Asianajajana panin Jumalan kokeeseen

VANHEMPANI arvostivat koulutusta. Niinpä he taloudellisesta taakasta huolimatta lähettivät kaikki meidät kahdeksan lasta katolisiin kouluihin.

Aina toukokuussa perheemme lausui joka ilta Mariaa kunnioittavia katolisia rukouksia. Tässä kuussa katolilaiset osoittavat erityistä antaumusta Jeesuksen äidille, ja toisinaan veljeni ja minä pystytimme silloin kotiin pienen alttarin, jossa oli kukkia ja Marian patsas.

Paaston aikana me nousimme kaikki joka aamu kuudelta osallistuaksemme messuun. Yhden kesän palvelin messupoikana, ja silloin olin auttamassa kahdessa tai kolmessa messussa päivittäin. Harkitsin jopa ryhtymistä papiksi.

Epäilykset heräävät

Tilanne kuitenkin muuttui. Oppikoulussa harrastin urheilua, ja kunnostauduin jalkapallossa niin, että aikanaan sain sen ansiosta stipendin, mikä auttoi rahoittamaan yliopisto-opiskeluni. Oppikoulussa aloin myös tuntea epäilyksiä uskonnostani. Muistan erään oppitunnin, jonka piti pappi. Lähtökohtanamme oli, että Jumalaa ei ole olemassa, ja tavoitteena oli tulla siihen tulokseen, että kaikkivaltias Jumala on ehdottomasti olemassa. Ongelmana oli, että keskustelun puoliväliin mennessä pappi ei enää pystynyt käsittelemään evoluutiota koskevia kysymyksiämme. Oli myös hämmentävää nähdä hänen kiemurtelevan sellaisten kysymysten edessä kuin: ”Miksi me kutsumme sinua isäksi, kun Jeesus sanoi, ettei meidän pitäisi kutsua ketään isäksi?” – Matteus 23:9.

Noihin aikoihin yritin voittaa epäilykseni ja jatkoin rukoilemista ja messussa käymistä. Mutta kun stipendini vei minut Washingtonin yliopistoon, tilanne paheni. Monien muiden opiskelijaurheilijoiden tavoin palvontani muuttui pian täysin itsekkääksi. Ennen kutakin ottelua menin messuun ja rukoilin voittoa. Ottelun jälkeen unohdin Jumalan juhliessani joukkuetovereideni kanssa. Siihen aikaan raivosi myös Vietnamin sota, ja se sai minut kyselemään, miten asioita oikein hoidetaan. Viimeisenä yliopistovuotenani käytin jo päivittäin marihuanaa.

Emme kuulu sinne

Sitten vuonna 1968 alkoi lain opiskelu San Diegon katolisessa yliopistossa. Täällä yritin hieroa kauppaa Jumalan kanssa. Minusta tuntui, että jos kävisin messussa, voisin olla varma siitä, että hän huolehtii siitä, että saan hyviä arvosanoja. Ensimmäisellä lukukaudellani tapasin Melindan; seuraavana kesänä me avioiduimme. Vihkiäistemme jälkeisenä päivänä nousimme osallistuaksemme messuun, mutta saavuimme hieman myöhässä. Seistyämme hetken aikaa kirkon takaosassa me vilkaisimme ympärillemme ja sitten toisiamme. Meistä yksinkertaisesti tuntui, ettemme kuuluneet sinne. Lähdimme pois, emmekä koskaan enää käyneet messussa.

Niihin aikoihin, kun ensimmäinen poikamme Joshua syntyi pari vuotta myöhemmin, harjoitin praktiikkaa muutaman asianajajan kanssa, jotka puolustivat sellaisia köyhiä, joita syytettiin rikoksesta liittovaltiota vastaan. Tämä työ tuntui sopivan minulle täydellisesti, sillä minusta oli tullut jonkinlainen radikaali Vietnamin sodan minussa herättämän levottomuuden vuoksi. Minusta tuntui, että voisin tehdä tyhjäksi turmeltuneen hallituksen suunnitelmat pakottamalla sen käyttämään rahaa oikeudenkäynteihin. Samalla voisin ehkä auttaa ihmisiä.

