Laajenevat aavikot – kasvaako niissä vielä joskus ruusuja?
HIEKKAA. Hiekkaa. Hiekkaa. Niin kauas kuin silmään siintää, ympärillä on vain polttavan kuumaa tuulen kinostamaa hiekkaa. Jonkin matkan päässä kohoaa kohti pilvetöntä taivasta 200 metrin korkuisia pyramidimaisia hiekkadyynejä, joiden pohjan läpimitta on kuusinkertainen korkeuteen verrattuna. Alituiseen puhaltava tuuli piirtelee hiekkaan kiemurtelevia vanoja. Aurinko paahtaa. Jopa käärmeitten ja sammakkojen täytyy kaivautua turvaan syvälle hiekkaan. Auringon heijastus hiekasta häikäisee silmiä. Kuumuudesta johtuva ilman väreily synnyttää harhakuvia, kangastuksia, jolloin ihminen näkee vesilammikoita tai muita ilmiöitä. Se mitä hän näkee, on kuitenkin todellisuudessa jotakin aivan muuta.
Yltyessään rajuksi tuuli tupruttaa ilmaan hiekkaa niin suurina pilvinä, että päivä voi muuttua yöksi. Hiekka tunkeutuu vaatteitten läpi ja pistelee ilkeästi ihoa. Se hioo auton maalipinnan pilalle ja voi himmentää kirkkaan tuulilasin läpinäkymättömäksi. Se kaivertaa autiomaan kiviin mielikuvituksellisia muotoja, ja sitä voi kinostua puhelintolppien ympärille niin paljon, että tolpat näyttävät sen jälkeen puolta lyhyemmiltä.
Keskipäivän paahteessa, ilman lämpötilan kohotessa 50–55 asteeseen, ovat autiomaassa matkustavat vaarassa läkähtyä. Yöllä elohopea laskee neljään asteeseen tai sen alapuolelle, ja tällöin he hytisevät viluissaan. Jos yllä on päällekkäin useita villaisia vaatekappaleita, olo tuntuu siedettävältä, mutta jos vaatetus on kevyt ja ”kesäinen”, niin aurinko porottaa armottomasti. On miellyttävämpää istua 30 senttimetrin korkeudella maan pinnasta, sillä tällä korkeudella on 17 astetta viileämpää kuin maan pinnalla. Ainainen jano, veden puute, käärmeenpuremat, skorpionin pistot, yhtäkkisen kaatosateen aiheuttamat tulvavaarat, eksymisen pelko – kaikki nämä saavat äänettömän, kuivan hiekkameren tuntumaan uhkaavalta.
Kukaan ei näytä tietävän tarkkaan, kuinka paljon maailmassa on autiomaita siitä yksinkertaisesta syystä, että niitä ei ilmeisesti ole koskaan laskettu. ”Minä olen löytänyt niitä ainakin 125”, sanoi eräs nimekäs autiomaiden tutkija. ”Niitä saattaa olla vielä toinen mokoma lisää.” Kuitenkin aavikoita on jokaisessa maanosassa. Ne kattavat lähes viidesosan maapallon maapinta-alasta.
Autiomaista suurin on Pohjois-Afrikassa sijaitseva Sahara. Noin 9 miljoonan neliökilometrin laajuisena se käsittää puolet maailman autiomaiden pinta-alasta. Arabian niemimaalla sijaitsevalla Arabian aavikolla on pinta-alaa 1,3 miljoonaa neliökilometriä ja Lounais-Afrikassa olevalla Kalaharin autiomaalla noin 520000 neliökilometriä. Keski-Australian aavikko on Saharan jälkeen maailman toiseksi suurin autiomaa. Sen pinta-ala on yli 3,3 miljoonaa neliökilometriä eli lähes puolet koko mantereesta. Gobin autiomaa Kiinassa on suurempi kuin Ranska, Espanja ja Portugali yhteensä, sillä se on 1,3 miljoonan neliökilometrin laajuinen.
Myös Pohjois-Amerikassa on aavikoita. 25 prosenttia Kalifornian osavaltiosta on aavikkoa. Arizonassa, Oregonissa, Utahissa, Nevadassa ja Meksikossa on kuivia ja kuumia autiomaita. Kalifornian Death Valleya pidetään maailman toiseksi kuumimpana autiomaana. Etelä-Amerikassa taas sijaitsee maailman kuivin autiomaa, Atacama. Noin tuhannen kilometrin pituisena se ulottuu Perun rajalta etelään aina Chilen pohjoisosiin saakka. Kaikki aavikot ovat kuitenkin siinä suhteessa samanlaisia, että ne ovat kuumia ja kuivia.
