Sarjakuvataiteilija etsii onnellisuutta
OLIN 1970-luvun alussa Kodansha-yhtiön, maineikkaan japanilaisen kustantamon, johtava sarjakuvataiteilija. Olin vasta 23-vuotias, mutta ansaitsin kuukaudessa 300000–400000 jeniä, kolme tai neljä kertaa enemmän kuin korkeakoulusta valmistunut miespuolinen työntekijä, jolla oli monen vuoden kokemus työskentelemisestä suuryhtiössä. Lisäksi rakkauteni erääseen lupaavaan nuoreen mieheen oli kahden vuoden seurustelun jälkeen johtamaisillaan avioliittoon.
Tulin koko maassa tunnetuksi sarjakuvallani ”Onnellisuus”, joka alkoi vuoden 1972 helmikuussa. Sen teema oli: ”Kovaonninen Shima-tyttö etsii onnellisuutta.” Ylistin jännittävin kääntein ihmisten välisen rakkauden kallisarvoisuutta. Tarkoitukseni ei ollut kuitenkaan parantaa nuorten lukijoitteni henkistä hyvinvointia vaan luoda pelkästään menestyksellinen sarja.
En osannut silloin uneksiakaan siitä, että olin vielä oppiva tosi onnellisuuden merkityksen ja aloittava uuden elämän, kun tuo sarja päättyisi 46 viikon kuluttua. Millaisen uuden elämän aloittaisin? Annahan kun kerron ensin sen, miten minusta tuli sarjakuvataiteilija.
Miten minusta tuli sarjakuvataiteilija
Vaikka vanhempani olivat köyhiä, he arvostivat koulutusta eivätkä kitsastelleet antaessaan rahaa kirjoihin. Noiden kirjojen lisäksi luin kuukausittain ilmestyviä tyttöjen lehtiä. Niiden sarjakuvat saivat minut valtoihinsa. En tyytynyt pelkästään sarjakuvien lukemiseen, vaan aloin itse piirtää sarjakuvahahmoja.
Kun olin nuori, tytöille julkaistiin vain kolmea kuukausittain ilmestyvää sarjakuvakirjaa. Ajat kuitenkin muuttuivat. Jopa yliopiston opiskelijat ja aikuiset alkoivat lukea sarjakuvakirjoja avoimesti. Asahi Evening News -lehti huomautti äskettäin: ”Millä kirjalla voi olla niin suuri vaikutus, että se melkein voittaa television? Japanissa vastaus on: sarjakuvakirjalla. Jokaista japanilaista varten on olemassa omanlaisensa ’manga’ eli sarjakuvakirja.”
Mainichi Daily News -lehti kertoi vuonna 1986: ”Melkein kolmasosa kaikista Japanissa julkaistuista kirjoista ja lehdistä on manga-kirjoja – se on liikevaihdoltaan 300 miljardin jenin teollisuutta, ja kirjojen vuotuinen levikki nousee 1,5 miljardiin kappaleeseen.” Ja viime vuoden alkupuolella sanomalehti ilmoitti: ”Vuoden 1986 elokuussa ilmestyi 21 eri sarjakuvakirjaa aikuisille naislukijoille, ja niiden kuukausittainen yhteislevikki oli 58 miljoonaa kappaletta.”
Kun olin varttumassa aikuiseksi, tarvittiin uusia sarjakuvataiteilijoita. Käydessäni viimeistä vuotta lukiota muuan Japanin suurimmista kustantamoista järjesti ensimmäisen kilpailun etsiessään uusia sarjakuvapiirtäjäkykyjä. Ilahtuneena osallistuin kilpailuun, mutta en sijoittunut mitenkään hyvin. Seuraavana vuonna työni pääsi loppukilpailuun. Kolmantena vuonna sain kustannusyhtiöltä seuraavan ilmoituksen: ”Saitte kolmannen palkinnon Kodansha-kustantamon vuoden 1969 lasten sarjakuvien Rookie Cartoonist -kilpailussa.” Näillä sanoilla oli minuun lumoava vaikutus, ja ne saivat minut antautumaan täysin työhöni.
Suosioni kasvaa
Taiteilijan työn saaminen julkaistuksi kaupalliseen lehteen vaatii ankaraa valmennusta. Minun piti joka viikko sisällyttää sarjakuvaani jännittävä tapahtumien huipentuma ja lisäksi lopettaa se tavalla, joka saisi lukijat ostamaan lehden seuraavan numeron. Tämä ei ole helppoa. Toimituksesta vastaavat käyvät työn läpi hyvinkin kriittisin katsein. He sanovat kylmän asiallisesti: ”Tämä kohta tässä ja tuo tuossa eivät ole lainkaan julkaisukelpoisia!”