Lapsenhoitajalla on vastaukset

Kerran sain tehtäväksi edustaa miestä, jota syytettiin siitä, että hän kieltäytyi menemästä armeijaan. Hän osoittautui Jehovan todistajaksi, ja hän oli vakaasti päättänyt olla tappamatta toisia ja kulkea sen sijaan rauhan tietä. (Jesaja 2:4) Hänen selityksensä ja hänen minulle antamansa kirjallisuus eivät tehneet minuun mitään vaikutusta. Asia tuli kuitenkin uudelleen esiin, mutta tällä kertaa eri lähteestä. Melindan lapsenhoitaja oli Jehovan todistaja. Sen merkittävyys tuli esiin, kun poikamme Joshuan esittämät yksinkertaiset kysymykset Jumalasta jättivät Melindan sanattomaksi.

Melinda oli kasvanut katolilaiseksi, ja hän oli käynyt jesuiittojen pitämää yliopistoa. Silti hän kadotti uskonsa Jumalaan. Itse asiassa ollessaan lomalla Roomassa hän rukoili, että jos hän voisi nähdä paavin, se varmasti palauttaisi hänen uskonsa. Melinda näkikin hänet, kun häntä kannettiin toisten miesten olkapäillä. Sen sijaan että tämä olisi rakentanut hänen uskoaan, se sai hänet vakuuttuneeksi siitä, että tämä ei jäljitellyt Jeesuksen yksinkertaista toimintatapaa.

Siksi on helppoa ymmärtää, miksi Joshuan kysymykset ehkä jättivät Melindan sanattomaksi. Hän oli kuitenkin mielissään siitä, että hän löysi tyydyttävät vastaukset kirjasta Suuren Opettajan kuunteleminen, joka oli hankittu lapsenvahdilta. Myöhemmin Melinda tapasi entisen tuttavansa oppikouluajoilta, josta oli nyt tullut todistaja. Melinda kysyi häneltä: ”Miten ihmeessä voit olla Jehovan todistaja, ja miten voit yleensäkään uskoa Raamattuun? Sehän on niin ristiriitainen.” Todistaja teki viisaasti ja kysyi Melindalta, oliko hän koskaan lukenut koko Raamattua. Melindan kielteinen vastaus avasi tien uusintakäynnille ja säännölliselle raamatuntutkistelulle.

Raamattu ristikuulustelussa

Sanoin Melindalle, että hän voisi jatkaa Raamatun tutkimistaan, kunhan vain kukaan ei häiritsisi minua. Joitakin kuukausia myöhemmin tapasin sen pariskunnan, joka johti tutkistelua, mutta olin silloin hyvin epäkohtelias. Vastaukseksi Melindan tiedusteluun: ”Miksi?” sanoin: ”He eivät olleet ihmisiä. He olivat Jehovan todistajia!” Se synnytti melkoisen erimielisyyden perheessämme. Lopulta sanoin epätoivoissani: ”Kutsu todistajat uudelleen tänne. Olen nyt ystävällinen heille ja osoitan sinulle, mikä typerys olet tutkiessasi Raamattua.”

Todistajapariskunta, Dan ja Sharon, saapui, ja vain Raamattua käyttämällä he kestivät kiihkeän ristikuulusteluni. Minua turhautti se, että Danilla tuntui olevan raamatullinen vastaus jokaiseen herättämääni ongelmaan. Meillä oli kolme tällaista oikeudenkäyntiä muistuttavaa istuntoa. Lopulta Dan nojasi taaksepäin tuolissaan ja sanoi: ”Tiedätkö, minä todella pidän sinusta.” Se laukaisi tunnelman ja teki lopun vallinneesta vihamielisyydestä. Sitä seuranneessa rentoutuneessa ilmapiirissä Dan näytti minulle Danielin kirjan 9. luvusta löytyvän suurenmoisen profetian tulevasta Messiaasta. Se teki minuun niin syvän vaikutuksen, että suutuin – en häneen vaan saamaani uskonnolliseen valmennukseen, joka oli ollut niin pinnallista.

