Tarkoitusta etsimässä

OLIN ollut srilankalaisessa kalastajakylässä melkein kuukauden. Siellä oli tyynen rauhallista, todella idyllistä. Minulla oli pieni mökki, ja muuan naapuri myi minulle riisiä ja vihanneksia ja silloin tällöin kalaakin, ja maksoin niistä vain noin 3 markkaa päivässä.

Eräänä aamuna täysin odottamatta hiekkasärkän poikki käveli minua kohti auringonpaahtama valkoihoinen mies. Luulin häntäkin ensin uusiseelantilaiseksi, mutta hänen tervehdyksensä paljasti minulle heti, että hän oli australialainen.

”Onko sinulla majapaikkaa?” kysyin itsekin yllättyneenä siitä, miten itämainen vieraanvaraisuus oli jo tarttumassa minuun.

Hän näytti mielihyvin ottavan kutsuni vastaan, ja niinpä hän alkoi purkaa vähäisiä tavaroitaan asettuakseen taloksi. Silmiini osui vihreä, kovakantinen kirja.

”Mikä tuo on?” kysyin.

”Raamattu.”

Koska kirkossakäynti oli kuulunut osana elämääni, ajattelin, että tiesin jo kaiken siitä, mitä ”länsimaisella uskonnolla” oli tarjottavana. Sitä paitsi olin hylännyt sen, koska mielestäni se oli läpeensä ulkokultaista.

”Miksi vaivaudut kantamaan tuollaista painavaa kapinetta ympäriinsä?” kysyin melkeinpä ivallisesti.

”Se ei olekaan ihan mikä tahansa kirja”, Adrian vastasi. ”Siellä puhutaan jopa niin sanotusta maailmanlopusta!”

Epäilin sitä. ”Voitko näyttää minulle sen?”

Ja hän todella näytti! Olin aivan ällistynyt.

Matkani alkaa

Mitä minä, 21-vuotias uusiseelantilainen, tein Sri Lankassa tuolloin marraskuussa 1976? No, oikeastaan matkustelin tietoa etsimässä, ja niin jouduin moniin paikkoihin: trooppisen Aasian hiekkarantojen leudoista kuutamoöistä likaisiin oopiumin käyttäjien murjuihin Penangiin; Afrikan rannikon edustalla uhanneesta haaksirikosta ihmisvilinään Port Sudanin markkinoille.

Vuonna 1975 heitin hyvästit vanhemmilleni ja työpaikalleni, jossa olisin voinut yletä urallani, ja suuntasin kohti Australiaa. Suunnitelmani oli ansaita Australian kaivoksissa niin paljon, että voisin rahoittaa maailmanympärimatkan. Kaikki sujuikin suunnitelmien mukaan. Sain työtä eräässä uraanikaivoksessa, ja rahaa alkoi karttua. Mutta jo ennen kuin lähdin tuolle matkalle, ajattelutapani alkoi muuttua. Elämän tarkoitusta koskevat kysymykset rupesivat vaivaamaan mieltäni. Niinpä vastausten löytämisen toivossa aloin lukea filosofisia ja uskonnollisia kirjoja.

Ensimmäinen kohde: Indonesia

Kun olin mielestäni saanut kokoon tarpeeksi rahaa kaivoksessa, lähdin liikkeelle kohti ensimmäistä määränpäätäni: Indonesiaa. Täällä aasialainen elämäntapa alkoi vähitellen miellyttää minua. Minua viehätti se, etteivät aineelliset asiat olleet erityisen tärkeitä eikä elämäntyyli ollut kiireinen. Tietysti minulla oli helppoa, koska minuun eivät vaikuttaneet aliravitsemus, surkea hygienia ja äärimmäinen köyhyys, joiden keskellä taas suurin osa paikallisista asukkaista joutui kamppailemaan.

