Lukijoiden kirjeitä

Vuoteenkastelu

Haluaisin ehdottaa, että Herätkää!-lehti käsittelisi erästä aihetta. 14-vuotiaaksi saakka vuoteenkastelu oli ongelmani. Kaikkein eniten halusin itse päästä eroon siitä, ja silti minun ajateltiin olevan laiska, tottelematon ja välinpitämätön. Erilaisia rankaisukeinoja kokeiltiin, muun muassa minut pantiin imemään märkiä lakanoitani. Tunsin sen vuoksi itseni noloksi, loukatuksi, katkeraksi vanhemmilleni ja eristetyksi muusta perheestä. Luulisin, että hyödyllistä tietoa tästä aiheesta arvostettaisiin syvästi.

G. T., Yhdysvallat

Tähän mennessä G. T. on epäilemättä huomannut aineistoa tästä aiheesta Herätkää!-lehdessä 22. helmikuuta 1988. – Toimitus.

Kiitos vuoteenkastelua käsitelleestä artikkelistanne. On rauhoittavaa tietää, että tämä ongelma on niin yleinen muissakin perheissä. Poikani on 3,5-vuotias ja hän kastelee vuoteensa. Ennen kuin tajusin, että se oli todellinen ongelma eikä vain sitä, että hän oli liian laiska noustakseen vuoteesta, minulla oli tapana läimäyttää poikaani (niin kovaa, että siitä jäi jopa jälkiä). Käytin myös usein karkeaa kieltä, ja vieläpä sain tyttärenikin kutsumaan häntä haukkumanimillä. Nyt hän sanoo minulle, ettei hän halua kastella vuodettaan. Kun ensimmäisen kerran kuulin sen, minulle nousi pala kurkkuun. Tunnen itseni todella syylliseksi, koska olen kohdellut poikaani niin huonosti fyysisesti ja ennen kaikkea henkisesti.

Syyllisyydentuntoinen isä, Yhdysvallat

Lapset ovat varmasti onnellisia siitä, että Herätkää!-lehti osoittaa kiinnostusta asiaan, joka saattaa olla heidän ongelmansa. Yksi mahdollinen syy, joka ei ole yleisesti tiedossa, on se, kun lapsi syvässä unessa kuvittelee virtsaavansa ja kastelee vuoteensa, koska hän unohtaa, että hän nukkuu parhaillaan. Mutta jos hän huomaa nopeasti tilanteen, hän voi nousta ylös ja lakata laskemasta alleen. Pääsin eroon vuoteenkastelusta siten, kun en unissani kuvitellut olevani tarpeellani. Tämän tietäminen voi auttaa sellaisia lapsia, joilla on tämä ongelma. Vanhemmat voisivat myös auttaa lastaan muistamaan tämän.

T. O., Nigeria

Sarjakuvataiteilija

Kirjoitus ”Sarjakuvataiteilija etsii onnellisuutta” Herätkää!-lehdessä 22. helmikuuta 1988 oli erittäin ajankohtainen minulle. Aivan tämän artikkelin lukemiseen saakka suunnittelin sananpalvelukseni ohella ansaitsevani elantoni sarjakuvataiteilijana. Piirtäjänä voisin työskennellä silloin, kun haluaisin. Ja jätettyäni hakemuksen uudeksi sarjakuvapiirtäjäksi sain hyvää palautetta.

Miten naiivi olinkaan! Sen sijaan, että olisin työskennellyt silloin, kun minulle sopii, työ olisi vaatinut kaiken aikani. Tajusin myös, että ummistin täysin silmäni sellaiselta mahdollisuudelta, että saattaisin edistää virheellisiä käsityksiä tuhansien nuorten tyttöjen mielessä.

M. S., Japani

Kiitos teille tämän artikkelin julkaisemisesta. Olin yksi noista ”haaveellisista tytöistä”, joihin kirjoittaja viittasi. Kun menin peruskoulun yläasteelle, olin sellaisessa vaiheessa, jolloin kiinnostus vastakkaiseen sukupuoleen ilmaantuu aivan yhtäkkiä. Samalla kun nuori kaipaa omaa kokemustaan romanttisesta rakkaudesta, lukemalla sarjakuvakirjoja hän voi samastua päähenkilöihin ja ikään kuin kokea kaiken. Ostin paksuja sarjakuvakirjoja ja elin unelmissani lukemalla näitä ’satumaisia kertomuksia’ yhä uudelleen. Minun oli yksinkertaisesti pakko lukea sarjakuvia enkä voinut luopua niistä. Niistä tuli pakotieni. Sarjakuvakirjat syövyttävät nuorten ajattelua. Tiedän sen, koska niin on käynyt minulle.

Nimetön, Japani