Esimerkiksi Atacaman autiomaassa sataa paikka paikoin niin harvoin, että eräs paikallinen asukas sai siitä aiheen sanoa: ”Muutaman vuoden välein täällä sataa jonkinlaista tihkua, mutta silloinkin pisarat ovat hyvin pieniä.” Tällä aavikolla on virallisten tietojen mukaan sellaisia alueita, joilla ei 14 vuoden pituisen mittausjakson aikana satanut kertaakaan vettä eikä lunta. Epävirallisten tietojen mukaan Atacamassa ei ole eräin paikoin satanut 50 vuoteen, ja on jopa alueita, joilla ei tiedetä sataneen koskaan. Namibin aavikolla Lounais-Afrikassa sataa 3–150 millimetriä vuodessa. Saharassa ei erään kaksivuotisen mittausjakson aikana saatu paikoin lainkaan sadetta. Sää on joskus arvaamaton. Eräs kokenut autiomaiden tutkija kertoo: ”Kerran Gobin autiomaassa kuoli lampaita veden puutteeseen. Seuraavana päivänä kaatosade hukutti eläimiä ja ihmisiä.”
Aavikoitten laajeneminen
Nykyään sanomalehdet omistavat kaikkialla paljon palstatilaa maailman autiomaista kertoville hälyttäville uutisille. Miksi autiomaat ovat nykyään yleisen huomion kohteina, sillä onhan niitä ollut tuhansia vuosia? Suurimmat järvet ja joet ovat ihmisen likaamia. Kaloista löytyy myrkyllisiä kemikaaleja, joita ihminen on vastuuttomasti johtanut jokiin. Jopa päämme yläpuolella taivaalla kiertää ihmisen sinne ampumaa ”avaruusromua”. Mutta vaikka ihminen onkin ottanut käyttöönsä osia autiomaista, ne ovat silti ulkonaisesti ja kasvillisuudeltaan ja eläimistöltään säilyneet suunnilleen sellaisina kuin ne ovat olleet jo vuosituhansia.
Mitä lehtien otsikoista sitten on usein luettavissa? Seuraavassa muutama esimerkki: ”Aavikoitumisen uhka kasvaa”, ”Sahelin maissa pelätään entistä pahempaa kuivuuskautta” ja ”Eroosio syö 150 vuodessa ruokamullan”, varoittaa Helsingin Sanomat. ”Laajenevat aavikot – tulevaisuuden ruoka-aitta vai katastrofi?” ja ”Maailma hukkuu hiekkaan”, kirjoittaa Uusi Suomi. Vastaavanlaisia otsikoita löytyy muidenkin maiden lehdistä. Aavikoitten uhkaavasta leviämisestä on kirjoitettu metrikaupalla tekstiä.
Otsikkojen alla lukee esimerkiksi seuraavaa: ”Sahara on runsaan vuosikymmenen kuluessa ryöminyt eteenpäin 10–20 kilometrin vuosivauhtia vallaten vähitellen Sahelia, etelälaidaltaan alkavaa puolikuivaa vyöhykettä.”–New York Times, 2.1.1985.
”Joka vuosi muuttuu noin 21 miljoonaa hehtaaria maata aavikoksi – –. Vaikeinta on Afrikassa, Intiassa ja Etelä-Amerikassa.” – Boston Globe, 11.6.1984.
”Aavikoitten laajeneminen uhkaa eräitten maitten olemassaoloa. Yksi niistä on Mauritania, jossa viranomaisten mukaan Saharan autiomaa laajenee etelään kuuden kilometrin vuosivauhtia. Mauritanialaiset kertovat ajasta, jolloin leijonia eli metsissä alueilla, joilla tänä päivänä on enää vain kuivunutta metsää ja hiekkaa, jota tuuli lennättää.” – Atlanta Journal and Constitution, 20.1.1985.
Aavikoitten leviäminen ei ole uusi ilmiö. Tätä hitaasti etenevää prosessia kuvaamaan on syntynyt uudissana ”aavikoituminen” (engl. desertification). Se on tulossa nopeasti tutuksi monissa osissa maailmaa. Aavikoitumista tapahtuu parhaillaan noin sadassa eri maassa, etenkin Afrikan kehitysmaissa, jotka kirjaimellisesti ovat aavikoitten ympäröimiä.