Matkustin linja-autolla, junalla, veneellä, härkärattailla ja jalkaisin Indonesian saaristossa, esimerkiksi Balissa, Jaavassa ja Sumatrassa. Mitä kauemmin matkustin, sitä pinnallisemmalta ja tyhjemmältä länsimainen elämäntapa minusta tuntui. En kuitenkaan voinut saada todellisia vastauksia kysymyksiini itämaisestakaan elämäntavasta, vaikka se ei keskittynytkään niin paljon aineelliseen.

Ostin toisilta matkailijoilta LSD:tä. En ottanut tuota huumetta sen piristävän vaikutuksen vuoksi, vaan etsin jotain kätkettyä tietoa, jonkinlaista valaistusta. Huumeen vaikutuksen alaisena olin hetkittäin näkevinäni elämän todellisuuden täysin selkeästi ja ymmärrettävästi. Mutta jälkeenpäin minulla oli järkyttävän kuvottava olo, ja kun huonovointisuus oli ohi, tajusin, etten ollutkaan löytänyt mitään todellisia vastauksia.

Lähdettyäni Sumatrasta matkustin Malesiaan – kauniiseen maahan, jossa on ystävällisiä ihmisiä. Malakan niemimaan keskellä on Pahangin osavaltio, joka on ylänkömaan sademetsäaluetta. Viileässä, kosteassa ilmastossa viihtyvät villit orkideat kasvavat siellä aivan tien varsilla. Mielialani koheni aina, kun kuljeskelin tällaisen turmeltumattoman kauniin luonnon keskellä.

Thaimaa, Burma ja Intia

Malesiasta siirryin Thaimaahan ja sieltä edelleen Burmaan. Ihastuin kaikkiin näihin maihin ja lumouduin niiden jokaisen erityispiirteisiin, ruokiin, tapoihin ja ihmisiin. Mutta vaikka ne olivatkin tenhoavia, en löytänyt varsinaisia vastauksia moniin kysymyksiini. Niinpä viivyttyäni vain vähän aikaa Burmassa päätin matkata Intiaan.

Oi, ikivanha, salaperäinen, harras Intia! Ehkäpä täältä löytäisin sen, mitä olin etsimässä. Tungokseen asti täpötäydet kaupungit olivat minusta painostavia, joten muutin Intian maaseutualueelle heti, kun se oli mahdollista. Tuntui siltä, että 1900-luku ei ollut juurikaan vaikuttanut elämänmenoon täällä. Uskonnolla oli voimakas ote kaikkialla.

Katselin hurmautuneena, kun hindujen juhlakulkue meni ohi. Kaikki olivat pukeutuneet sahraminkeltaisiin pukuihin. Kukkienkantajat sirottelivat punaisen jasmiinin terälehtiä kulkueen edellä. Ihmiset suutelivat maata. ’Pyhät miehet’ – yllään vain lannevaate, vartalot kiiltävinä iholle sivellystä hyväntuoksuisesta öljystä – lauloivat yhtä mittaa. Mutta jälleen kerran tunsin itseni pettyneeksi. Vaikka ihailinkin intialaisten antaumusta, en vieläkään löytänyt niitä vastauksia, joita hain koko ajan.

Seuraavaksi Sri Lankaan

Kuukausia kestänyt röykyttävä matkustus sekä ahdistava kuumuus ja kehno ruoka verottivat fyysistä kuntoani. Tarvitsin paikan, missä voisin levätä. Mutta vielä kipeämmin tarvitsin jonkin syyn siihen, mitä tein, todella jonkin syyn yleensäkin asioiden tekemiseen – jonkin syyn elää.

Olin kuullut, että Sri Lanka – tämä aivan Intian eteläkärjessä sijaitseva päärynän muotoinen saari – oli todellinen helmi. Tällä trooppisella saarella kuvailtiin olevan hiekkarantoja, koralliriuttoja kristallinkirkkaissa vesissä, vilpoisia ylätasankoja teeviljelmineen ja huimia vuorenhuippuja. Voisiko olla parempaa paikkaa voimien kokoamiseen ja syvempään mietiskelyyn!

