Saanko esitellä seurallisen preeriakoiran?
Herätkää-lehden Kanadan-kirjeenvaihtajalta
OLISIT voinut nähdä niitä kymmenittäin Pohjois-Amerikan läntisillä preerioilla 1930-luvulla. Nuo pikkueläimet vilistivät koloihinsa kuultuaan tähystäjän terävän haukunnan, joka varoitti tulostasi. Ne seisoivat takajaloillaan maanalaisten kotiensa sisäänkäynneillä näyttäen aivan pikku vartiomiehiltä. Toisinaan ne jopa nousivat varpailleen ikään kuin nähdäkseen sinut paremmin. Vasta ollessasi aivan kolon vieressä ne sukelsivat nopeasti alas sisäänkäynnistä ja palasivat tirkistämään aika ajoin, olisiko jo aika kuuluttaa ”vaara ohi” -merkki. Ne olivat preeriakoiria.
Preeriakoirat
60 vuotta sitten Kanadan ja Yhdysvaltojen tasangot kirjaimellisesti kuhisivat näitä pieniä jyrsijöitä. Maanviljelijät ja karjankasvattajat nimittivät niitä preeriakoiriksi, ja tämä nimi juontuu eläimen kimeästä haukunnasta, jota se käyttää vaaran uhatessa. Preeriakoira ei todellisuudessa ole koira, vaan sitä on kuvailtu ”tanakaksi, ylisuureksi maaoravaksi, jolla on lyhyt, tuuheakarvainen häntä”. Häntäänsä se heiluttaa innostuneesti ylös ja alas. Joillain lajeilla häntä on mustapäinen, toisilla valkopäinen.
Preeriakoiran karkea turkki on harmaa tai punertavan sävyinen, vatsapuoli, kurkku ja naaman alaosa sekoittuvat vähitellen ruskeankeltaisesta harmaanvalkeaksi. Pienet, pyöreät korvat myötäilevät kiinteästi päätä. Oranssinväriset mykiöt antavat sen silmille harvinaislaatuisen ulkonäön, mutta ne suojaavat silmiä auringolta.
Pienet, 15 grammaa painavat pennut syntyvät varhain keväällä, ja niitä imetetään noin seitsemän viikkoa maanalaisissa hoitohuoneissa. Emot hemmottelevat pentuja vuoraamalla pesät preeriaruohoilla tai muulla pehmeällä aineella. Muutama vuosi sitten sattui huvittava tapaus, kun maalaiskoulun ulkohuoneesta katosi WC-paperi epätavallisen nopeasti. Syylliset löydettiin, kun nähtiin pitkän suikaleen paperia häviävän alas preeriakoiran kolon sisäänkäynnistä. Kuvittelehan, kuinka kodikkaasta luolasta nuo pennut saivatkaan nauttia!
Kyltymättömän ruokahalunsa vuoksi preeriakoirat kasvavat nopeasti. Itse asiassa 15 kuukauden ikäisinä pentuja voi tuskin erottaa vanhemmistaan pelkästään painon perusteella. Ruoka-ajat ovat varhain aamulla ja myöhään illalla. Aikaa varataan myös päivälepoon keskipäivällä pesässä tai auringon paistatteluun, toistensa ruokkoamiseen ja yleisesti elämästä nauttimiseen. Veikeät pennut kuluttavat aikaansa huolettomissa leikeissä.
Terävän haukuntansa lisäksi preeriakoirat ääntelehtivät suullaan monella muulla tavoin. Tuskissaan tai ollessaan kiipelissä vaarallisessa tilanteessa ne kirkuvat kimakasti. Joskus ne kalisuttavat hampaitaan sukulaistensa oravien tavoin. Käheä, raastava ääni voi kertoa valmiudesta hyökkäämiseen. Naaras voi alkaa ikään kuin tirskua kinastellessaan puolisonsa kanssa. Preeriakoiran ’kieli’ olisi varmasti todella mielenkiintoista – jos vain voisimme ymmärtää sitä!
