Haluan olla sanani mittainen

SIITÄ on 15 vuotta, kun viimeksi kävelin tätä Lontoon katua pitkin. Jos olisit nähnyt minut silloin – musta knalli päässä ja kokoon kääritty sateenvarjo kädessä – olisit pitänyt minua tyypillisenä englantilaisena liikemiehenä. Olin todellakin yksi tuhansista, jotka kävivät töissä ”Cityssä”, pääkaupungin liike-elämän keskuksessa.

Tässä lähellä elää ”Threadneedle Streetin vanha rouva”, Englannin pankki. Arvopaperipörssi on sen lähinaapuri. Kulman takana sijaitsee Lontoon Lloyd’s, kuuluisa vakuutuspörssi. Mutta kuljin työhöni Saint Mary Axea pitkin Lontoon kolmanteen suureen pörssiin: Balticiin.

Ylöspäin yhtiön arvoasteikossa

Lopetettuani koulunkäynnin vuonna 1937 aloin työskennellä lähettipoikana kauppayhtiössä, joka harjoitti maailmanlaajuista laivaustoimintaa. Suhtauduin vakavasti työhöni toimisto-oppilaana ja tähtäsin ylenemiseen. Toivoin jonakin päivänä tulevani osastonjohtajaksi.

Olin yhä nuorin työntekijä, kun toisen maailmansodan puhkeaminen keskeytti urani, ja liityin vuonna 1941 ilmavoimiin. Palattuani siviilielämään noin viisi vuotta myöhemmin jatkoin työtä yhtiössäni. Mutta asiat olivat toisin. Jotkut aikaisempaan henkilökuntaan kuuluneista eivät olleet enää kanssamme. Sota oli vaatinut veronsa.

Pääsin pian sisään päiväjärjestykseen ja nopea yleneminen johtajatasolle toi minut henkilökohtaiseen kosketukseen yhtiön asiakkaiden kanssa. Kävin neuvotteluja esimerkiksi öljytankkereiden rahtaussopimuksista ja järjestelin laivojen hiilestysmahdollisuuksia. Edistääkseen kauppaansa yhtiö ehdotti minun valitsemistani meklariksi, välittäjäksi, pörssitalo Balticiin.

Balticissa

Balticin (Baltic Mercantile and Shipping Exchange Limited) vaakunassa komeilee motto ”Our Word Our Bond” (Sanamme pitää). 1970-luvun alussa noin 700 yhtiötä hyväksyi tämän säännön. Ne valtuuttivat 2400 edustajaansa seuraamaan perinteitä, jotka juontuvat laivankapteenien ja kauppiaiden kahvihuonekokouksista 1600-luvun alkupuolelta. Heidän suulliset sopimuksensa olivat aina sitovia. Baltic vaatii yhä jäseniltään ehdotonta rehellisyyttä liikeasioissa.

Vuodesta 1954 eteenpäin kävin vakituisesti töissä pörssitalo Balticissa, ja tein kauppoja pörssisalissa. Tein rahtaussopimuksia laivanvarustamoiden kauppalaivoihin. Kun annoin yhtiön puolesta sanani sopimukseen, siitä tuli murtumaton sitoumus kaikista myöhemmistä, sopimusta ympäröivien olosuhteiden muutoksista huolimatta. Sovelsin aina samaa periaatetta yksityiselämässäni.

Koettelun aika

Hyväksyin Jumalan olemassaolon ja siinä kaikki. Toisen maailmansodan aikana uskonnolliset käsitykseni olivat järkkyneet. Papit saarnasivat rauhaa mutta kuitenkin siunasivat osallistumisemme sotaan. ”Miten sellaisiin ihmisiin voi luottaa?” kysyin usein itseltäni.

Vuonna 1954 Jehovan todistajat alkoivat käydä vaimoni Vivin luona keskustelemassa hänen kanssaan Raamatusta. En vastustanut häntä, mutta tein hänelle omasta mielestäni kiusallisia kysymyksiä. Kun kysymykseni tulivat yhä haastavammiksi eikä Viv kyennyt vastaamaan niihin, hän sanoi tuovansa erään Jehovan todistajan tapaamaan minua. Suostuin.

