Näin sodan turhuuden
Kertonut Yhdysvaltain armeijan entinen lääkintämies Russell Dixon
OLI vuosi 1944 Filippiinien Leyte-saarella. Olimme höyryävässä viidakossa tiedustelupartiossa etsimässä vihollista – japanilaisia sotilaita, jotka olivat piilossa puissa ja aluskasvillisuuden seassa. Olin 19-vuotias ensiapumies ja olin tavallisesti jonossa taaimmaisten joukossa valmiina ryntäämään paikalle sidostarvikkeiden kanssa ja antamaan ensiapua yhteenoton aikana. Jostain syystä olin tällä kerralla ensimmäisenä jonossa. Hermot kireällä tähyilimme ovelasti kätkettyjä ansoja ja odotimme yllätyshyökkäyksiä. Sitten yhtäkkiä tapahtui jotakin uskomatonta.
Japanilainen upseeri hyppäsi pystyyn muutaman metrin päästä edessäni, heilutti valkoista lippua ja huusi: ”Älkää ampuko! Älkää ampuko! Olen Chicagosta! Olen Chicagosta!” Liipasinsormemme oli liian herkkä ollakseen toimimatta refleksinomaisesti. Takanani oleva sotilas ampui kiväärillään useita laukauksia – muttei osunut. Me muut emme ampuneet upseerin yhä huutaessa: ”Olen Chicagosta!”
Hän veti kiireesti joitakin valokuvia taskustaan selittäessään tarinaansa selvällä amerikanenglannilla. Olin hämmästynyt. Täällä me olimme viidakon keskellä, ja tämä japanilainen kapteeni näytti meille kuvia Chicagossa olevista vaimostaan ja lapsistaan. Se oli tosiaankin totta – hän oli japanilais-amerikkalainen!
”He eivät antaudu”
Selvisi, että hän oli mennyt Chicagosta tapaamaan Japanissa asuvia vanhempiaan juuri ennen sodan julistamista. Hänet kutsuttiin asepalvelukseen Japanin armeijaan, ja täällä hän oli taistelemassa Yhdysvaltoja vastaan. Kysyimme häneltä: ”Onko muita kanssasi?” Hän osoitti mieheen, joka oli piiloutunut aluskasvillisuuden sekaan hänestä muutamaa metriä taaempana. Käskimme hänen tulla nopeasti esiin. Esiin astui nuori japanilainen sotilas, arviolta minun ikäiseni. ”Entä missä loput ovat?” ”Tuolla takana.” Kapteeni osoitti takanaan olevaa viidakkoa.
Rupesimme neuvottelemaan kapteenin kanssa. ”Otamme sinut vangiksi, jos saat loput miehistäsi antautumaan. Jos et saa, tapamme sinut!” sanoi kersanttimme. Upseerin vastaus vahvisti sen, minkä tiesimme: ”He eivät antaudu. He tappavat meidät, jos yritämme saada heidät tekemään niin.”
Pakotimme hänet lähettämään nuoren sotilaan takaisin miestensä luo. Noin minuutin kuluttua kuulimme laukauksen. Katsoimme japanilaista upseeria, ja hän sanoi: ”He ovat tappaneet hänet.” Syvällä sisimmässäni olin pahoillani tuon nuoren sotilaan puolesta. Minulla oli ollut tuo sama tunne niin monta kertaa aikaisemmin ja tulisi vielä monta kertaa olemaan: tunne siitä että sota oli niin turhaa.
Kun pari miestämme lähti viemään upseeria tukikohtaamme, me muut jatkoimme matkaa eteenpäin polkua pitkin. Lääkintämiehenä pysyttelin joukon takana, jotta olisin valmiina laastaroimaan miehistämme sen, johon saattaisi osua. Muutaman metrin päästä löysimme vihollisen loppujoukon. Heidät kaikki tapettiin lyhyessä yhteenotossa.
