merkityksessä marttyyreja. Mitä eroa näillä kahdella nimityksellä sitten on?

Erään määritelmän mukaan uhri on ”joku sellainen, joka menettää henkensä, jota kidutetaan tai joka joutuu kärsimään jonkun toimesta”. Uhrilla ei yleensä ole valinnanvaraa.

Marttyyri taas on ”sellainen, joka mieluummin valitsee kuoleman kuin luopuu uskonnollisista periaatteistaan”, tai ”sellainen, joka uhraa jotakin hänelle hyvin tärkeää voidakseen edistää jotakin vakaumusta, asiaa tai periaatetta”. (The American Heritage Dictionary of the English Language) Joku on siis yleensä uhri vasten tahtoaan, kun taas marttyyrius on seurausta tietoisesta valinnasta.

Kolmenlaisia uhreja

Eräässä konferenssissa, jossa aiheena olivat kansallissosialistien ei-juutalaiset uhrit, jakoi Massachusettsin yliopistossa työskentelevä tri Gordon Zahn natsien uhrit kolmeen luokkaan: 1) niihin, jotka kärsivät sen takia, mitä he olivat – juutalaisiin, slaaveihin ja mustalaisiin; 2) niihin, jotka kärsivät sen takia, mitä he olivat tehneet – homoseksualisteihin, poliittisiin aktivisteihin ja Hitlerin hallinnon vastustajiin; 3) ja niihin, jotka kärsivät sen takia, mitä he olivat kieltäytyneet tekemästä – aseistakieltäytyjiin, Jehovan todistajiin ja muihin.

Miljoonat juutalaiset kärsivät ja kuolivat yksinkertaisesti sen vuoksi, että he olivat juutalaisia rodullisessa mielessä. Hitlerin lähimmille miehille oli samantekevää, olivatko he kiihkouskonnollisia tai ateistisia juutalaisia. Heidät oli tuomittu joutumaan ”lopullisen ratkaisun” piiriin, jolla nimellä Hitlerin suunnitelmaa kaikkien Euroopan juutalaisten tuhoamiseksi kutsuttiin. Samoin olivat slaavit, lähinnä Hitlerin ristiretken kohteeksi joutuneet puolalaiset, venäläiset ja ukrainalaiset, tuomittu vain sen takia, että he olivat slaaveja, ”ylivertaisen” arjalaisen rodun rinnalla ”alempiarvoista rotua”.

Euroopan Jehovan todistajien kohdalla tilanne olikin sitten erilainen. He edustivat monia eri kansallisuuksia, mutta heidät käsitettiin väärin pasifistiseksi uhaksi Saksan kansallissosialistiselle hallitukselle heidän kristillisen puolueettomuusasenteensa ja sen johdosta, että he kieltäytyivät ottamasta osaa minkään valtion sotaponnisteluihin. Hitler nimitti heitä ’pesueeksi, joka täytyy hävittää perin pohjin’. Miten suuri tämä ”pesue” oli, ja hävitettiinkö heidät perin pohjin?

”Pieni lahko” – uhka natseille

Edellä mainitussa konferenssissa tri Christine King esitteli tietoja natsi-Saksan Jehovan todistajista. Hän kertoi: ’Se, että viranomaisten huomio kiintyi näin pieneen lahkoon, tuntuu ensi alkuun yllättävältä – olihan heitä vain 20000 65-miljoonaisessa kansassa, johon kuuluvista 20 miljoonaa oli katolilaisia ja 40 miljoonaa protestantteja. Kun sitten ajatellaan heidän voimakkaita siteitään Amerikkaan, heidän kansainvälisiä pyrkimyksiään ja heidän tuntemaansa selvää sympatiaa kommunismia ja sionismia kohtaan, käy heti ilmeiseksi, että heitä ei voitu suvaita.’ Luonnollisestikaan Jehovan todistajat eivät olleet kommunisteja tai sionisteja eivätkä he ottaneet poliittisissa ja rotukysymyksissä kantaa. Tätä natsit eivät voineet kuitenkaan ymmärtää.

Natsien ajojahti Jehovan todistajia vastaan alkoi vuonna 1933, heti Hitlerin valtaannousun jälkeen. Kun Hitler oli vuonna 1934 saanut vastalausesähkeitä Jehovan todistajilta kaikkialta maailmasta, hän sai erään kerran raivokohtauksen ja kirkui: ”Tämä pesue hävitetään perin pohjin Saksasta!” Jehovan todistajien vainoaminen kiihtyi.