Itärannikkoa oli suositeltu minulle tarpeisiini sopivaksi, ja niin asetuin asumaan sinne pieneen kalastajakylään. Juuri täällä tapasin sattumalta Adrianin. Mutta miksi olin niin typertynyt, kun Adrian luki Raamatusta vastatessaan kysymykseeni? Koska ne kaksi kohtaa, jotka hän näytti minulle, olivat Matteuksen 24. luvusta ja 2. Timoteuksen kirjeen 3. luvusta. En ollut ikinä kuullut näitä raamatunjakeita luettavan kirkossa. Niissä ennustettiin kuin ennustettiinkin, että ”viimeisinä päivinä” rikollisuus lisääntyisi, rakkaus kylmenisi, kansat ottaisivat yhteen alituisesti, ihmiset tulisivat pelokkaiksi ja niin edelleen. En pystynyt hillitsemään hämmästystäni.

Adrian nauroi. ”Voi kuule, on vielä muitakin kohtia”, hän sanoi.

Istuimme merenrannalla tähtitaivaan alla ja katselimme jättiläiskokoisen, oranssinvärisen kuun nousua merestä. Adrian selitti sen, mitä hän tiesi siitä suurenmoisesta tarkoituksesta, joka Luojalla oli planeettaamme varten. Vaikka tuo tarkoitus olikin viivästynyt monista eri syistä, se toteutuisi hyvin pian.

En ymmärtänyt kaikkea, mitä Adrian sanoi, mutta käydyssä keskustelussa oli kokonaisuudessaan jotakin sellaista, joka liikutti minua – ennen kokemattomalla tavalla. Seuraavana päivänä kirjoitin päiväkirjaani: ”Kaikista kristillisyydestä saamistani kokemuksista tämä on ensimmäinen kerta, kun minusta tuntuu siltä, että tässä on totuus. Ennustukset ovat ilmiselvät; järjestelmän loppu ei ole kaukana.”

Minulle alkoi valjeta, että jos kerran kaikkivaltiaalla Jumalalla oli tarkoitus ja jos me toimimme sopusoinnussa tuon tarkoituksen kanssa, mekin voisimme saada tarkoituksen omalle elämällemme. Ikuinen elämä paratiisimaassa – vaikka se vaikuttikin yhä hieman kaukaa haetulta – olisi varmasti loistava tarkoitus, ja päätin ottaa tuosta ajatuksesta tarkemmin selkoa.

Sitten vielä yksi raamatunkohta tuli minulle todellisena yllätyksenä. Adrian kertoi minulle, että Jumalalla on persoonanimi, ja hän näytti minulle Psalmia 83:19: ”Ja tulkoot tuntemaan, että sinun ainoan nimi on Herra [”Jehova”, UM], että sinä olet Korkein kaikessa maassa.” Aloin nyt ymmärtää, että tämä Luoja ei ole vain jokin voima vaan todellinen persoona, jolla on oma nimi.

Muutos suunnitelmiin

Olin suunnitellut tervehdyttyäni palaavani Intiaan ja sitten käyväni Himalajalla ja näkeväni Nepalin. Mutta Adrian ja minä suostuimme auttamaan erästä amerikkalaista eläkeläispariskuntaa, joka oli purjehtimassa maailman ympäri. Matkansa seuraavalla osuudella tuo mies ja vaimo tarvitsivat apua, kun he purjehtivat 17-metrisellä veneellään Intian valtameren poikki Keniaan. Olin onnellinen siitä, että minulla oli tilaisuus päästä purjehtimaan, ja myös siitä, että saatoin oppia lisää Raamatusta keskustelemalla Adrianin kanssa.

Mutta mistä Adrian oli oppinut kaikki nuo ihmeelliset asiat, joita hän näytti minulle Raamatusta? Hän selitti, että hän oli tutkinut Jehovan todistajien kanssa Australiassa. Hän ei ollut edistynyt kastetuksi Jehovan todistajaksi saakka, mutta hän toivoi, että jonain päivänä hänestä tulisi sellainen. Hänen Raamattunsa takana oli lista osoitteita, joiden kautta voisi saada yhteyden Jehovan todistajiin. Tutkimme huolellisesti tuon luettelon.