Mutta me olimme tehneet jotakin lähes ainutlaatuista – olimme vanginneet japanilais-amerikkalaisen upseerin – yksi niistä suhteellisen harvoista, jotka otettiin kiinni elävänä. Mutta olin sydämessäni murheellinen alituisesta tappamisesta.
Kysyin usein itseltäni, mitä minä, oklahomalaisen maalaislääkärin poika, oikein tein siellä viidakkosaarella? Totuus on se, että jos olisin seurannut isäni periaatteita, en olisi koskaan ollutkaan siellä. Olisin luultavasti päätynyt vankilaan. ’Kuinka niin?’ saatat kysyä.
Kun kaikki oli rauhallista
Synnyin vuonna 1925 perheen neljäntenä poikana. Meitä oli viisi veljestä. Kasvoin rauhallisessa maalaisympäristössä Yhdysvaltain lounaisosassa pienessä Mooreland-nimisessä kaupungissa Oklahomassa. Vanhempani olivat rauhaa rakastavia raamatuntutkijoita, jotka on tunnettu vuodesta 1931 lähtien Jehovan todistajina. Heillä oli tapana ottaa meidät pojat säännöllisesti mukaan raamatullisiin kokouksiin, ja muistan silloin tällöin olleeni isäni mukana gramofonityössä talosta taloon todistamassa naapureillemme. Osallistuimme myös sellaiseen, mitä me kutsuimme mainoskulkueiksi. Me marssimme ympäröivien kaupunkien läpi tiedottaen raamatullisista esitelmistä. Mutta minulla oli muita harrastuksia elämässä.
Rakastin urheilua, erityisesti koripalloa ja baseballia. Ei niin että olisin ollut niissä poikkeuksellisen hyvä, vaan tyypillisenä poikana vain pidin niistä. Lopputulos oli se, että noin 16-vuotiaana veljieni tavoin jätin todistajien kokoukset ja seuran. Siihen aikaan me emme arvostaneet hengellisiä arvoja. Sen on täytynyt murehduttaa vanhempiani.
Tosiasioita sodasta
Vuonna 1943 minut kutsuttiin 18 vuoden iässä asepalvelukseen Yhdysvaltain armeijaan ja minusta tuli sotamies. Koska olin lakannut olemasta Jehovan todistajien yhteydessä, minulla ei ollut voimakasta vakaumusta kristillisen puolueettomuuden puolesta, enkä siksi menetellyt tavalla, joka olisi voinut johtaa vangitsemiseen. Lopulta minut määrättiin Fort Blissiin El Pasoon Texasiin valmennettavaksi armeijan lääkintämieheksi. Tähän päivään mennessä minulla ei ole aavistustakaan siitä, miksi he valitsivat sellaisen koulutuksen minulle. Ehkä sillä, että isäni oli lääkäri, oli jotain tekemistä asian kanssa.
Lääkintäkoulutuksen jälkeen minut lähetettiin Uuteen-Kaledoniaan, erääseen eteläisen Tyynenmeren saareen, Yhdysvaltain sotilaiden täydennysjoukkoihin. Ensimmäinen taistelukomennukseni oli erääseen New Yorkin yksikköön, 77. jalkaväkidivisioonaan, joka oli Guamissa. Japanilaiset olivat miehittäneet tuon strategisen saaren, joka oli suunnilleen Australian ja Japanin puolivälissä. Saavuimme sinne 21. heinäkuuta 1944 kolmannen merijalkaväkidivisioonan mukana. Jouduimme heti taisteluun. Sain nopeasti ensimmäisen kokemukseni todellisesta sodankäynnistä.
Guamista jäi parhaiten mieleeni sade, polviin asti ulottuva muta ja kaaos. Silloin jouduin ensi kerran raskaan tykistö- ja kranaatinheitintulituksen kohteeksi. Ensin kuului laukaistun tykin jyrähdys, jota seurasi kaamea, ammuksen aiheuttama vihellys ilman halki. Odotin nähdäkseni kuinka lähelle kukin ammus osuisi. Rehellisesti sanoen olin monta kertaa peloissani – kuten useimmat sotamiehet. Rukoilin Jumalaa ja yritin typerästi hieroa kauppaa päästäkseni pois tästä sotkusta. Jos hän päästäisi minut pois täältä, palvelisin häntä! Olin tosiaankin vain yksi monista taisteluhautauskovaisista!