Saksalaiset Helmut Krausnick ja Martin Broszat kirjoittavat kirjassaan Anatomie des SS-Staates: ”’Vakavien raamatuntutkijoitten kansallisen seuran’ [Jehovan todistajien] jäsenistä tuli uusi turvasäilövankien kategoria, joka vuodesta 1935 lähtien muodosti huomattavan osan keskitysleirivangeista. Tämä järjestö oli lakkautettu Kolmannessa valtakunnassa vuonna 1933, ja Jehovan todistajilta oli lailla kielletty kokonaan uusien kannattajien hankkiminen ja oman aatteen levittäminen sen takia, että järjestöä pidettiin lähinnä pasifistisen toiminnan välikappaleena.”

”Helmikuussa 1936 julkaistiin määräys, jonka mukaan kaikki Internationale Bibelforschervereinigungin (IBV:n) [Jehovan todistajien] entiset toimihenkilöt tulee panna turvasäilöön ’jopa kahdeksi kuukaudeksi’. Toukokuun puolivälissä 1937 saivat nämä toimenpiteet jatkoa. Uusi Gestapon määräys kuului: Jokainen, joka jollakin tavoin edistää laittoman IBV:n päämääriä tai sen kannattajien yhtenäisyyttä, on pantava turvasäilöön ja vietävä heti oikeuden eteen vangitsemismääräyksen saamiseksi.” Useimmissa tapauksissa sellainen ”turvasäilössä olo” johti keskitysleiriin siirtämiseen.

Krausnick ja Broszat toteavat myös: ”Vuosina 1937–1938 oli valtaosa Dachaun vangeista poliittisia vankeja, kun taas Sachsenhausenissa oli jo tuolloin yhtä paljon niin sanottuja asosiaalisia aineksia, homoseksualisteja, Jehovan todistajia ja ammattirikollisia.”

Toinen maailmansota ja puolueettomuus

Jehovan todistajat joutuivat entistä ahtaammalle vuonna 1939 sodan syttyessä Saksan ja liittoutuneiden, Englannin ja Ranskan, välille. Mitä tapahtui?

Dinslakenista kotoisin ollut 23-vuotias August Dickmann oli yksi niistä noin 600 Jehovan todistajasta, joita pidettiin Sachsenhausenin leirissä vuonna 1939.a Sodan puhjettua syyskuussa leirinjohtaja Baranowsky näki, että nyt hänellä olisi oiva tilaisuus Jehovan todistajien tahdon murtamiseen. August kieltäytyi astumasta sotapalvelukseen, ja Baranowsky pyysi Himmleriltä lupaa nuoren Dickmannin teloittamiseen kaikkien vankien läsnäollessa. Hän oli vakuuttunut siitä, että monet Jehovan todistajat luopuisivat uskostaan, jos he omin silmin näkisivät teloituksen. Kolme SS-miestä ampui Dickmannia selkään, minkä jälkeen eräs SS-upseeri antoi hänelle armonlaukauksen ampumalla häntä pistoolilla päähän.

Silminnäkijänä ollut Gustav Auschner kertoi myöhemmin: ”Dickmann ammuttiin ja meille sanottiin, että meidät kaikki ammuttaisiin, jos emme allekirjoita paperia, jossa lupaamme luopua uskostamme. Meidät vietäisiin hiekkakuoppaan 30–40 miehen ryhmissä ja meidät kaikki ammuttaisiin. Seuraavana päivänä SS-miehet toivat jokaiselle meistä paperin, joka meidän piti allekirjoittaa, tai muuten meidät ammuttaisiin. Heidän pitkiksi venähtäneet naamansa olisivat olleet näkemisen arvoisia, kun he poistuivat ilman ensimmäistäkään allekirjoitusta. He olivat toivoneet voivansa pelotella meitä julkisella teloituksella. Olimme kuitenkin pelänneet enemmän sitä, että emme miellyttäisi Jehovaa, kuin heidän luotejaan. Ketään meistä ei enää ammuttu julkisesti.”