Koska olin aloittelija, en voinut kumota heidän väitteitään. ”Korjaan nuo kohdat heti”, sanoin alakuloisesti. Sitten kiiruhdin kotiin ja työskentelin koko yön. Vaikka olin tottelevaisesti korjannut työn neljä tai viisikin kertaa, julkaisijat eivät olleet vieläkään tyytyväisiä. Itkin usein yksikseni, kun minusta tuntui, etten tiennyt mitä kohtia minun pitäisi muuttaa ja miten.
Silti pidin tästä työstä. Niinpä tein parhaani mukautuakseni julkaisijoiden toivomuksiin. Se että taivuin näiden julkaisijoiden tahtoon, jotka tunsivat täysin lukijoitten reaktiot, auttoi minua menestymään. Pian olin kärkipäässä suosion mittauksissa, mikä oli epätavallista aloittelijalle. Ennen pitkää kilpailin siitä, kuka oli suosituin, juuri niiden sarjakuvapiirtäjien kanssa, joita olin itse ihaillut. ”Onnellisuus”-sarjakuva, jonka aloitin urani kolmantena vuonna, oli alusta lähtien kaikkein suosituin sarjakuva.
Piirtämäni sarjakuvahahmot pääsivät Girls’ Friendin kanteen. Se on toinen Japanin laajalevikkisimmistä tyttöjen sarjakuvalehdistä. Tämä merkitsi sitä, että lehteä myytiin minun nimelläni. Mutta surullista kyllä, itse en saavuttanut sitä onnellisuutta, josta kirjoitin.
Millaista elämä oli?
Tullessani kuuluisaksi elämäntyylini muuttui varsinkin sen jälkeen, kun muutin Tokioon kerrostalohuoneistoon. Käyttäydyin aivan toisten suosittujen sarjakuvapiirtäjien tavoin, jotka menivät työn jälkeen baareihin ja kerhoihin viettämään aikaa aamun pikkutunneille asti ja nukkuivat päivällä.
Säilyttääkseni suosioni minun täytyi piirtää entistä hätkähdyttävämpiä kuvia ja samalla määrällisesti enemmän. Minulla ei ollut koskaan tarpeeksi aikaa, koska olin melko hidas työntekijä ja koska en halunnut tinkiä laadusta. Ei ollut lainkaan epätavallista, etten käynyt kylvyssä moneen päivään tai siivonnut huonettani kuukauteen. Toisinaan minun täytyi aikataulussa pysyäkseni työskennellä 30 tai 40 tuntia yhteen menoon. Uhrasin kaiken työni alttarille.
Seurauksena oli turhautuminen, koska minulla oli rahaa mutta ei aikaa käyttää sitä. Niinpä aloin tuhlailla rahaa, ja ostin uuden puvun joka kuukausi, vaikka käytinkin sitä vain harvoin. Ajoin taksilla joka paikkaan ja aloin ostella kymmenien tuhansien jenien arvosta levyjä kerralla. Tämä vain lisäsi sisälläni ollutta tyhjyyden tunnetta.
Tässä maailmassa, jossa suosiolla on merkitystä, ilkeämielinen kilpailu voimistuu kun suosio kasvaa. Jos joku pääsee huipulle, niin se merkitsee sitä, että jonkun muun on astuttava sieltä alas. Kun olet saavuttanut huipun, toiset sarjakuvapiirtäjät muuttuvat vihollisiksesi ja yrittävät horjuttaa sinut pois tuosta asemasta. Entä jos suosiosi vähenee? Kun käsikirjoituspalkkio eli työstä saatu korvaus kohoaa, se harvoin alenee. Kun siis suosiosi alkaa vähetä ja käsikirjoituspalkkio pysyy kuitenkin korkeana, niin vain lakkaat saamasta työtä. Silloin sinut unohdetaan.
Vaikka tunsinkin suurta tyydytystä aikaansaannoksistani, niin menestyvien sarjakuvataiteilijoiden maailmassa oli vain tyhjyyttä ja levottomuutta, aivan kuin tuuli olisi puhaltanut sydämeni läpi. En kuitenkaan halunnut tunnustaa tätä.
Tosi onnellisuuden lähde?
Lokakuussa 1971 muuan hyväkäytöksinen nuori mies koputti ovelleni. Hän oli Jehovan todistaja. Muutaman käynnin jälkeen hän esitteli minut äidilleen ja sanoi: ”Äitini jatkaa keskustelua kanssanne.”