Tutkiessani tätä ja muita Raamatun profetioita asenteeni Raamattua kohtaan muuttui nopeasti. Aloin ajatella, että oma kapinani ihmishallituksia vastaan ja huumeitten käyttöni eivät ehkä olleetkaan ilmaus huonosta sydämestä vaan tapani reagoida järjestelmään, joka pitäisi korvata Jumalan valtakunnan hallituksella.

Huumeongelmani

Nautin suunnattomasti raamatuntutkistelustani kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään avulla. Käytin kuitenkin yhä marihuanaa ja järkeilin: ”Jos sain lainopintoni päätökseen sen vaikutuksen alaisuudessa, varmasti voin oppia myös Raamatun samalla tavoin.” Kävin joissakin valtakunnansalissa pidettävissä kokouksissa, mutta en halunnut jatkaa sitä, koska tunsin saaneeni tarpeeksi oppitunneista ja -kursseista 19 vuoden opiskelun jälkeen.

Menin kuitenkin vaimoni kanssa viikolla pidettyyn pienempään ja epävirallisempaan tutkisteluun. Ensimmäisten kolmen viikon aikana tapahtui niin, että joka kerta, kun valmistauduin lähtemään toimistosta, joku asiakas poikkesi sisään ja tarjosi voimakasta marihuanaa. Sen poltettuani en varmasti ollut siinä kunnossa, että olisin voinut mennä kristilliseen kokoukseen. Niinpä yleensä soitin Melindalle ja käskin hänen mennä ilman minua. Lopulta hän kysyi: ”Etkö tiedä, kuka tekee tämän sinulle?” Tämä sai minut vastakkain sellaisen ajatuksen kanssa, jota en ollut ajatellut. En pitänyt siitä, että minua käytettiin, enkä varsinkaan siitä, että Panettelija käytti minua. Seuraavalla viikolla toimistossa syntyi jälleen samanlainen kiusaus, mutta kieltäydyin marihuanasta.

’Voisiko olla niin, että marihuanan polttamiseni on suurempi este kuin tajuankaan?’ mietiskelin. Kun perheemme lähti kymmenen päivän pituiselle lomalle, päätin ikään kuin panna Jehovan kokeeseen. Hänen avullaan en käyttäisi lainkaan marihuanaa loman aikana. Suorastaan hämmästyin siitä, miten hyvältä minusta tuntui palatessamme. Myös se, että tutkimme Raamattua joka päivä matkamme aikana, sai minut vakuuttuneemmaksi kuin koskaan Jumalan sanan totuudellisuudesta. Millaisia siunauksia tuo matka tuottikaan!

Muistan ensimmäisen kokouksen tuon lomamatkan jälkeen. Sen sijaan että olisin murjottanut nurkassa, osallistuin innokkaasti kokoukseen. Melinda oli todella innoissaan nähdessään millainen muutos persoonallisuudessani oli tapahtunut. Pian vanhat ystävämme ja huumetoveripiirimme vaihtuivat lämpimiin, puhtaisiin ystävyyssuhteisiin todistajien kanssa.

Urani lakimiehenä aiheuttaa koettelemuksen

Vuonna 1975 Melinda ja minä vertauskuvasimme vihkiytymisemme Jehova Jumalalle vesikasteella. Myöhemmin samana vuonna syntyi toinen poikamme Jesse. Tuntui todella siltä, että Jehova siunasi minua. Työni rikosoikeuden parissa vaati kuitenkin minua matkustamaan usein kaukaisiin kaupunkeihin, mikä tiesi poissaoloa perheeni luota ja seurakunnasta. Tällainen aikataulu alkoi tuntua minusta yhä vastenmielisemmältä, kun rakkauteni kristillistä palvelusta kohtaan kasvoi.

