Ainutlaatuinen hoatsin: huono lentämään, hyvä kiipeämään
”Herätkää”-lehden Surinamin-kirjeenvaihtajalta
”NE NÄYTTÄVÄT fasaaneilta”, sanoi eräs tiedemies.
”Minusta ne muistuttavat kotikanoja”, väitti hänen kollegansa.
”Ei, kyllä niiden täytyy olla käkien lähisukulaisia”, sanoivat toiset. Niinpä erään hakuteoksen tekijäkin kirjoittaa varmuuden vuoksi: ”Asema lintujen järjestelmässä riidanalainen.”
Mitä ”ne” sitten ovat? Eivät fasaaneja, kotikanoja eivätkä käkilintuja. Sen sijaan ne ovat hoatsineja eli töyhtökanoja. Ne eroavat siinä määrin muista linnuista, että monet lintutieteilijät luokittelevat ne aivan omaksi heimokseen.
Hoatsinit saattavat olla huonosti tunnettuja lintuja jo senkin takia, että ne elävät ainoastaan trooppisen Etelä-Amerikan jokivarsilla. (Eräs lintutieteilijä kertoi, että hoatsinit sopeutuvat heikosti vankeuteen.) Silti voivat jotkin sen lisänimistä olla tutumpia. Jos nimi ”mustalaiskana” tuntuukin mielenkiintoiselta, niin samaa ei voida sanoa nimistä ”haisulintu” [jolla tämä lintu tunnetaan myös Suomessa] ja ”hullu kana”. Muita nimiä ovat ”käskynhaltija van Batenburgin kalkkuna”, ”rintakana” ja intiaanien antama ”zeziera”.
Vanhimmissa muistiinpanoissa sanotaan, että se on ”merkillisin kaikista Etelä-Amerikan metsälinnuista”. Kun yksistään Surinamissa asustaa noin 650 erilaista lintulajia, tällainen voi tuntua jossain määrin liioittelulta. Ajan kuluminen ja uudet havainnot eivät ole kuitenkaan muuttaneet sitä mielikuvaa, että kyseessä on todella erikoinen luontokappale. Kuluneitten 25 vuoden aikana tiedemiehet ovat nimittäin olleet täynnä ihmetystä laskiessaan kiikarinsa alas, ja he ovat sanoneet hoatsineista, että ne ovat ”hämmästyttäviä”, ”ainutlaatuisia”, ”täysin erilaisia kuin muut”, ”eriskummallisia”, ”epätavallisia” ja ”mitä harvinaisimpia”. Miksi hoatsineihin sitten liitetään tällaisia laatusanoja?
”Hullu kana”
Saadakseni sen selville suuntasin erään kerran kiikarini kohti Corantijnjoessa olevaa tiheän viidakon peittämää pientä saarta. Corantijn on rajajokena Surinamin ja Guyanan välillä, ja Surinamissa hoatsineja elää nykyään enää tällä jokialueella. Koska ne ovat parhaiten liikkeellä aamunsarastuksessa ja iltahämärissä, pieni seurueemme hoiti niin, että pieni puusta koverrettu kanoottimme karahti saaren rantaan heti auringonnousun jälkeen.
Edettyämme noin 50 metrin päähän rannasta tiesimme, että olimme löytäneet hoatsinit. Karhea, raakkuva ääni kavalsi ne. Kymmenkunta lintua ilmestyi näkösälle, ja me pidättelimme hengitystämme ja koetimme olla liikkumatta. Linnut kuitenkin vilistivät ympäriinsä oksistossa, jolloin niiden omituisten huutojen voimakkuus kaksinkertaistui.
”Nyt tiedätte, miksi sanomme niitä ’hulluiksi kanoiksi’”, selitti David, intiaaniystävämme. ”Tavallinen lintu pysyttelisi hiljaa piilossa tai lentäisi pois. Mutta nämä linnut lisäävät meteliään ja jäävät paikoilleen. Tällaisen linnun täytyy olla hullu”, sanoi David nauraen.