”Tässä se on”, sanoin. ”Nairobi, Kenia. Aion käydä siellä heti, kun pääsemme Afrikkaan.”

Erään ennustuksen täyttymys

Eräänä aamuna nousin ylös kuten tavallista ja kiipesin kannelle katsellakseni ympäröivää valtamerta. Sen sijaan että olisin nähnyt tyypillisen syvän koboltinsinisen meren, kauhistuin, kun näin, että vesi oli väriltään tummaa, kahvinruskeaa. Kaikkialla oli suuria, ruskehtavia liejumöykkyjä. Ohut, likainen rasvakerros peitti valtameren pinnan silmänkantamattomiin. Olimme purjehtineet raakaöljylauttaan!

Ruskea sotku takertui veneen vesilinjaan. Purjehdimme lian keskellä koko sen päivän ja vielä osan seuraavastakin päivästä. Öljylautan on täytynyt olla lähes 200 kilometriä pitkä. Kapteeni selitti, että valtavat säiliöalukset kulkiessaan Hyväntoivonniemen ympäri matkallaan kohti Persianlahtea huuhtelevat mereen painolastisäiliönsä ennen perilletuloaan. Paljon tätä jäteöljyä ajelehtii sitten etelään Antarktiksen alueelle, missä se tuhoaa planktonia, joka on valtameren ravintoketjun ensimmäinen rengas.

Adrian käytti tilaisuutta hyväkseen näyttääkseen minulle raamatunkohdan, jossa puhutaan siitä, että ihminen ’turmelisi maan’ viimeisten päivien aikana, mutta että Jumala vuorostaan ’saattaisi turmioon ne, jotka turmelevat maan’. (Ilmestys 11:18) ’Mihin Raamatulla ei olisi jotain sanottavaa?’ ajattelin itsekseni.

Ensimmäinen kosketukseni Jehovan todistajiin

Sen jälkeen kun olimme pysähtyneet Malediiveilla ja Seychelleillä, laskimme ankkurin Mombasan, suuren satamakaupungin, rannassa. Muutaman päivän kuluttua vierailimme Vartiotorni-seuran Kenian-haaratoimistossa Nairobissa. Meidät otettiin lämpimästi vastaan ja meille esiteltiin koko rakennuskompleksi. Siellä oli yhdellä seinällä suuria Itä-Afrikan karttoja, joissa oli värikkäitä nastoja eri kohdissa. Haaratoimistokomitean koordinaattori selitti, että Jehovan todistajat kävivät järjestelmällisesti koko aluetta ja saarnasivat hyvää uutista Jumalan valtakunnasta.

”Mutta tsetsekärpäsethän kiusaavat koko tuolla alueella!” väitin vastaan. ”Ja täällä on kaiketi vain paimentolaisina asuvia masaiheimoja!”

”Se on totta”, hän sanoi. ”Me käymme siellä kaikkialla.”

Sitten hän pyysi minua katsomaan Matteuksen 24. lukua, jonka alkuosan muistin Adrianin näyttäneen minulle. Hän osoitti jaetta 14: ”Tämä valtakunnan hyvä uutinen tullaan saarnaamaan koko asutussa maassa todistukseksi kaikille kansoille, ja sitten tulee loppu.” Ajattelin: ’Nämä ihmiset ainakin näyttävät todella tekevän niin!’

Tieto vaikuttaa

Oppimani asiat saivat maailmalla kiertelemisen hohteen himmenemään melkoisesti. Silti Adrian ja minä jatkoimme matkaamme. Kävimme Sudanissa ja Egyptissä, ja lopulta saavuimme Israeliin. Silloin oli vuoden 1977 toukokuu, ja päätimme erota veneseurueesta. Olimme onnellisia, että teimme niin, koska hieman sen jälkeen vene upposi.

