Elämä vaakalaudalla

Herätkää!-lehden Espanjan-kirjeenvaihtajalta

TUTTUA laskeutumisaluetta ei näy missään, kun teemme kierroksia laskeutuaksemme aikataulun mukaisesti. Kiitorata on jostain selittämättömästä syystä hävitetty, ja matkustajien palvelutilat on purettu. Vain ruma, karu maasto tulee aina vain lähemmäksi. Henkemme on hiuskarvan varassa!

Näin surullisesti on asiat monilla muuttavilla vesilinnuilla, kun ne saapuvat talvehtimisseuduilleen. Kosteikkoja, jotka ovat olleet satoja vuosia niiden perinteisiä turvapaikkoja, tuhotaan leppymättömästi tilan tekemiseksi kaupunkien tai maatalouden kehitykselle. Nämä tuhansille lajeille ehdottoman tärkeät elinpaikat ovat nopeasti häviämässä maan pinnalta, koska usein niitä pidetään arvottomina joutomaina.

Coto Doñana uhattuna

Äskettäin yksi suurimmista suomaa-alueista Etelä-Euroopassa oli siten uhattuna. Tuhansien vesilintujen elossasäilyminen oli vaakalaudalla. Vedotessaan rahastoihin tämän korvaamattoman villieläinten turvapaikan pelastamiseksi huolestuneet luonnontieteilijät varoittivat tanskalaista metsästysseuraa: ”Hyvät herrat, jos [Espanjan] Coton järvien annetaan hävitä, niin viiden vuoden kuluttua Tanskassa ei ole yhtään sorsaa.”

Coto, johon viitattiin, oli Coto Doñanan villieläinten rauhoitusalue, joka sijaitsee Espanjan lounaiskulmassa. Yhdessä siihen rajoittuvien, Guadalquivirin jokialueen laajojen soiden kanssa rauhoitusaluetta pidetään yhtenä Euroopan kolmesta tai neljästä tärkeimmästä muuttolintujen levähdyspaikasta. Lisäksi siellä on omasta takaa 125 lintulajia sekä useita nisäkkäitä ja matelijoita.

Lintutieteilijöitten maailmanneuvoston kokouksessa New Yorkissa vuonna 1962 tehtiin seuraava havainto: ”Guadalquivirin suot ovat vaaleanpunaisen flamingon ja eräitten haikaralajien viimeinen varma turvapaikka Euroopassa; – – se on alue, jolla pesivät sellaiset harvinaiset ja kauniit lajit, esimerkiksi valkopääsorsa, kruununokikana, sulttaanikana ja monet muut joita on mahdoton luetella.”

Koska tämä 700 neliökilometrin alue on ollut kuninkaiden ja aatelisten etuoikeutettua metsästysmaata ja suhteellisen luoksepääsemätöntä ja koska sen maa on huonolaatuista, se oli vuosisatojen ajan suuressa määrin välttynyt ihmisen tunkeutumiselta sinne. Kuitenkin saastuminen, maan parannus ja kaupunkien kasvu vaaransivat rauhoitusalueen olemassaolon.

Tarve saada kansainvälinen tuki Coto Doñanan oston rahoittamiselle sai aikaan Maailman luonnonsäätiön perustamisen vuonna 1961. Ensimmäisenä liiketoimenaan tämä kansainvälinen elin osti yhteistoiminnassa Espanjan hallituksen kanssa osan Coto Doñanaa. Rauhoitusalueelle annettiin hengähdysaikaa.

’Ekologinen rikos’

Suot olivat yhä pääosiltaan yksityisten hallussa, ja viereiseltä viljelysmaalta tuleva saastumisuhka oli jatkuvasti olemassa. Vuonna 1973 läheisille riisipelloille ruiskutettu tehokas hyönteismyrkky aiheutti noin 40000 vesilinnun kuoleman. Eräs luonnontieteilijä kuvasi sitä onnettomuudeksi, joka on ”vertaansa vailla ihmiskunnan ekologisten rikosten aikakirjoissa”. Kiinteistörakentajat himoitsivat alueen puolittain koskemattomia rantoja, ja oli olemassa suunnitelma rakentaa rannikkovaltatie aivan puiston läpi. Sillä välin soita kuivattiin heltymättömästi maanviljelyshankkeita varten.

Lopulta vuonna 1978 Espanjan hallitus julisti koko alueen kansallispuistoksi. Saastumista valvottiin tiukasti, valtatiesuunnitelma hylättiin ja rakennettiin pumppulaitteisto, joka ylläpitää soiden luonnollisen vedenkorkeuden. Rauhoitusalue saattoi jälleen kukoistaa.