Samantapainen tilanne syntyi Buchenwaldin leirissä 6. syyskuuta 1939. Leirinjohtaja Rödl ilmoitti Jehovan todistajille: ”Jos yksikin teistä kieltäytyy taistelemasta Ranskaa tai Englantia vastaan, teidän täytyy kuolla!” Se oli koetteleva hetki. Portin luona seisoi kaksi SS-komppaniaa täysissä varusteissa. Silti ”ei yksikään raamatuntutkija vastannut leirinjohtajan tiedusteluun ja ilmoittanut olevansa valmis taistelemaan Saksan puolesta. Hetken hiljaisuuden jälkeen tuli yhtäkkiä käsky: ’Kädet ylös! Tyhjentäkää taskunne!’” kertoo Eugen Kogon kirjassaan Der SS-Staat – das System der deutschen Konzentrationslager. Ammuttiinko heidät? Ei, sen sijaan SS-miehet kävivät heidän kimppuunsa ja ryöstivät heidät putipuhtaiksi. Sen jälkeen heidät komennettiin näännyttävään työhön louhokseen. Heiltä myös evättiin kaikkinainen sairaanhoito.

Edellä lainattu Christine King selitti: ’Natseille oli kuitenkin yllätys, että he eivät kyenneet eliminoimaan Jehovan todistajiakaan. Mitä kovemmin heitä puristettiin, sitä enemmän he tiivistyivät, ja heistä tuli timantinkovia vastarinnassaan. Hitler linkosi heidät eskatologiseen kamppailuun, ja he pitivät kiinni uskostaan. Purppuranpunaisine kolmioineen (hihaan ommeltuja tunnusmerkkejä) heistä muodostui leireihin lujia verkostoja; heidän kokemuksensa ovat arvokasta aineistoa kaikille, jotka tutkivat sitä, miten ihminen voi kestää äärimmäisen kovassa paineessa. He nimittäin kestivät.’

Auschwitzista hengissä säilynyt Anna Pawelczyńska kirjoittaa: ”Valtavan suuren Auschwitzin leirin mittasuhteissa Jehovan todistajat olivat vain pieni, huomiota herättämätön ryhmä – –. Silti heidän kolmikulmaisen tunnusmerkkinsä [purppuranpunainen] väri erottui leirissä niin selvästi, että pieni lukumäärä ei ilmaise tämän ryhmän todellista voimaa. Tämä pieni vankien ryhmä oli vahva ideologinen voimatekijä, ja he voittivat taistelunsa natsismia vastaan. Tämän lahkon saksalainen ryhmä oli ollut herpaantumattoman vastustuksen pieni saareke terrorisoidun kansan keskellä, ja samassa lannistumattomassa hengessä siihen kuuluvat toimivat Auschwitzin leirissä.” Hän lisää: ”Jokainen tiesi, ettei kukaan Jehovan todistaja täyttäisi mitään uskonsa tai vakaumustensa vastaista käskyä.” – Values and Violence in Auschwitz.

Huomattavan esimerkin tässä suhteessa tarjoaa saksalainen Kusserowin perhe Bad Lippspringestä. Franzilla ja Hildalla oli suuri perhe, johon kuului 11 lasta: 6 poikaa ja 5 tyttöä. Natsihallinnon aikana tästä 13-henkisestä perheestä 12 tuomittiin viettämään vankilassa ja keskitysleireissä yhteensä 65 vuotta. Vuonna 1940 ammuttiin 25-vuotias Wilhelm hänen kieltäydyttyään sotapalveluksesta. Kaksi vuotta myöhemmin mestattiin hänen 20-vuotias veljensä Wolfgang Brandenburgin kuritushuoneessa samasta syystä. Vuonna 1946 kuoli edellisten veli Karl-Heinz 28-vuotiaana tuberkuloosiin, jota hän oli sairastanut jo Dachaun leirissä. Vanhemmat ja tyttäret olivat kaikki vankiloissa ja keskitysleireissä. (Seikkaperäinen selonteko tämän marttyyrien perheen erikoisista vaiheista löytyy Vartiotornista 15.3.1986 sivuilta 10–15.)

Eugen Kogon toteaa vielä kirjassaan: ”Ei voi välttyä siltä vaikutelmalta, että SS ei psykologisesti kyennyt täysin vastaamaan Jehovan todistajien asettamaan haasteeseen.” – Der SS-Staat.

On pakko kysyä: Jos tämä pieni joukko kristittyjä Jehovan todistajia pystyi raamatullisen vakaumuksensa perusteella pitämään puoliaan Hitleriä vastaan, niin miksi miljoonat protestantit ja katolilaiset eivät tehneet samalla tavoin? Missä oli se selkeä, yksiselitteinen ohjaus kristillisten periaatteiden soveltamisessa, jota uskonnolliset johtajat olisivat voineet antaa ja joka olisi estänyt noin 60 miljoonaa saksalaista tukemasta kansallissosialismia? (Ks. sivun 13 oikeata palstaa.)