Adrian päätti palata takaisin Australiaan. Hän tunsi tarvetta olla enemmän tekemisissä Jehovan todistajien kanssa. Jotenkin mikään ei tuntunut entisenlaiselta ilman häntä. Kaipasin hänen ystävyyttään enemmän kuin olin osannut odottaakaan. Kävin Kyproksessa, Kreikassa, Italiassa ja Saksassa. Vaikka kaikki nämä paikat olivatkin kiehtovia, alituinen matkustaminen ei enää tuntunut huvittavan minua niin kuin ennen. Tajusin, ettei elämän tarkoitus todellakaan löydy tällä tavalla.

Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin palata takaisin vakiintuneeseen elämäntapaan ja tosissani alkaa hankkia lisää tietoa Jehova Jumalasta tutkimalla säännöllisesti Raamattua. Vihdoin saavuin Lontooseen Englantiin ja ostin lentolipun Australiaan. Pian olin jälleen uraanikaivoksessa työssä – mutta nyt myös tutkin samalla Raamattua. Kerran viikossa eräs Jehovan todistaja ajoi 60 kilometrin matkan lähimmästä kaupungista tutkiakseen kanssani.

Elämän tarkoituksen löytäminen

Vuoden 1979 alussa tapasin ilokseni uudelleen Adrianin, tällä kertaa Jehovan todistajien seurakunnassa Woy Woyssa Uuden Etelä-Walesin keskiosan rannikolla. Tuon vuoden heinäkuussa meidät molemmat kastettiin. Siitä lähtien olemme edistyneet kristillisellä tiellä. Me kumpikin menimme naimisiin suurenmoisen kristityn tytön kanssa. Vaimoni Julie ja minä ryhdyimme sitten kokoajan saarnaamistyöhön tienraivaajina, ja myös Adrianin vaimo aloitti tienraivauspalveluksen.

Kasteestamme on nyt kulunut yli kahdeksan hengellisesti antoisaa vuotta. Olemme voineet auttaa myös monia muita löytämään tarkoituksen elämälleen. Esimerkiksi tutkittuamme Raamattua erään rock-yhtyeen jäsenten ja joidenkin heidän ystäviensä kanssa viisi heistä omaksui totuuden, ja heidät kastettiin samassa tilaisuudessa.

Vuonna 1986 Julie ja minä muutimme palvelemaan sellaiseen osaan Uutta Etelä-Walesia, missä ei ole kovin paljon Jehovan todistajia. Siellä meillä oli tilaisuus viedä tietoa tosi Jumalasta Jehovasta alkuasukkaille, maanviljelijöille ja pienten maaseutukaupunkien asukkaille. Tämä merkitsi melkoista sopeutumista Julielle, koska hänen täytyi muuttaa kauas vanhemmistaan ja seitsemästä sisaruksestaan. Hän on kuitenkin onnellinen tietäessään, että viisi hänen perheensä jäsentä on myös koko ajallaan mukana Valtakunnan palveluksessa. Olimme ihastuksissamme, kun meidät vuonna 1987 kutsuttiin Australian Beetel-perheen jäseniksi Ingleburniin, ja pääsimme mukaan painotilojen ja Beetel-kodin asuntolan laajennustyöhön.

Julie ja minä rakastamme yhä matkustamista. Mutta odotamme innokkaasti aikaa, jolloin koko maasta tulee ihana puutarhakoti. Silloin on aikaa matkustaa ja tuo matkustaminen on monin verroin antoisampaa kuin mikään, mitä voisimme nykyään kokea. Sillä välin Julie ja minä saamme jatkuvasti tuntea Jumalan runsaan siunauksen, kun menemme eteenpäin varmoina siitä, että kaikkein palkitsevin tarkoitus on palvella Jehovaa, tarkoituksen ja rakkauden Jumalaa. – Kertonut David Moffatt.

[Kuva s. 23]

Srilankalainen kylä, jossa tapasin Adrianin

[Kuva s. 24]

Tienraivaajina vaimoni kanssa määräpaikassamme Moreessa Uudessa Etelä-Walesissa