Hyöty voidaan huomata jo nyt: Eksoottiset linnut, esimerkiksi flamingot, lisääntyvät, samalla kun muut uhanalaiset eläinlajit varjeltuvat määrän jatkuvalta vähenemiseltä. Puistossakävijät voivat katsella monia lajeja niiden luonnollisessa elinympäristössä havaintoasemilta, jotka eivät häiritse villieläimiä, kun taas järjestetyillä retkillä yleisöllä on tilaisuus tavata luonnossa peuralaumoja ja villisikoja, jotka käyvät laitumella alueen rajojen sisällä. Mutta tutustukaamme lähemmin joihinkin puiston ainutlaatuisiin piirteisiin.

Puisto ja muuttolinnut

Neuvostoliitosta ja Skandinaviasta tulee 40000 hanhea ja kokonaista 200000 sorsaa. Lukemattoman paljon kahlaajia niinkin pohjoisesta kuin napapiiriltä talvehtii rauhallisilla rannoilla tai etsii ruokaa matalissa sisävesissä. Keväällä talvivieraat lähtevät, ja Afrikasta saapuu kapustahaikaroita, muita haikaroita, haarahaukkoja ja useita muita lintuja, jotka pesivät täällä kesäkuukausina.

Monet muut lajit pysähtyvät lepäämään ja ruokailemaan puistossa muuttaessaan kaukaisiin maihin. Elokuussa sadat kattohaikarat kerääntyvät tänne ennen Gibraltarinsalmen ylittämistä matkallaan Afrikkaan. Sama pitää paikkansa monista petolinnuista, jotka eivät voi muuttaa pitkiä matkoja merien yli, koska siellä ei ole termiikkejä, nousevia lämpimiä ilmavirtauksia, joiden ansiosta ne pysyvät korkealla ilmassa vähimmällä mahdollisella vaivalla.

Puistossa on kuitenkin yksi pysyvä asukas, joka herättää kaikkien puistossakävijöiden mielenkiinnon ja ihailun – keisarikotka.

Keisarikotka

Tällä vuosisadalla keisarikotkien määrä on huolestuttavasti vähentynyt kaikkialla sen rajallisella elinalueella. Munien keräilijät ryöstivät armottomasti pesät, samalla kun muut metsästivät aikuisia lintuja hankkiakseen museoihin täytettyjä eläimiä tai siinä harhaluulossa, että kotkat hävittivät metsästäjien himoitsemaa riistaa. Espanjalainen muunnos, joka eroaa joissakin suhteissa itäisestä keisarikotkasta, hävitettiin lähes kokonaan. 1970-luvulla vain 30 paria oli jäljellä Espanjassa, ja näytti väistämättömältä, että jälleen yksi laji siirtyisi niiden lintujen luetteloon, jotka on hävitetty sukupuuttoon ihmisen tunteettomuuden vuoksi.

Kuitenkin puiston luonnontieteilijöiden tunnolliset ponnistelut tämän kotkan puolesta ovat jo nyt nähtävissä myönteisinä tuloksina. Siellä pesii nykyään 14 paria, joka on suurin määrä, jonka puisto voi elättää, koska kukin pari vaatii 50 neliökilometrin laajuisen alueen. Jokaista pesää tarkkaillaan huolellisesti. Jos jossakin pesässä havaitaan olevan kolme munaa ja toisessa pesässä vain yksi, muna siirretään huolellisesti, niin että kussakin pesässä on kaksi munaa. Keisarikotkat eivät kykene menestyksellisesti kasvattamaan enempää kuin kaksi kotkanpoikasta kerrallaan.

Kun näkee kotkien ja haarahaukkojen liitelevän taivaalla, kun tarkkailee tuhansien flamingojen viehättävää kahlailua Doñanan järvien sinisissä vesissä, kun näkee luonnossa villisikojen hyppelevän mäntyjen alla, silloin ymmärtää Jehovan luomakunnan ainutlaatuisen moninaisuuden ja kauneuden. Tiheästi asutetussa Euroopassa tällaiset paikat ovat todella harvinaisia ja ansaitsevat varmasti sen tunnollisen valppauden, jonka niiden olemassaolo vaatii.

Kun sitten hanhet ja sorsat saapuvat syksyllä, kattohaikarat tammikuussa, kapusta- ja muut haikarat ja haarahaukat keväällä, niitä odottaa suojeltu turvapaikka, missä ne voivat levätä, talvehtia tai lisääntyä. Täällä on runsaasti elämää sen kaikissa muodoissa. Epäilemättä puistossa vuoden mittaan käyvät 300000 vierasta ovat kiitollisia siitä, että ainakin tässä luonnonparatiisissa elämän, joka kerran oli vaakalaudalla, annetaan kukoistaa.

[Kuva s. 16]

Punapäänarsku

[Lähdemerkintä]

J. L. González/INCAFO, S. A.

[Kuvat s. 17]

Kapustahaikaroita

[Lähdemerkintä]

A. Camoyán/INCAFO, S. A.

Sulttaanikana

[Lähdemerkintä]

A. Camoyán/INCAFO, S. A.

[Kuva s. 18]

Keisarikotka suojelee poikastaan auringonpaahteelta

[Lähdemerkintä]

J. A. Fernández/INCAFO, S. A.