Kätkytkuoleman aiheuttaman surun kestäminen

KÄTKYTKUOLEMA on musertava murhenäytelmä. Normaalina, terveenä pidetty lapsi ei jonain päivänä enää herää. Tilanne tulee täysin yllättäen, sillä kukapa odottaisi lapsen kuolevan vanhempiensa silmien edessä. Lapsesta, jolle äiti on loputtomasti tuhlaillut rakkauttaan, tulee äkkiä äidilleen loputtoman surun aihe.a

Syyllisyydentunteet alkavat vaivata mieltä. Vanhemmat katsovat olevansa syyllisiä lapsensa kuolemaan, ikään kuin se olisi johtunut heidän huolimattomuudestaan. He kysyvät itseltään: ”Mitä olisimme voineet tehdä sen estämiseksi?” Joissakin tapauksissa mies saattaa perusteettomasti, jopa tiedostamattaan, vierittää syyn vaimonsa niskoille. Kun hän lähti töihin, vauva oli elossa ja terveenä. Kun hän palasi kotiin, se oli kuolleena kehdossaan! Mitä hänen vaimonsa oli tehnyt? Missä hän oli lapsen kuoleman aikoihin ollut? Tällaiset epäjohdonmukaiset epäilykset täytyy pystyä voittamaan, jotta ne eivät pääsisi rasittamaan avioliittoa.

Kirjoitussarjamme alussa mainittu Tottie kävi läpi vaikean vaiheen. Hän sanoo: ”Jollen ole varovainen, saan yhä syyllisyyden- ja masennuksenpuuskia. Minun on nopeasti käännettävä ajatukseni tietoisesti muihin asioihin, pois sellaisesta mistä ei ole mitään hyötyä. Rukous on ollut minulle suureksi avuksi, sillä olen pyytänyt apua voidakseni eritellä ajatusmaailmaani ja voidakseni ajatella myönteisemmin.”

Miten toiset pystyivät auttamaan heitä heidän surussaan? Tottiella oli vastaus valmiina: ”Jotkut käyttäytyivät niin kuin Katieta ei olisi koskaan ollutkaan. Kunpa he tajuaisivat, että ihminen haluaa puhua lapsestaan, jota ei enää ole. Puhuminen on terapiaa. Katie tulee aina olemaan meille suloinen lapsukainen, ja me haluamme muistaa häntä, emme unohtaa. Miksi siis pitäisi pelätä puhua hänestä?”

Toiselta puolen on niinkin, että kaikki vanhemmat eivät halua puhua kuolleesta lapsestaan. Tämä on sellainen asia, jossa vierailija joutuu turvautumaan havaintokykyynsä.

Surun läpäiseminen

Surureaktiot ovat eri ihmisillä ja eri kulttuureissa erilaisia. Erään Yhdysvalloissa kätkytkuolemista tehdyn tutkimuksen mukaan kestää keskimäärin kolme vuotta, ennen kuin vanhemmat ”tuntevat jälleen samanlaista tyytyväisyyttä kuin [he] olivat tunteneet ennen kuolemantapausta”.

Tietokonealalla työskentelevä Doug ja hänen vaimonsa Anne ovat nykyään vähän päälle 40-vuotiaita. Pienen Rachelinsa he menettivät 12 vuotta sitten. Siihen aikaan kätkytkuolema oli vielä melko tuntematon asia. Vaikka lääkäri oli tutkinut lapsen päivää aikaisemmin, paikalle tullut poliisi vaati, että lapselle täytyy tehdä ruumiinavaus. Anne kertoo: ”Siinä vaiheessa me emme kyselleet miksi. Vasta myöhemmin saimme tietää, että poliisi oli huomannut Rachelin kurkussa sinisiä laikkuja, ja hän epäili lapsen kuolleen pahoinpitelyn uhrina. Kävi ilmi, että laikut olivat pelkkiä kuolemanmerkkejä, niin sanottuja lautumia. Niitä oli syntynyt kaksi, ja ne olivat mustelman näköisiä. Kuoleman syy ei selvinnyt ruumiinavauksessa, ja lopulta kuolinsyyksi merkittiin kätkytkuolema.”

Millaisena Doug ja Anne kohtasivat tämän kauhean tilanteen? Doug selittää: ”Olin silloin valtakunnansalissa, ja eräs ystävä sanoi minulle, että minun pitäisi mennä kiireesti kotiin. Saavuttuani kotiin sain tietää, mitä oli tapahtunut. En voinut uskoa sitä. Olin ollut viimeinen ihminen, joka tuona iltana oli koskettanut Rachelia. Nyt hän oli kuollut. Mieleni murtui ja aloin itkeä yhdessä Annen kanssa. Se oli ainut kerta, jolloin olen itkenyt.”

Herätkää!: ”Entä hautajaiset? Miten ne vaikuttivat teihin?”