Eräällä matkallani tapasin joukon todistajatovereita, jotka olivat lakimiehiä ja lääkäreitä. Erityisesti kaksi heistä teki minuun vaikutuksen, sillä he olivat antaumuksellisia miehiä, jotka lakimiehen työnsä ohella ovat käyttäneet vuosia Jehova Jumalan kokoajanpalvelukseen. Se sytytti minussa halun käyttää lainopillisia taitojani Jumalan kansan puolustamiseen ja hänen palvelemiseensa suuremmassa määrin. Suuri askel tähän suuntaan tapahtui silloin, kun aloin omistaa joka kuukausi 60 tuntia kristilliseen palvelukseen. Tein näin useita vuosia, ja väliin jäi vain yksi kuukausi, silloin kun kolmas poikamme Ryan syntyi.

Eräänä päivänä muuan seurakuntamme vanhin toi esiin sellaisen mahdollisuuden, että aloittaisin kokoajanpalveluksen. ”En mitenkään voi tehdä enempää, kuin nyt teen”, vastasin, ”kun minun täytyy hoitaa liikeyritystäni ja huolehtia perheestänikin.” Mutta muutaman seuraavan päivän ajan mieltäni vaivasi kysymys: ”Enkö todellakaan voi aloittaa kokoajanpalvelusta?” Esitin asian rukouksessa Jehovalle pitäen mielessäni Malakian 3:10:ssä olevat hänen sanansa, joissa hän kehottaa ihmisiä koettelemaan häntä ja katsomaan, eikö hän siunaa heitä.

Kolme estettä voitettavana

Tilanteen erittely osoitti, että kokoajanpalvelukseni edessä oli kolme estettä. Tarvitsisin totisesti taloudellista turvallisuutta, joka korvaisi ansiotyöni vähentämisestä aiheutuvan tulojen menetyksen. Niinpä este numero yksi oli se, että omistin talon, joka minun täytyisi myydä. Tähän liittyi este numero kaksi. Samassa talossa asui eräs todistajatoverini, enkä halunnut pakottaa häntä muuttamaan. Kolmas este oli se, että olin osakkaana asianajotoimistossa.

Rukoilin Jumalaa: ”Jos haluat minun aloittavan kokoajanpalveluksen, auta minua myymään tämä talo ilman että siitä aiheutuisi ongelmia todistajatoverilleni, ja auta minua lopettamaan osakkuuteni asianajotoimistoon. Jos nämä kolme asiaa voidaan hoitaa, astun kokoajanpalvelijoiden riveihin.” Noin viikkoa myöhemmin talossani asuva todistaja tuli yllättävän sanoman kera. Hän sanoi toivovansa, etten järkyttyisi, mutta hänen täytyisi muuttaa, koska hän sai uuden työpaikan toisesta kaupungista.

Hänen muuttopäivänään ajoin auttamaan häntä viimeisten tavaroiden pakkaamisessa. Matkalla pistäydyin rautakaupassa ja ostin pienen ”Myytävänä”-kyltin. Lastattuamme hänen kuorma-autonsa panin kyltin etuikkunaan ja lukitsin oven. Saavuttuani kotiin Melinda kertoi minulle, että joku nainen oli soittanut ja jättänyt puhelinnumeronsa. Soittaessani hänelle tyrmistyin, kun hän sanoi, että hänen ’yksinkertaisesti täytyi saada se talo’. Mistä talosta hän oikein puhui? Hän kertoi, että ennen kuin hän oli mennyt naimisiin, hän oli sanonut tulevalle miehelleen, että hän menisi tämän kanssa naimisiin, jos tämä lupaisi, että jos koskaan tulisi myyntiin talo, josta hän on unelmoinut, tämä ostaisi sen hänelle. Nainen tarkoitti taloa, jonka minä nyt halusin myydä. Tietenkin sanoin, että hän voisi ostaa sen.

Pian sen jälkeen yksi yhtiökumppaneistani kertoi minulle päätöksestään vaihtaa työpaikkaa, joten osakkuutemme hajoaisi. Saatoin tuskin odottaa, että pääsisin kotiin kertomaan Melindalle ja pojilleni, mitä Jehova oli tehnyt. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että minun olisi hyvä aloittaa kokoajanpalvelus, minkä tein kesäkuussa 1979.

Onko hän siunannut perhettämme?