Olivat ne sitten hulluja tai eivät, me joka tapauksessa saimme rauhassa katsella niitä lähietäisyydeltä. Tällä suunnilleen fasaanin kokoisella linnulla on pituutta noin 60 senttimetriä, ja ilman suuria, pyöreäkärkisiä siipiään ja pitkää, leveää pyrstöään se olisi melko pieni. Sen höyhenyksessä on paljon syksyn värejä: kastanjanruskeaa, ruosteenpunaista, oliivinvihreää ja joukossa mustia ja valkoisia juovia. Ylempänä värit kuitenkin muuttuvat. Pitkän, hoikan kaulan jatkona on pieni pää. Karmiininpunaisia silmiä kiertää paljas koboltinsininen iho.
Jos pää onkin pieni, niin silmiinpistävä nahanvärinen rinta on sitten vastaavasti suuri – siitä nimi ”rintakana”. Pienikin päänliike tai tuulenhenki hulmuttaa rintasulkia kuin viuhkan säleitä.
Ravinto ja sen varastointi
Olimme häirinneet hoatsineja niiden aamiaispuuhissa. Ne ovat kasvissyöjiä, ja ne syövät lehtiä, nuppuja, siemeniä ja hedelmiä. Näimme jopa yhden korkealla korkkitammessa napsimassa halusta sen lehtiä. Niiden mieliravintoa on silti mokomoko eli arum-niminen puhtaasti täkäläinen kasvi, jolla on valtavan suuret nuolimaiset lehdet. Lintu käy innokkaasti sen lehtien kimppuun ja nielee suuria riekaleita täyttääkseen niillä kupunsa.
Hoatsinilla kupu on 50 kertaa sen mahaa suurempi. Sinne lintu varastoi ruokansa, ja siellä se pehmenee ja alkaa sulaa. Kupu on niin iso, että rinnassa ei ole enää tilaa vahvoille lentolihaksille. Se merkitsee sitä, että hoatsin on huono lentämään.
Kun kuulee tämän linnun lentäessään synnyttämän voimakkaan suhinan, saattaisi helposti ajatella, että millaisen viehkeän ilmestyksen tässä saakaan kohta nähdä. Mutta kaikkea muuta. Se kyllä yrittää vimmatusti läpsiä siivillään, mutta eteenpäinmeno on kovin väkinäistä. Se muistuttaakin enemmän lähtöä tekevää helikopteria kuin sulavalinjaista lentokonetta. Lyhyen, satakunta metriä pitkän lentonsa aikana se jokaisen voimia kuluttavan siiveniskun mukana päästää protestoivan rääkäisyn ja on halukas laskeutumaan mahdollisimman pian. Kun muut linnut laskeutuvat pehmeästi ja äänettömästi, hoatsinin laskeutuminen muistuttaa enemmän maahansyöksyä. Se ohjaa täysin umpimähkään kohti puita ja pensaita ja koettaa koivet harallaan tarrautua kömpelösti johonkin kohdalle osuvaan oksaan. Joskus se putoaa parikin metriä, ennen kuin se saa otteen ja rääkäisee sitten huojentuneena.
Vahdinvaihto
Sadekautena – hoatsinien pesimisaikana – minulla oli kerran tilaisuus tutustua yhteen niiden pesistä. Se oli piilossa mokomokonvarsien takana noin kolmen metrin korkeudessa vedenpinnan yläpuolella. Pesä näytti tarkoituksenmukaiselta mutta ei mitenkään taidokkaalta: pelkkä tasanne, joka oli kömpelösti kyhätty lyijykynän vahvuisista oksista. Sillä oli läpimittaa 30 senttimetriä, eikä sitä oltu pehmustettu. Se oli rakennettu niin ilmavasti, että pienet munat saattoi erottaa pesän alapuoleltakin. Tavallisesti tällaisessa pesässä on 2–5 kellertävää, ruskeitten ja vaaleanpunaisten pilkkujen kirjavoimaa munaa. Niitä haudotaan noin neljä viikkoa. Uros ja naaras ovat kuitenkin keksineet keinon, jonka avulla hautominen ei pääse käymään yksitoikkoiseksi: ne vuorottelevat siinä.