Rouva, jolle vaimoni esitteli minut, oli aistikkaasti pukeutunut ja antoi kysymyksiini selvät vastaukset. Kysyin häneltä sielun kuolemattomuudesta, mihin hän ytimekkäästi vastasi lainaamalla Hesekielin 18:4:ää: ”Se sielu, joka syntiä tekee – sen on kuoltava.” Sitten esitin hänelle melko monta poliittista kysymystä. Hän vastasi, että juuri niin kuin Jeesus oli sanonut, etteivät hänen opetuslapsensa olisi osa maailmasta, niin Jehovan todistajilla on puolueeton asenne sellaisiin kysymyksiin. En ollut kovin mielissäni siitä. Tiuskaisin tylysti takaisin: ”Mutta jollei kukaan meistä olisi taistellut ja Hitler olisi tunkeutunut maahan, missä me olisimme nyt?” Hän vastasi tähän rauhallisesti, että saksalaiset todistajat olivat myös kieltäytyneet taistelemasta. He olivat pitäneet kiinni vakaumuksestaan teloittamisen uhallakin!

Rupesin tutkimaan Raamattua hänen kanssaan ja toivoin voivani kumota hänen vakaumuksensa. Vähä vähältä uskoni Raamattuun kasvoi. Mutta petettiinkö minua? Sitten tulin ajatelleeksi asuinalueeni pappeja. Esittäisin heille samat kysymykset kuin todistajille.

Sovin keskustelusta papin kanssa, ja menimme vaimoni kanssa tapaamaan häntä. Se tapaaminen tuhosi siihenastisen luottamukseni valtionkirkkoa kohtaan. Papit hylkäsivät jopa luomiskertomuksen, jonka taas Jeesus oli hyväksynyt! (Matteus 19:3–6) Sen ja kahden muun samanlaisen tapaamisen jälkeen olin vakuuttunut, että Raamattu on Jumalan sana ja että Jehovan todistajat todellakin puolustavat sitä ja elävät sen mukaan. Uskoni vahvistui.

Sanani pitää

Raamatuntutkisteluni jatkuessa aloin oivaltaa, mihin se johtaisi. Olin huolissani maineestani paitsi Cityssä menestyvänä kaupallisena johtajana myös paikallisesti, sillä olin huomattava urheilumies. Ajattelin, että mitähän ihmiset sanoisivat tullessaan tietämään, että olin omaksunut Jehovan todistajien käsitykset.

Kun olin sopinut meneväni saarnaamaan hyvää uutista paikallisten todistajien kanssa, en syönyt sanaani. Toivoin osoittavani, että olemalla vain kerran heidän mukanaan, en ollut peloissani. Ehdotin, että kävisimme tapaamassa ihmisiä sellaisen kadun varrella, jossa en tuntenut ketään. Aivan ensimmäisessä talossa löysimme ystäväni kanssa ihmisiä, jotka halusivat oppia tuntemaan totuuden, ja me aloitimme raamatuntutkistelun siinä paikassa.

Seuraavalla viikolla kohtasin jälleen saman haasteen. Aamupäivällä tein päätökseni. Minulla oli totuus ja tunsin nyt vastuun auttaa toisia oppimaan se.

Liiketoimissani minun oli tarpeellista ajatella selkeästi verratakseni kaikkia lyhytaikaisia etuja pitkäaikaisiin vaikutuksiin. Niinpä päätin palvella Jehovaa ja omistaa ajastani niin paljon kuin mahdollista hänen työhönsä. Tekisin ansiotyötä mahdollisimman vähän ja huolehtisin siten taloudellisesti perheestäni. 8. tammikuuta 1956 minut kastettiin julkiseksi vertauskuvaksi vihkiytymisestäni Jumalan tahdon tekemiseen.