”Yllättävintä oli, ettei kumpikaan meistä itkenyt hautajaisissa – ei Anne enkä minä. Meitä lukuun ottamatta kaikki muut itkivät.” Tähän väliin Anne totesi: ”Totta, mutta olen silti itkenyt paljon meidän molempien puolesta. Tilanne taisi valjeta minulle kaikessa kauheudessaan vasta muutaman viikon kuluttua murhenäytelmästä, ollessani eräänä päivänä lopulta yksin kotona. Itkin koko päivän. Uskon sen kuitenkin auttaneen minua. Tunsin oloni sen ansiosta paremmaksi. Minun täytyi saada surra lapseni menetystä. Uskon todella siihen, että surevien tulee saada itkeä. Vaikka onkin luonnollista, että toiset sanovat: ’Älä itke’, niin sen sanominen ei hyödytä mitään.”

Herätkää!: ”Miten toiset auttoivat teitä selviytymään kriisistänne? Entä millaiset asiat eivät auta?”

Anne vastasi: ”Muuan ystävä kävi siivoamassa kotimme, ilman että minun tarvitsi sanoa sanaakaan. Toiset laittoivat meille ruokaa. Jotkut auttoivat siten, että he vain syleilivät minua – sanoja ei tarvittu, halaus riitti. En halunnut puhua koko asiasta. En halunnut ruveta selittämään yhä uudelleen, mitä oli tapahtunut. En kaivannut urkkivia kysymyksiä, ikään kuin olisi ollut jotakin, mitä olin jättänyt tekemättä. Olinhan sentään kuolleen lapsen äiti; olisin tehnyt mitä tahansa Rachelin pelastamiseksi.”

Doug jatkoi: ”Joskus esitettiin sellaisia viattomia huomautuksia, joista ei ollut apua, kuten esimerkiksi: ’Kristittyinä meidän ei pidä surra niin kuin muut.’ Tiedän sen. Voin kuitenkin vakuuttaa, että kun menettää lapsensa, niin sillä hetkellä ei edes varma tieto ylösnousemuksesta estä itkemästä ja suremasta. Itkihän Jeesuskin, kun Lasarus kuoli, ja Jeesus tiesi, että hän tulisi herättämään Lasaruksen kuolleista.”

Anne jatkoi: ”Toinen ajatus, josta ei ollut meille apua, oli: ’Tiedän, miltä sinusta tuntuu.’ Tiedämme kyllä, että tarkoitus oli mitä parhain, mutta jollei sen sanoja ole itse menettänyt lasta, hän ei voi mitenkään tietää, miltä minusta tuntuu. Tunteet ovat hyvin yksilöllinen asia. On totta, että useimmat pystyvät osoittamaan myötätuntoaan, mutta hyvin harvat kykenevät osoittamaan todellista ymmärtämystä.”

Herätkää!: ”Rasittiko Rachelin kuolema millään tavalla välejänne?”

Anne ei kauan miettinyt vastaustaan: ”Kyllä se rasitti. Luullakseni me surimme menetystämme kumpikin eri lailla. Doug halusi ripustella Rachelin kuvia eri puolille kotiamme. Se oli vihoviimeistä, mitä olisin halunnut. En kaivannut tuollaisia muistuttimia. En halunnut antaa sellaista vaikutelmaa, että alkaisimme palvoa hänen kuolemaansa. Joka tapauksessa Doug tajusi, miltä minusta tuntui, ja hän otti valokuvat pois.”

Herätkää!: ”Miten pikku Stephanie, Rachelin sisko, suhtautui tapahtuneeseen?”

”Lyhyen aikaa Rachelin kuoleman jälkeen Stephanie pelkäsi, että hän tulee sairaaksi. Hän pelkäsi, että jokin sairaus tappaisi hänetkin. Lisäksi hän ei alkuun kovinkaan mielellään mennyt nukkumaan. Mutta hän pääsi sen yli. Kun meille sen jälkeen syntyi vielä Amy, Stephanie pelkäsi aina kovasti tämän puolesta. Stephanie ei halunnut hänen kuolevan, ja jokainen pikkusiskon yskäisy tai niiskaus herätti hänessä levottomuutta.”

Luja toivo auttaa kestämään

Mitä on sanottava rauhoittavien lääkkeitten käytöstä suruaikana? Patologi Knight kirjoittaa: ”On osoittautunut, että runsas rauhoittavien aineiden käyttö voi olla haitaksi, mikäli se estää normaalin suremisen. Murhenäytelmä on kestettävä, kärsittävä ja tapahtuneeseen on lopulta opittava suhtautumaan järkevästi, ja mikäli sitä hidastetaan tarpeettomasti turruttamalla äiti lääkkeillä, suruprosessi voi pitkittyä tai vääristyä.”

Herätkää!-lehti kysyi Dougilta, mistä hän ja Anne olivat saaneet voimaa surunsa kestämiseen.