Olin saanut haluamaani rahaa ja kuuluisuutta, mutta en näyttänyt ollenkaan niin rikkaalta enkä niin onnelliselta kuin rouva Satogami, joka auttoi minua Raamatun tutkimisessa. Edes tunteeni vakituista poikaystävääni kohtaan eivät olleet yhtä voimakkaat kuin tämän rouvan sädehtivä ilo, kun hän puhui Jumalastaan Jehovasta. Missä oli ero? Halusin saada selville, olisiko Raamattu ratkaisu.
Mutta minun oli vaikeaa löytää aikaa tutkimiseen, varsinkin kun minulla oli tapana mennä nukkumaan puoleltapäivin, nousta ylös noin kello kuusi illalla ja työskennellä seuraavaan keskipäivään. Heräsin usein ovikellon soittoon, peseydyin ja aloin sitten tutkia.
Vastoinkäymisiä
Lopulta aloin kertoa oppimistani asioista apulaisilleni ja poikaystävälleni. ’Heidän kaikkien pitäisi tietää tästä’, ajattelin. Ennen kaikkea halusin poikaystäväni tutkivan. Hän ei kuitenkaan osoittanut lainkaan kiinnostusta, ja joka kerta kun otin aiheen esille, hän alkoi murjottaa. Olin hämmentynyt ja levoton. Petetäänkö minua aivan niin kuin hän sanoo? Menettäisinkö hänet jonakin päivänä, jos jatkaisin tutkimista? Ajatus hänen menettämisestään oli kestämätön. Me olimme rakastuneet syvästi, tai ainakin niin me luulimme, enkä halunnut edes tehdä työtä, jollei hän soittanut minulle. Hänen morsiamekseen tuleminen oli hellästi vaalimani unelma.
Edistyessäni tutkimisessani muut asiat alkoivat häiritä minua. Elämäntapani ja -asenteeni olivat kaukana Raamatun mittapuista. Kun ajattelin sitä, että sarjakuvat heijastavat niiden laatijan mielipiteitä ja että ne vaikuttavat kymmenien tuhansien lasten herkkään mieleen, minua vapisutti vastuuni vakavuus. Itseluottamukseni katosi, kun tajusin, että sarjakuvahahmojeni keskustelujen välityksellä saattaisin kannattaa vääriä asioita. Jo pelkästään viikoittain tulleiden ihailijakirjeiden lukemisen perusteella tiesin tarkalleen, miten nuorten mieli reagoi noihin lyhyisiin vuorosanoihin.
Ammattilaisena minun piti kuitenkin laatia sellaisia sarjakuvia, jotka myisivät hyvin. Moraalittomien ja väkivaltaisten sarjakuvien suosion kasvu ilmaisee selvästi sen, mikä myy hyvin. Johtavana sarjakuvataiteilijana minun odotettiin vastaavan tällaisten lukijoitten odotuksiin. Tiesin, miten vedota haaveellisten tyttöjen tunteisiin, sillä kuvasin miellyttävällä tavalla teini-ikäisten rakastumisia ja heidän välisiään suhteita. Itse asiassa tuo oli suurin syy varhaiseen menestymiseeni.
Olin vaikean pulman edessä. Sen perusteella, mitä olin tutkinut Raamatusta, halusin muuttua, mutta minulta puuttui voimakas vaikutin. Uskoin kehitykseen, enkä tunnustanut Luojan olemassaoloa. Toisaalta en voinut kieltää sitä, että tutkimani kuulosti johdonmukaiselta ja järkevältä.
Kuinka toivoinkaan sitä, että poikaystäväni olisi tutustunut tähän asiaan minun kanssani! Mutta hän ei koskaan suostunut tekemään niin. Lopulta hän sanoi eräänä päivänä: ”Minä pelkään tutkia sitä.” Mikä pelkuri! Aloin epäillä, mahtoiko hän todella rakastaa minua. Entä sitten minä itse? Voisiko olla niin, että olin rakastunut rakkauteen itseensä?
Käännekohta
Toukokuussa vuonna 1972 ollessani toista kertaa läsnä Jehovan todistajien yleisökokouksessa minut esiteltiin eräälle toiselle nuorelle naiselle, joka tutki Raamattua rouva Satogamin kanssa. Pidimme toisistamme, ja lupasin käydä myöhemmin samana päivänä hänen asunnollaan. Matkalla sinne liukastuin ja nyrjäytin nilkkani. Tämän vuoksi minun oli pakko jäädä hänen luokseen yöksi.