Työskenteleminen tärkeimpien asioitten hyväksi

Olimme Vivin kanssa suunnitelleet muuttavamme pois asunnostamme isoon taloon ja sitten hankkivamme lisää perhettä. Mutta nyt kun Valtakunnan edut olivat etusijalla elämässä, päätimme jäädä siihen missä olimme. Kun tyttäremme lopetti koulunkäynnin vuonna 1969 ja lähti kokoaikaiseen saarnaamistyöhön, minulle aukeni tie laajentaa omaa sananpalvelustani. Pyysin päästä yrityksemme toimitusjohtajan puheille kertoakseni hänelle suunnitelmistani vähentää ansiotyötäni.

Kävin läpi mielessäni, mitä sanoisin. Esittäisin kunnioittavasti kolme vaihtoehtoa: Antakaa minulle osa-aikatyö, erottakaa minut tai minä eroan. Hän kuunteli ehdotuksiani, hymyili leveästi ja lausui: ”Odotahan kunnes kuulet minun ehdotukseni. Luulen, että se muuttaa ajatuksiasi.” Hän ryhtyi selittämään, että johtokunta oli yksimielisesti sopinut minun nimittämisestäni yhtiön johtajistoon, mikä nelinkertaistaisi palkkani ja lisäksi takaisi, että minusta tulisi yhtiön pääjohtaja kolmessa vuodessa. Toivoessaan voivansa taivuttaa minut hän sanoi vielä: ”Lisääntyneellä palkallasi voit helposti palkata muutaman ihmisen tekemään sitä Jehovan todistajien työtä, jota olisit tehnyt.” Hän ikävä kyllä ymmärsi väärin näkemykseni Jumalan työstä.

Mielessäni ei ollut epäilystäkään siitä mitä tehdä. Olin antanut sanani Jehovalle tehdäkseni hänen tahtonsa, ja se meni kaiken muun edelle. Toimitusjohtaja suostui lopulta siihen, että voisin työskennellä osa-aikaisesti sillä edellytyksellä, ettei liiketoiminta kärsi. Hyväksyin huomattavan palkan alennuksen.

Jehova ei jättänyt minua pulaan. Neljä kuukautta myöhemmin minut otettiin yhtiön johtajistoon. Tällä kertaa sovittiin, että jatkaisin osa-ajan työssä mutta palkkani palaisi takaisin entiselleen.

Toisten auttaminen luottamaan Jumalaan

Löysin läheisten työtovereitteni joukosta laivausliikkeessä muitakin, jotka olivat vastaanottavaisia sanomalle, joka tuli Korkeimmalta, johon voi luottaa. Minulla on tosiaankin ollut ilo auttaa neljää heistä perheineen edistymään niin pitkälle, että he ovat vihkineet elämänsä Jumalan tahdon tekemiseen.

1960-luvun loppupuolella ja 1970-luvun alkupuolella tapahtui nopeita muutoksia liikemaailmassa. Yhtiöni fuusioitui toisten kanssa. Lopulta eräs monikansallinen yhtiö nielaisi sen, ja koska en ryhtynyt taas kokopäivätöihin, lopetin työntekoni vuonna 1972.

Olosuhteiden muutos vapautti minut tavoittelemaan kokoaikaista sananpalvelijan uraa. Sitten rahavarojeni huvetessa olin aikeissa alkaa luennoida osa-aikaisesti laivauksesta, kun minut kutsuttiin matkavalvojaksi, sellaiseksi joka vierailee Jehovan todistajien seurakunnissa. Siitä lähtien vaimostani ja minusta on pidetty erittäin hyvää huolta.

Nykyään liikemaailma on erilainen. Mittapuut ja moraali ovat rapistuneet. Se on ilkeämpää ja hyökkäävämpää. Vihollisia pikemmin kuin ystäviä tuntuu olevan runsaasti. Minulla on kuitenkin ilo matkustaa piirivalvojana eri puolilla Englannin laajaa aluetta. Kuinka hyvä onkaan työskennellä sellaisten ihmisten joukossa, jotka panevat täyden luottamuksensa Jumalaan, joka sanoo: ”Mitä olen aivoitellut, sen minä myös teen.” (Jesaja 46:11) – Kertonut Ted Hunnings.

[Kuva s. 13]

Piirivalvojana eräässä Jehovan todistajien konventissa