Vaikka preeriakoira ei nukukaan varsinaista talviunta, se viettää joillain alueilla suuren osan talvestaan maanpinnan alla nukkuen. Tällöin se kuluttaa ylimääräistä rasvaa, jota se hankkii kesän ja syksyn aikana. Näin ollen se nousee talvella vain silloin tällöin maanpinnalle ruokailemaan – ja silloinkin vain, jos on kaunis ilma. Vedensaannista ei preeriakoiran tarvitse olla huolissaan, sillä se saa kaiken tarvitsemansa nesteen ruohosta ja muusta ruoasta.
Kuinka erinomaista onkaan, että preeriakoiralla on luontainen kyky suunnitella kaupunkeja, sillä onhan seurallinen preeriakoira mieltynyt kaupunkilaiselämään! Hyvin läheisillä ryhmillä, yhdyskunnilla, on yhteiset pesäkolot ja maanalaiset käytävät. Useat yhdyskunnat elävät yhdessä muodostaen ”kaupunkeja”, jotka voivat olla jopa 65 hehtaarin laajuisia. Eräästä tällaisesta kaupungista Texasissa Yhdysvalloissa muodostui oikea jättiläiskaupunki, jonka ilmoitettiin yltävän peräti 65000 neliökilometrin alueelle, jossa oli arviolta 400 miljoonaa asukkia. Ja ajattelehan, että sata vuotta sitten näitä preeriakoirien kaupunkeja levittäytyi eteläisestä Albertasta ja Saskatchewanista aina Meksikoon asti!
Yhdyskunnan asukit tulevat hyvin toimeen keskenään, ruokkoavat toisiaan, tervehtivät toisiaan ikään kuin suudelmalla, juoruilevat (tai ainakin siltä se näyttää) ja jopa kuljettavat viljaa suusta suuhun. Naapuriyhdyskuntien odotetaan kuitenkin noudattavan tarkkoja rajasääntöjä, erityisesti syksyllä ja talvella. Hallitsevat urokset asettuvat vastustamaan tunkeilijoita. Kun solvaukset eivät saa ulkopuolista luopumaan hankkeistaan, saatetaan tarvita voimakkaampia otteita. Tällöin uros saattaa tehdä ”hyppyhaukun” – venyttäytyä pitemmäksi ja ääntää voimakkaan ”Jip!”-haukahduksen. Toisinaan uroksen uskollinen puoliso seisoo lähettyvillä ilmaisten äänekkäästi kannustuksensa, kun uros potkaisee maata tunkeilijan naamalle. Joskus kehkeytyy todellinen taistelu, jossa painitaan ja kieritään maassa. Jotkut väittävät, että varsinaiset konnat ”lynkataan” ja sitten ne preeriakoirat, jotka näyttävät valvovan kaupungin lakeja, hautaavat ne. Keväisin ja kesäisin rajat ovat levollisempia, ja ystävällinen yhteydenpito naapureihin on sallittua.
Käytäväinsinöörejä
Käytävien tekemisessä preeriakoira luokitellaan eläinkunnan parhaisiin insinööreihin. Sen pesän hämmästyttävä suuaukko on lähes pystysuoraan laskeva kuilu, joka ulottuu jyrkästi alaspäin 2,5–5 metriä. Ajattelehan sitä! Ilman vinttureita, ämpäreitä tai kairoja preeriakoiran onnistuu jotenkin tuoda suuria määriä maata ylös tätä lähes pystysuoraa kuilua! Luonnontieteilijät eivät vieläkään tiedä, miten se sen tekee. Kaivumaata käyttäen preeriakoira rakentaa yli puoli metriä korkean maavallin kotinsa sisäänkäynnin ympärille. Käyttäen tylppää kuonoaan junttana se tiivistää maavallin kiinteäksi kumpareeksi, joka näyttää tulivuoren kraatterilta. Sen lisäksi, että sitä voidaan käyttää katselupaikkana ja tähystämiseen, se auttaa pesän pitämisessä kuivana.