Mikä antoi heille voimaa kestää?

Primo Levi kirjoittaa: ”Jokapäiväisen elämän jatkuvassa raadannassa [keskitysleireissä] [uskonnolliset ja poliittiset] uskovaiset tulivat toimeen paremmin – – kaikille oli yhteistä heidän vakaumuksensa pelastava voima.”

Hän lisää: ”Heidän maailmansa oli paljon suurempi kuin meidän maailmamme, avarampi paikkaan ja aikaan nähden ja ennen muuta kattavampi: heillä oli – – tuhatvuotisvaltakuntansa huomenna – – paikka taivaassa tai maan päällä, jossa oikeudenmukaisuus ja myötätunto olivat voittaneet tai voittaisivat kenties kaukana häämöttävässä mutta silti varmassa tulevaisuudessa.” – The Drowned and the Saved.

Erittäin hyvän tiivistelmän siitä, millä tavalla Jehovan todistajat vankkumattomasti luottavat tuhatvuotisvaltakunnan tulemiseen, tarjoavat seuraavat kirjeet, jotka ovat kuolemaantuomituilta saksalaisilta Jehovan todistajilta:

”Rakas veljeni ja kälyni, rakkaat vanhempani ja kaikki muut mukaan luetut veljet.

”Minun täytyy kirjoittaa Teille nämä tuskalliset uutiset, että kun saatte tämän kirjeen, en ole enää elossa. Ettehän sure liikaa. Muistakaa, että Kaikkivaltiaalle Jumalalle on aivan yksinkertainen asia herättää minut kuolleista. – – Tietäkää se, että olen yrittänyt palvella häntä heikkoudessani ja olen täysin vakuuttunut siitä, että hän on ollut kanssani aivan loppuun asti. Jätän itseni hänen haltuunsa. – – Ja nyt rakas äitini ja isäni, saanen kiittää Teitä molempia kaikesta hyvästä mitä olette tehneet minulle. – – Maksakoon Jehova Teille kaikesta mitä olette tehneet.

(Allekirjoitus) ”Ludwig Cyranek”

Ludwig Cyranek teloitettiin Dresdenissä sen takia, että hän oli Jehovan todistaja.

Sen jälkeen kun Johannes Harms oli tuomittu teloitettavaksi giljotiinilla, hänelle tarjottiin seitsemän kertaa mahdollisuutta luopua uskostaan Jehovan todistajana. Vähän ennen vuonna 1940 tapahtunutta teloitustaan hän lähetti seuraavan kirjeen isälleen Martinille, joka myös oli vangittuna sen takia, että hän oli Jehovan todistaja.

”Rakas hyvä isäni.

”Meillä on vielä kolme viikkoa aikaa joulukuun 3. päivään, siihen päivään, jolloin näimme toisemme kaksi vuotta sitten viimeisen kerran. Voin vieläkin nähdä rakkaan hymysi, kun työskentelit vankilan kellarissa ja minä olin ulkona kävelemässä vankilan pihalla.

”Olen ylpeyttä tuntien ajatellut sinua tänä aikana ja olen myös ihmetellyt sitä tapaa, jolla olet kantanut taakkasi uskollisena Herralle. Ja nyt minullekin on annettu tilaisuus todistaa uskollisuuteni Herralle kuolemaan asti, ei uskollisena vain kuoleman rajalle saakka, vaan itse kuolemaan asti.

”Kuolemantuomioni on jo julistettu ja joudun olemaan yötä päivää käsiraudoissa – (paperilla) olevat merkit johtuvat käsiraudoista – mutta en ole vielä saanut lopullista voittoa. – – Minulla on vieläkin mahdollisuus pelastaa maallinen elämäni, mutta vain kadottaakseni todellisen elämän.

”Kun Sinä, rakas isä, olet taas kotona, niin huolehdithan erityisesti rakkaasta Lieschenistäni [hänen vaimostaan], sillä hänelle tulee olemaan hyvin vaikeaa se, kun hän saa tietää, että hänen rakkaansa ei tule takaisin. Tiedän, että Sinä teet tämän ja kiitän Sinua siitä jo nyt. Rakas isäni, hengessä huudan sinulle: pysy uskollisena, niin kuin minäkin olen yrittänyt pysyä uskollisena, niin sen jälkeen voimme nähdä toisemme jälleen. Ajattelen sinua loppuun saakka.