Lear Grimmerin mukaan aamuvarhaisella ja myöhään iltapäivällä tapahtuu ”vahdinvaihto”. Grimmer kirjoittaa: ”Ennen kuin linnut vaihtavat paikkoja, ne kumartavat nopeasti mutta muodollisen näköisesti toisilleen.” Ja kun lintu on aloittanut hautomisvuoronsa, se puolustaa rohkeasti jälkeläisiään. Hiiriopossumit, boakäärmeet, petolinnut ja oravan kokoiset saimirit eli pääkalloapinat syövät kaikki munia ja myös niistä kuoriutuneita poikasia. Mutta pelottomat lintuvanhemmat ottavat tunkeilijat vastaan varoitushuudoin, valmiina hyökkäysasennossa.
Epätavallinen lapsuus
Jos aikuinen hoatsin on erikoisen näköinen, niin poikanen on sitä vielä suuremmassa määrin. Munasta kuoriutuvalla avuttomalla poikasella on vahva nokka ja ylisuuret jalat. Huomio kiintyy hyvin kehittyneisiin kynsiin, jotka sillä on siipiensä peukaloa ja etusormea muistuttavissa ”sormissa”. E. A. Brigham, joka viime vuosisadalla tutki hoatsineja, sanoi ihmeissään: ”Kaksijalkaisen ja kaksisiipisen linnun munasta tulee nelijalkainen eläin.”
Parin tunnin kuluttua kuoriutumisestaan poikaset jo tiiraavat maailmaa pesän reunan yli ja kiipeävät ulos. Ne kiipeilevät oksien ja köynnöskasvien seassa käyttäen apunaan käyrää papukaijamaista nokkaansa, isoja kynnellisiä jalkojaan ja voimakkaita siiventynkiään. Ne ovat todella hyviä kiipeilijöitä, se täytyy myöntää. Mutta ”käsillä” on hyvä myös ”meloa”. Vaaran uhatessa poikanen sukeltaa rohkeasti jokeen kolmen metrin syvyyteen tai syvemmälle. Hyvä kiipeilijä on siis myös taitava sukeltaja ja erinomainen uimari. Monesti poikanen meloo turvaan takkuisen aluskasvillisuuden sekaan. Sen jälkeen se kimakalla äänellään ilmaisee vanhemmilleen olinpaikkansa, käyttää jälleen ”melojaan” ”käsinä” ja kiipeää ylös. Säikähtyneet aikuiset linnut tulevat paikalle ja auttavat kauhuissaan olevan poikasen takaisin pesäänsä.
Haju – turvallisuustekijä
”Tuore hevosen lanta”, kirjoitti eräs tutkija.
”Lehmänlanta”, lisäsi toinen.
”Niistä lähtee – – epämiellyttävä ummehtunut haju”, kuului asiantuntijoitten mielipide. He olivat menneet nenineen liian lähelle tätä lintua ja julistivat yksimielisesti: Haisulintu! Mistä tällainen haju sitten tulee?
”Sen liha – – on kamalan hajuista”, kirjoitti joku.
”Ei liha haise, mutta kuvun sisältö kyllä haisee”, oli erään mielipide. Mitä mieltä ovat paikalliset asukkaat?
”Ei lihassa ole mitään vikaa. Kun viimeksi söin sitä, pyysin lisää”, sanoi kokenut metsästäjä William nauraen. ”Se maistuu ihan kalkkunalta.”
”Haju lähtee höyhenistä eikä lihasta”, lisää muuan vanhahko nainen, joka on kyninyt useita hoatsineja. Useimmat kuitenkin nyrpistelevät nenäänsä ja ovat kivenkovaan sitä mieltä, että ”ne haisevat”. On ehkä hyvä, että ihmisillä on hoatsinistä tällainen syvään juurtunut käsitys, sillä sen ansiosta tämä muutoin avuton lintu on saanut ehkä pitää henkensä.
Hoatsineista voi lähteä paha haju, eikä niiden lento ole ehkä erityisen kaunista katseltavaa, mutta jo se, että ne ovat säilyneet maailmassa, jossa niin moni eläin on sukupuuton partaalla, on sinänsä huomionarvoinen saavutus. Kenties ”hullu kana” ei olekaan aivan nimensä veroinen.