Syyskuussa 1979 minut nimitettiin valvojaksi seurakuntaamme. Melinda käytti useiden kuukausien ajan palvelukseen yhä enemmän aikaa, ja nyt hän on toverini kokoajanpalveluksessa. Kolme poikaamme ovat myös toimeliaita kristillisessä saarnaamistyössä ja tuottavat meille suurta iloa. Jumalan sanan ja seurakunnan avulla Melinda ja minä olemme oppineet olemaan parempia vanhempia, ja se on koitunut siunaukseksi lapsillemme.

Runsas vuosi sitten sain jälleen siunauksia, kun minut hyväksyttiin tilapäisesti rakennustyöhön Vartiotorni-seuran New Yorkissa sijaitsevaan päätoimistoon. Parin ensimmäisen päivän ruumiillinen työ oli erilainen kokemus minulle. Sitten avautui erikoistilaisuus, kun päätoimistossa tarvittiin tilapäisesti ylimääräistä lainopillista apua, ja minä nautin siitä, että saatoin olla hyödyksi.

Nyt olen jälleen San Diegossa, ja minun täytyy sanoa, että suurimmat siunaukseni ja iloni saan päivittäisestä saarnaamistyöstä. Esimerkiksi kerran koputin erään miehen ovelle, mutta hän käännytti minut töykeästi pois. Jatkoin saarnaamista muille rakennuskompleksin asukkaille. Lähtiessäni rakennuksesta tuo sama mies tuli ulos ja pyysi minua astumaan sisään. Hän kertoi minulle, että hän oli itse asiassa rukoillut Jumalalta apua elämäänsä, joka oli täysin sekaisin. Koputukseni sai hänet pois tolaltaan, koska olin häirinnyt hänen rukoustaan. Käännytettyään minut pois hän oli tajunnut, että ehkäpä käyntini olikin vastaus hänen rukoukseensa. ”Joten”, hän sanoi, ”mitä ikinä oletkin tullut kertomaan minulle, tiedän, että minun pitäisi kuunnella.” Hän kuunteli, ja vuoden Raamatun tutkimisen jälkeen hänestä on tullut kastettu evankeliuminpalvelija.

Vastaaminen paikallisten vankiloiden asukkien esittämiin kysymyksiin on tuonut minulle erikoissiunauksia. Raamatuntutkistelujen johtaminen San Diegon piirikunnan vankiloissa oleville miehille, sekä monille muille, joita tapaan palveluksessa, voivat tehdä elämästä hyvin kiireisen. Toisinaan minun täytyy sovittaa yhteen ansiotyöni ja urani kokoajanpalvelijana. Yleensä voin kuitenkin järjestää esiintymiseni oikeudessa aamun varhaisille tunneille ja silti suuri osa aamupäivästä jää vielä kenttäpalvelukseen. Vastaanottoaikani toimistossa on iltapäivällä. Sen jälkeen voin jälleen lopun iltapäivästä ja alkuillan käyttää evankeliuminpalvelukseen ja raamatuntutkistelutoimintaan.

Kun ajattelen sitä, mihin huumeittenkäyttöni ja kapinallinen asenteeni olisivat voineet elämäni johtaa, voin todella ymmärtää, miten Jehova on siunannut minua saattamalla minut tulemaan läheiseen suhteeseen itsensä ja kristillisen seurakunnan kanssa. Tiedän, että ilman hänen siunaustaan minulla ei olisi sellaista onnellista perhe-elämää, josta nyt saan nauttia, sen lisäksi, että saan olla osa yksimielistä maailmanlaajuista kristillistä seuraa. Suo minun vakuuttaa koko sydämestäni, että jos vain koettelet Jehovaa, hän vuodattaa sinulle siunausta ylenpalttisesti. – Kertonut Jim McCabe.

[Huomioteksti s. 12]

’Voisiko olla niin, että marihuanan polttamiseni on suurempi este kuin tajuankaan?’ mietiskelin

[Kuva s. 9]

Tutkin Raamattua vankien kanssa

[Kuva s. 10]

Poikamme nauttivat osallistumisesta palvontaan kanssamme