Tuona iltana satuin löytämään hänen kirjahyllystään erään kirjan. Sen nimi oli Onko ihminen kehityksen vai luomisen tulos? Halusin tietää, mitä tuossa kirjassa sanottiin. Vaikka verhot oli vedetty ikkunoiden eteen, katulamppujen valoa kajasti sisään. Piilouduin verhon taakse, yritin varoa päästämästä valoa nukkuvan ystäväni suuntaan ja aloin lukea kirjaa.
Miten suurenmoinen kirja se olikaan! Silmiini tulvivat kyyneleet keskeyttivät monta kertaa lukemiseni. Päivän sarastaessa olin melkein lukenut kirjan läpi. En voinut enää pidätellä kyyneleitäni. Kehitysteoria on väärä! On sittenkin olemassa maailmankaikkeuden ja ihmiskunnan suurenmoinen Luoja! Se oli liikuttavin yö, minkä olen koskaan elämässäni kokenut. On olemassa Jumala! Johdonmukaiset todisteet ovat saatavilla. Miten voisin enää pitempään kieltäytyä palvelemasta kaikkivaltiasta Jumalaa?
Kun aloin olla toisten sellaisten seurassa, jotka samalla tavoin haluavat palvella Jumalaa, niin se mikä oli aikaisemmin tuntunut niin nautittavalta – baareissa juominen ja tyhjiin keskusteluihin osallistuminen – tuntui nyt täysin turhalta. Minua alkoi nyt inhottaa ystävieni ruokoton kielenkäyttö ja heidän kerskailunsa heidän säädyttömistä syrjähypyistään.
Yksilöinä toimituskunta ja toiset sarjakuvien piirtäjät olivat hyvin mukavia ihmisiä. Mutta Saatanan sallivaisen hengen tuulet olivat puhaltaneet sarjakuvakirjamaailmaamme ja turmelleet sen. Ihmiset puhuvat sydämensä kyllyydestä. (Matteus 12:34) Moraalittomat sarjakuvat heijastavat niiden tekijöiden arvoja. Kuka voi menestyksellisesti kieltää sen, että Saatana on käyttänyt viekkaasti joitakin sarjakuvakirjoja voimakkaina aseinaan kannustaakseen moraalittomaan ja väkivaltaiseen käytökseen? Minun itseni piti myöntää se, että olin viikko toisensa jälkeen sarjakuvieni välityksellä edistänyt moraalitonta ajattelua.
Pohdittuani sitä, millainen ihminen olen, päätin, että minun olisi mahdotonta panna Jumala ensimmäiseksi elämässäni ja jatkaa työskentelyä suosittuna sarjakuvataiteilijana. Kerroin toimituskunnalle, että aioin lopettaa. Lopetin myös suhteeni poikaystäväni kanssa.
Onnellinen elämäntapa
”Onnellisuus”-niminen sarjakuva päättyi joulukuussa 1972 siihen, että Shima aloitti uuden elämän, joka oli täynnä toivoa. Minäkin aloitin uuden elämäntavan noudattamisen viikon kuluttua tuon sarjan lopettamisesta. Minut kastettiin vertauskuvaksi vihkiytymisestäni Jehova Jumalalle.
Kesäkuussa 1973, kun sopimukseni päättyi, lopetin työni sarjakuvataiteilijana, ja syyskuussa ryhdyin Jehovan todistajien kokoaikaiseksi sananpalvelijaksi. Sillä välin minulla oli ilo auttaa kahta apulaisistani löytämään tie tosi onnellisuuteen. Vuodesta 1975 lähtien olen käyttänyt yli 140 tuntia kuukaudessa kristilliseen sananpalvelukseen.
Onko tämä ollut onnellinen elämäntapa? Minulla ei ole enää suuria tuloja, mutta tunnen sellaista tyydytystä, jota en saanut työstäni sarjakuvataiteilijana. Autan toisia löytämään tien ikuiseen onnellisuuteen. Tämä työ on paljon luovampaa kuin sarjakuvataiteilijan työ. Lisäksi ympärilläni on toisia uskovia, jotka ilmaisevat todellista veljellistä kiintymystä. Ja ennen kaikkea minulla on suurenmoinen etu tuntea maailmankaikkeuden Suuri Luoja ja palvella häntä sekä toivo siitä, että voin ylistää häntä ikuisesti paratiisimaassa. – Kertonut Yumiko Fujii.
[Kuva s. 23]
Piirtämäni sarjakuvahahmot pääsivät erään laajalevikkisen sarjakuvalehden kanteen
[Kuvat s. 24]
Voittaessani erään aloittelevien sarjakuvapiirtäjien palkinnon astuin sarjakuvataiteilijoitten maailmaan
[Kuva s. 26]
Nyt osallistun Jehovan todistajien julkiseen saarnaamistyöhön