Kuilun pohjalla on noin 12 metriä pitkä, vaakatasossa oleva maanalainen käytävä, jossa on jommallakummalla puolella sivuhaaroja ja -huoneita. Lopulta käytävä kohoaa umpikujaansa, joka on niin lähellä maanpintaa, että preeriakoira voi paeta sen kautta vaaran uhatessa. Tulvan sattuessa preeriakoira vetäytyy aina käytävänsä loppupäähän. Sisään valuva vesi työntää ilmaa edellään muodostaen ilmataskun, jossa preeriakoira voi odottaa turvallisesti, kunnes vesi laskee. Siinä se on myös ovelampi kuin moni koulupoika, joka yrittää hukuttaa sen pelkällä ämpärillisellä vettä.
Sen viholliset
Aikoinaan monet petoeläimet pitivät tätä tanakkaa jyrsijää maukkaana ateriana. Tällaisten eläinten joukossa oli kojootteja, punailveksiä, näätäeläimiä, mäyriä, käärmeitä, kotkia ja haukkoja. Tuhoisin oli mustajalkahilleri, sillä sen ei ollut lainkaan vaikea mennä sisään pesään.
Niin kauan kuin nämä viholliset olivat luonnon tasapainossa, preeriakoira sopi hyvin preerioiden ekologiseen ympäristöön. Valkoisen miehen tullessa preeriakoiran vihollisia alettiin kuitenkin teurastaa suurimittaisesti. Mihin se johti? Näiden pienten ”koirien” kanta kasvoi räjähdysmäisesti. Niistä tuli maanvaiva. Eivätkö ne valtavan ruokahalunsa vuoksi tuhonneet suuria laidunmaita? Lisäksi niiden ovela pakotie oli typerä loukku, jossa juokseva karja katkaisi jalkansa. Kaikki tämä vaikutti preeriakoiran tulevaisuuteen. Preeriakoira oli hävitettävä!
Ihmisestä tuli nyt preeriakoiran vaarallisin vihollinen, ja tappokampanja kesti yli vuosisadan. Koska niiden hännistä maksettiin palkkioita, jopa koulupojat yrittivät hukuttaa niitä tai saada ne loukkuun. Strykniinillä ja syankaliumilla myrkytettyjä jyviä laitettiin niiden pesiin. Jopa 22-kaliiberisia kiväärejä kuului taisteluvälineisiin. Vuoteen 1957 mennessä preeriakoirien kaupunkien täyttämä alue oli kutistunut vaivaiseen 23000 hehtaariin koko Pohjois-Amerikan länsiosassa.
Tuholainen vai hyödyllinen työntekijä?
Preeriakoiraa vastaan nostettu oikeusjuttu on otettu viime aikoina uudelleen käsiteltäväksi, ja on havaittu, että monissa asioissa tuota pientä elikkoa syytettiin epäreilusti. Laajat laidunmaat kulutettiin loppuun suurimmaksi osaksi liialla karjan laiduntamisella, kun taas rikkaruohot, kuten otakilokki, tatar ja kurjenherne, jotka olivat sopimattomia ja joskus jopa myrkyllisiä karjalle, olivat ”koiran” mieliruokaa! Ja tuhoisien yökkösen toukkien ja heinäsirkkojen on havaittu olevan sen ruokalistalla. Näin ollen nyt on tunnustettu, että sen ruokailutottumukset itse asiassa nopeuttivat heikentyneen laidunmaan paranemista. Sen tekemät kolot ja maanmuokkaus ilmastavat maata ja toimivat salaojina. Ellei preeriakoirakanta olisi kasvanut liian suureksi ihmisen väliintulon vuoksi, sitä ei epäilemättä koskaan olisi luokiteltu tuholaiseksi.
Nykyään on vain harvoja preeriakoirien saarekkeita jäljellä. Ehkäpä olet nähnyt preeriakoiria suojelualueilla tai eläintarhassa. Nämä eläimet varmasti viehättävät ja huvittavat sinua monilla eloisilla ilveillään. Toivottavasti lisääntyvä tieto tämän kiehtovan pikku luomuksen vaistonvaraisesta viisaudesta, ainutlaatuisesta yhteiskunnasta, elämästä nauttimisesta ja paikasta maan ekologiassa opettaa meitä olemaan tuomitsematta hätäisesti tällaisia eläimiä arvottomiksi elämään. Nähkäämme ennemminkin niissä paljon suuremman viisauden heijastuma, viisauden, joka toimii yhteiseksi hyväksemme.