Pelkäsin kaikkein eniten öitä. Jokaisen täytyi kaivaa itselleen noin puoli metriä syvä potero, jos maa ei ollut liian kallioista. Tarkoituksena oli nukkua (toiveajattelua!) siellä niin, ettei vihollinen eivätkä omat miehet voisi nähdä minua. Tämä oli tärkeää, koska yöllä oli voimassa sääntö: ’Jos se liikkuu, tapa se. Kysele myöhemmin.’ Niinpä varmistauduin siitä, että pysyttelin visusti maanpinnan alapuolella, vaikka se olisi merkinnyt – kuten se usein merkitsikin – sitä, että minun oli nukuttava sadevedessä ja mudassa.
Mitkä olivat perimmäiset vaikuttimemme noiden veristen taisteluiden aikana? Voin vakuuttaa teille, ettemme useinkaan taistelleet ”Jumalan ja isänmaan puolesta”. Monien muiden nuorten miesten tavoin näin kivääritulen, liekinheittimien, kranaatinheittimien ja tykinammusten, itsemurhahyökkäysten, veitsien ja pistimien tekevän lopun elämästä. Tajusin pian, kuinka turhaa se kaikki oli. Tunsin jääneeni loukkuun toivottomaan tilanteeseen, mistä ei ollut ulospääsyä. Minun kuten monien muidenkin tärkein päämäärä oli elossa säilyminen.
Siinä suhteessa asenteemme erosi japanilaisten asenteesta. Heidät oli perin pohjin opetettu pitämään kuolemista keisarin ja Japanin puolesta suurena kunniana. He saattoivat siksi lähettää kamikaze- eli itsemurhalentäjiä sotalaivoja ja joukkojenkuljetusaluksia vastaan. Ja maalla heidän itsemurhasotilaansa yrittivät ryömiä meidän taisteluhautoihimme laukullinen räjähdysainetta sidottuna selkäänsä ja räjäyttää meidät ja itsensä kappaleiksi. Kuinka hallitseva eliitti olikaan johtanut heidät harhaan väärillä uskonnollisilla ajatuksillaan!
Mutta Guam oli vasta alkua. Aivan Papua-Uuden-Guinean pohjoispuolella sijaitsevalla Manus-saarella vietetyn kuntoutusjakson jälkeen meidät lähetettiin seuraavalle taistelukentällemme Leyteen Filippiineille.
”Kuolenko minä?”
Sota jatkui samanlaisena: taisteluja, haavoittuneita ja kuolleita. Minulla oli paljon työtä ryömiessäni mudassa ja yrittäessäni paikata haavoittuneita. Makasin monta kertaa kaverin vieressä mudassa asettamassa hänelle kiristyssidettä ja yrittämässä paikata häntä harsotaitoksilla ennen hänen vetämistään takaisin turvallisempaan paikkaan. Usein minun oli leikattava auki hiha tai housunlahje ja annettava nopeasti morfiinisulfaattiruiske kivun poistamiseksi. Jotkut kysyivät minulta: ”Hei, tohtori, kuinka paha se on? Kuolenko minä? Älä vain jätä minua tänne!” Toisinaan oli niin monia haavoittuneita, joista olisi pitänyt huolehtia, että saatoin vain yrittää rauhoittaa heitä ja kertoa heille, että tulisimme takaisin hakemaan heitä. Totuus on, että monissa tapauksissa tulimme takaisin liian myöhään. He olivat kuolleet. Sellaista on sodan turhuus.