”Muistan hautauspuheesta olleen apua. Eniten meitä tuona päivänä auttoi kristillinen ylösnousemustoivomme. Tyttären menetys tuntui hyvin kipeältä, mutta tuskaamme lievitti Jumalan Kristuksen kautta esittämä lupaus siitä, että voimme jälleen tavata hänet täällä maan päällä. Raamatusta näimme, että kuoleman vaikutukset ovat kumottavissa. Puhuja osoitti Raamatun perusteella, ettei Rachel ollut taivaassa ’pienenä enkelinä’ tai limbuksessa odottamassa taivaaseen pääsyä. Hän yksinkertaisesti nukkui ihmiskunnan yhteisessä haudassa.” – Ks. Johannes 5:28, 29; 11:11–14; Saarnaaja 9:5.

Herätkää!: ”Miten vastaisitte niille, jotka sanovat Jumalan ottaneen hänet pois?”

”Jumala olisi itsekäs, jos hän riistäisi pieniä lapsia heidän vanhemmiltaan. Raamatun vastaus Saarnaajan 9:11:ssä (UM) on valaiseva: ’Aika ja aavistamattomat tapahtumat kohtaavat heitä kaikkia.’ Ja Psalmissa 51:7 meille kerrotaan, että me kaikki hedelmöitymisestämme saakka olemme epätäydellisiä ja syntisiä ja että nykyään kaikkien ihmisten on mahdollista kuolla syystä tai toisesta, joita syitä voi olla kuinka monia tahansa. Joskus kuolema kohtaa jo ennen syntymää. Mitä Racheliin tulee, hän sai jo vauvana jonkin sellaisen taudin, mikä nujersi hänen elimistönsä. Kyseessä oli aavistamaton tapahtuma.”

Joka päivä tuhansissa perheissä kuolee lapsi. Monet näistä ovat vauvoja, joilta kätkytkuolema riistää hengen. Myötätuntoiset ystävät, lääkärit, sairaanhoitajat ja neuvojat voivat merkitä paljon tällaisissa murheellisissa tilanteissa. (Ks. viereistä palstaa.) Samoin voi täsmällinen tieto Jumalan tarkoituksista ihmiskunnan suhteen varmasti antaa vanhemmille voimaa surunsa kestämiseen.

Jos haluaisit tietää enemmän siitä Jumalan lupauksesta, että hän tulee aikaansaamaan ylösnousemuksen täydelliseen elämään maan päälle, tunne olevasi vapaa ottamaan yhteyttä naapuristossasi asuviin Jehovan todistajiin. He mielellään auttavat sinua Jumalan sanasta saatavalla lohdutuksella, eikä sinun tarvitse sitoutua mihinkään.

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu s. 12]

Ehdotuksia lastaan surevien vanhempien auttamiseksi

Mitä sinä voit tehdä

1. Ole valmis auttamaan. Laita ruokaa. Siivoa koti. Toimita heidän asioitaan. Pidä huolta muista lapsista.

2. Ilmaise aito myötätuntosi ja surusi heitä kohdanneen menetyksen johdosta.

3. Salli heidän ilmaista tunteitaan ja suruaan sillä tavoin kuin he näkevät sen sopivaksi.

4. Kannusta heitä olemaan kärsivällisiä itseään kohtaan ja olemaan vaatimatta itseltään liikoja.

5. Anna heidän puhua kuolleesta lapsesta niin paljon kuin he haluavat, ja puhu poisnukkuneen lapsen herttaisista ominaisuuksista.

6. Kiinnitä erityistä huomiota kuolleen lapsen veljiin ja sisariin niin pitkään kuin se on tarpeellista.

7. Päästä heidät irti syyllisyydentunteistaan. Vakuuta heille, että he olivat tehneet voitavansa. Tuo esiin mitä tahansa muuta, minkä tiedät olleen totta ja myönteistä siinä huolenpidossa, jota he olivat omistaneet lapselleen.

Mitä tulee välttää

1. Älä karttele heitä sen takia, että tunnet olosi vaivautuneeksi. Myötätuntoa ilmaiseva halauskin on parempi kuin poissaolo.

2. Älä sano, että tiedät, miltä heistä tuntuu – paitsi siinä tapauksessa, että olet itsekin menettänyt lapsen.

3. Älä ole tuomitseva äläkä kerro heille, millaisia tunteita heidän pitäisi ilmaista tai mitä heidän pitäisi tehdä.

4. Älä heittäydy vaitonaiseksi, kun he mainitsevat kuolleen lapsensa. Äläkä itse pelkää mainita tätä lasta – he haluavat kuulla puhuttavan hänestä hyvää.

5. Älä esitä valheellisia päätelmiä tai opetuksia, joita he voisivat saada lapsensa menetyksestä. Surunsa vuoksi heidän on vaikea nähdä siinä mitään hyvää.

6. Älä muistuta heitä siitä, että onhan heillä vielä muita lapsia tai että he voivat hankkia niitä lisää. Kukaan muu lapsi ei ole kuolleen lapsen korvike.

7. Älä lisää heidän syyllisyydentunteitaan etsimällä vikoja kotona tai sairaalassa annetusta hoidosta.

8. Älä tarjoile uskonnollisia ylimalkaisuuksia, joilla syy pannaan Jumalan niskoille.