”Poikasi Johannes.”

He ovat vain kaksi niistä sadoista marttyyreista, Jehovan todistajista, jotka kuolivat sen takia, että he uskalsivat omantunnonsyistä kieltäytyä palvelemasta hirmuvallan asevoimissa. Täydellinen kertomus kaikkien heidän marttyyriudestaan täyttäisi monta kirjaa.b

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu s. 13]

Jehovan todistajat olivat Hitlerin uhreja

Lähde: Sanomalehti ”New York Times”, 14.5.1985

Arvoisa päätoimittaja,

Olemme vaimoni kanssa molemmat saksalaisia, ja olemme viettäneet yhteensä 17 vuotta natsien keskitysleireissä. Itse olin Dachaussa ja Mauthausenissa, ja vaimoni Gertrud oli Ravensbrückissä. Kuuluimme niihin tuhansiin Saksan ei-juutalaisiin, jotka saivat kärsiä sen takia, että olimme tehneet sellaista, mitä natsirikolliset eivät olleet tehneet: olimme omantunnonsyistä kieltäytyneet osallistumasta Hitlerin pakolliseen henkilönpalvontaan ja tukemasta hänen militarismiaan. Vaikka tuhannet meistä selvisivät hengissä keskitysleireistä, monet muut eivät selvinneet.

Äskettäin julkaisemanne kirjeet, joissa kerrottiin tavallisten saksalaisten kärsimyksistä Hitlerin natsihallinnon käsissä (joita olivat laatineet Sabina Lietzmann 25. huhtikuuta ja Anna E. Reisgies 30. huhtikuuta) saavat minut ottamaan esille erään yleisesti huomiotta jääneen vähemmistöryhmän, jota Gestapo vainosi raivokkaasti. Se tunnettiin nimellä Ernste Bibelforscher (Vakavat raamatuntutkijat) tai Jehovas Zeugen (Jehovan todistajat).

Heti kun Hitler oli tullut valtaan vuonna 1933, hän aloitti Jehovan todistajien järjestelmällisen vainoamisen sen takia, että nämä olivat omaksuneet puolueettoman asenteen politiikkaa ja sotaa kohtaan. Se johti siihen, että tuhansista saksalaisista Jehovan todistajista, joista monet olivat ystäviäni, tuli paitsi natsien raakuuksien uhreja myös marttyyreja. Millä hienoinen ero selityy? Sillä, että olisimme voineet päästä keskitysleireistä pois milloin tahansa, jos olisimme olleet halukkaita allekirjoittamaan paperin, jossa ilmoitamme luopuvamme uskonnollisista käsityksistämme.

Kaksi lyhyttä esimerkkiä osoittavt, millainen henki paloi eräiden saksalaisten rinnassa heidän vastustaessaan hitleriläisyyttä. Bad Lippspringestä kotoisin ollut 25-vuotias Wilhelm Kusserow ammuttiin 27. huhtikuuta 1940 sen takia, että hän oli kieltäytynyt palvelemasta Hitlerin armeijoissa.

Kaksi vuotta myöhemmin mestattiin Wilhelmin veli Wolfgang Brandenburgin vankilassa samasta syystä. Siihen aikaan Hitler katsoi, että ammutuksi tuleminen oli liian hienoa aseistakieltäytyjille. Wolfgang oli 20-vuotias.

Voisin kertoa sadoista saksalaisista miehistä ja naisista, jotka kokivat samanlaisen kohtalon sen takia, että he Jumalan nimessä uskalsivat nousta vastustamaan tyranniaa. Miksi näitä saksalaisia periaatteen ihmisiä oli miljoonien asemesta vain muutama tuhat? Siinä kysymys, johon voivat ehkä toiset vastata.

Martin Poetzinger

Brooklynissa, 1. toukokuuta 1985

[Kuva s. 15]

Kusserowin perhe. Wilhelm (toinen oikealta) ammuttiin; Wolfgang (kolmas vasemmalta) mestattiin; Karl-Heinz (toinen vasemmalta) kuoli Dachausta vapauduttuaan tuberkuloosiin

[Kuva s. 16]

Martin Poetzinger (kuollut vuonna 1988) ja hänen vaimonsa Gertrud viettivät kumpikin yhdeksisen vuotta natsien keskitysleireissä