Meidät siirrettiin seuraavaksi taistelemaan pienelle Ii-shiman saarelle, joka oli aivan Okinawan edustalla. Silloin Okinawa oli japanilaisten miehittämä. Siellä oli eräs ystävä, jonka kanssa olin ollut useissa taisteluissa. Hän oli aina hyvin varovainen eikä ottanut mitään tarpeettomia riskejä tai tehnyt mitään typerää taistelukentällä. Hän halusi meidän muiden tavoin vain säilyä elossa. Eräänä päivänä Ii-shiman lopullisessa puhdistusoperaatiossa useita meistä makasi mahallaan maassa ja yritti suojella itseään vihollisen tulitukselta. Ystäväni oli muutaman metrin päässä edessäni, kun yhtäkkiä oman panssarivaunumme konekiväärit kääntyivät huolimattomasti liian kauas oikealle, ampuivat sarjatulta ja tappoivat hänet ja kolme muuta amerikkalaista sotilasta siihen paikkaan.
Toisessa tilanteessa omat lentokoneemme tulittivat meitä, ja useita miehistämme kuoli. Syynä oli inhimillinen erehdys, mutta se lisäsi sodan turhuutta.
Tällä samalla saarella kohtasi Ernie Pyle, kuuluisa sota-ajan kirjeenvaihtaja, kuolemansa huhtikuussa 1945 tarkka-ampujan luodista. Erään kerran hän kirjoitti ajatuksia, joista olin samaa mieltä: ”En käsitä, kuinka kukaan sodasta elossa säilynyt voi enää koskaan olla julma millekään.” Valitettavasti kokemus osoittaa toista. Ihmisen julmuus jatkuu.
Kranaatinheittimen tähtäyksen kohteena
Seuraavaksi siirryimme salmen yli, joka erotti meidät Okinawasta. Japanilaiset olivat puolustusasemissa piiloutuneina luoliin, ja jälleen kerran heitä oli vaikea saada esiin.
Eräänä päivänä istuin mäen harjanteella olevalla suurella kivenjärkäleellä tarkkailemassa aivan edessäni olevassa rotkossa käytävää taistelua. Yllättäen kuulin japanilaisen kevyen kranaatinheittimen tunnusomaisen äänen. Jonkun sekunnin kuluttua kranaatti putosi muutaman metrin päähän eteeni. Minusta tuntui oudolta, että kranaatti putosi niin lähelle minua, koska olin taistelun laitamilla. Seuraavaksi tajusin, että ammuttiin toinen kranaatti, ja se putosi aivan taakseni! Yhtäkkiä mieleeni juolahti, että ehkä vihollinen tähtäsikin minuun. Kapusin nopeasti alas ja menin kivenjärkäleen taakse piiloon. Kolmas kranaatti osui suoraan siihen paikkaan, jossa olin istunut! Olin ollut jälleen kerran lähellä kuolemaa.
Taistelu Okinawasta raivosi noin kolmen kuukauden ajan. Eräs historiankirja kertoo: ”Okinawa oli kallein operaatio Tyynenmeren keskialueella. Taistelussa oli mukana noin puoli miljoonaa miestä, ja siitä aiheutui amerikkalaisille 49000 miehen tappio, ja heistä kuoli 12500. Saarella tapettiin yli 110000 japanilaista.” Ainakin 122000 sotilasta ja tuhansia siviilejä tapettiin noin 2300 neliökilometrin suuruisen, käytännöllisesti katsoen tuntemattoman saaren vuoksi!
Tuon sotaretken jälkeen meidät lähetettiin Filippiineille kuntoutusjaksolle ja valmistautumaan Japaniin tehtävää hyökkäystä varten. Silloin näin jotakin ilahduttavaa. Divisioonaamme lähetettiin täydennysjoukkoja, ja kuka muu olikaan heidän joukossaan kuin nuorempi veljeni Roger. Hän ei tullut kuitenkaan koskaan näkemään sotatoimia. 6. elokuuta 1945 pudotettiin ensimmäinen atomipommi japanilaiseen Hiroshiman kaupunkiin. Kolme päivää myöhemmin toinen pommi pudotettiin Nagasakiin. Se merkitsi sodan loppua.
Kuolema joka sai minut ajattelemaan
Veljeni ja minut määrättiin miehitysjoukkoihin Sapporoon Japaniin. Pian sen jälkeen minut vapautettiin armeijasta, mutta veljeni jäi Japaniin vielä vuodeksi. Suuntasin kulkuni kotiin, jossa perheeni otti minut ystävällisesti vastaan.
Oklahomassa jatkoin siitä, mihin olin jäänyt, ja jatkoin opiskelua yliopistossa. Suoritin neljä vuotta kestävän, lääketieteen opintoihin valmistavan kurssin ja käytin vuoden jatko-opintoihin. Tänä aikana tapasin ihastuttavan tytön, oklahomalaisen opiskelijan, Nancy Woodin. Puolentoista vuoden kuluttua menimme naimisiin. Hän on ollut uskollinen elämäntoverini kuluneet yli 40 vuotta.
En ollut vieläkään sen enempää kiinnostunut vanhempieni, siis Jehovan todistajien, uskonnosta. Olin liian uppoutunut omiin asioihini. Sitten vuonna 1950 sattui murhenäytelmä.
Isäni, joka oli silloin 66-vuotias ja yhä toimelias maalaislääkäri, kuoli sydänkohtaukseen. Se oli äidille ankara isku. Isän kuolema tuli kaikille meille yllätyksenä. Me viisi poikaa olimme menettäneet isän ja hyvän ystävän. Me kaikki olimme tietysti läsnä, kun eräs naapurikaupungissa asuva Jehovan todistaja piti hautajaispuheen. Sillä puheella oli pitkäaikaiset vaikutukset meihin kaikkiin.
Puhuja osoitti Raamatusta, että isä palaisi ylösnousemuksessa, kun maa olisi palautettu rauhalliseen paratiisitilaan. Kaikki tämä pani minut muistelemaan sitä, mitä olin oppinut vuosia sitten. Pian todistajat tutkivat Raamattua minun ja Nancyn kanssa. Mitä enemmän tutkin, sitä paremmin ymmärsin, kuinka sekaisin maailma oli ja kuinka turhaa sota on – kaikki nuo ihmishenget on uhrattu edistämään poliittisten hallitsijoiden itsekkäitä pyrkimyksiä, ja kaikkien maiden papisto on suvainnut sen.
Kun ihmiset elävät rauhallisissa oloissa
Opin myös ymmärtämään, että vuodesta 1914 lähtien sattuneet tapahtumat olivat Jeesuksen lopun aikaa koskevan ennustuksen selvä täyttymys. Kaikki, mitä hän oli sanonut, oli tapahtuva yhden sukupolven aikana. Sen tähden pian käytäisiin Jumalan sota, Harmagedon, oikeudenmukainen sota, joka vapauttaisi maan kaikista pahantekijöistä, ja sitä seuraisi Jumalan valtakunta-hallituksen rauhaisan hallinnon alaisuudessa oleva paratiisiksi ennallistettu maa. – Ilmestys 11:18; 21:1–4.
Nancy ja minut kastettiin vuonna 1950. Sen sijaan että olisimme jatkaneet opiskeluamme, järjestimme asiamme niin, että saatoimme ryhtyä kokoajanpalvelukseen vuonna 1956. Vuosien varrella olemme saarnanneet monissa osissa Yhdysvaltoja matkatyössä, jossa olen palvellut kierros- ja piirivalvojana. Lisäksi opetin yli kahdeksan vuotta seurakunnan vanhimpia Valtakunnan palveluskoulussa ja kokoajanpalvelijoita tienraivauskoulussa. Viimeiset yhdeksän vuotta olemme palvelleet Jehovan todistajien maailmankeskuksessa Brooklynissa New Yorkissa.
[Kuva s. 21]
Työskentelemme vaimoni kanssa takana näkyvässä Jehovan todistajien päätoimistossa
[Kuvan lähdemerkintä s. 19]
U.S. Army photo