Yhdistyneet kansakunnat etsii omalla tahollaan ratkaisua ongelmaan. ”Meidän on nähtävä tämä jättiläismäisenä ongelmana”, sanoi Gaafar Karrar, jonka johtama YK:n ympäristönsuojeluohjelmaan UNEPiin kuuluva osasto etsii keinoja aavikoitumista vastaan. ”Maailman nykyisistä viljelysmaista voi vuosisadan loppuun mennessä kadota kolmannes”, hän sanoi. Erään YK:n raportin mukaan aavikoituminen uhkaa 35 prosenttia maapallon maapinta-alasta (noin 117 miljoonaa neliökilometriä) ja 20 prosenttia sen väestöstä eli noin 850 miljoonaa ihmistä. ”Mikään maailmankolkka ei ole immuuni aavikoitumista vastaan”, sanoi Karrar.
94 maata osallistui vuonna 1977 Nairobissa Keniassa pidettyyn aavikoitumiskonferenssiin. Kaikki kannattivat ”toimintasuunnitelmaa”, jonka päämääräksi asetettiin aavikoitumisen torjuminen vuosisadan vaihteeseen mennessä. Mutta osanottajamaiden osoittaman yleisen välinpitämättömyyden ja rahan puutteen takia suunnitelma menetti toteuttamiskelpoisuutensa ja siitä luovuttiin. UNEP arvioi vuonna 1980, että aavikoitumisen pysäyttäminen tulisi maksamaan 20 vuodessa, siis vuoteen 2000 mennessä, noin 90 miljardia dollaria eli 4,5 miljardia dollaria vuodessa. Miten vakavana asiantuntijat pitävät hiekkamerien leviämistä? ”Mikäli aavikoituminen saa jatkua nykyisessä mitassa, tilanne pahenee vuoteen 2000 mennessä maailmanlaajuiseksi katastrofiksi”, sanoi eräs UNEPin edustaja.
Kun ajatellaan itse aavikoitumisprosessia, herää joitakin mielenkiintoisia kysymyksiä: Jos Yhdistyneet kansakunnat mielii uutta toimintasuunnitelmaa, niin millainen sen pitäisi olla, jotta aavikoitten vääjäämättömältä näyttävä leviäminen sen avulla varmasti pysähtyisi? Voiko YK ohjata ihmisten ajattelun uusille raiteille ja saattaa sen sopusointuun niiden kaukonäköisten, hyvää tarkoittavien ihmisten ajattelun kanssa, jotka näkevät, että jatkuva aavikoituminen tietää lopulta katastrofia koko ihmiskunnalle? Sana ”aavikoituminen” on erään kirjoittajan mukaan ”käsite, jolla tarkoitetaan ihmisen omalla toiminnallaan aiheuttamaa aavikoitten laajenemista”. UNEPin johtaja tri Mostafa K. Tolba kiinnittää huomion aavikoitumisen perussyyhyn sanoessaan: ”Suurin syy ei ole kuivuus, kuten monet yhä ajattelevat, vaan ihmisen omat toimet: liian tehokas viljely, liika laiduntaminen, heikosti suunniteltu keinokastelu ja metsien hävittäminen.”
Maankamaran riistäminen yli sen kestokyvyn vain nopeutuu väestön kasvaessa ja asutuksen levitessä uusille alueille, joiden ravinnontuotantokyky ei riitä väestönkasvun synnyttämiin tarpeisiin. Kaikki näkösällä olevat puut katkotaan peltojen raivaamiseksi kasvavan väestön tarpeisiin, talojen rakennusaineeksi ja polttopuiksi. ”Nyt on puutetta myös puusta ja puuhiilestä”, kertoi afrikkalaisen Mauritanian valtion luonnonsuojelutoimiston johtaja. ”Puiden katkominen vain jatkuu. Ihmiset ajattelevat, että Allah antaa sadetta ja uusia puita.” Heidän karjansa syö henkensä pitimiksi kaiken kasvillisuuden viimeistä lehteä myöten. Seurauksena on, että aurinko paahtaa paljaaksi jääneen maan kivikovaksi ja tappaa kasvien kasvulle välttämättömät pieneliöt. Kasvillisuuden vähetessä aavikko leviää.
Sen jälkeen tulevat tuulet. Ne kuljettavat ympäröiviltä kuivilta alueilta hiekkaa paljaaksi kalutulle maalle, ja kun mikään ei pysäytä hiekkaa, sen alle jää yhä enemmän maata. Sitä kinostuu kaduille ja tulee tuulen mukana asuntoihin. Ihmisten on pakko muuttaa uusille alueille. Näin jatkuu loputtomalta tuntuva kiertokulku.
Siellä missä ennen satoi runsaasti, paljas maankamara heijastaa nyt auringon lämmön takaisin avaruuteen. Tällainen muuttaa ilmakehän ilmavirtauksia, ja asiantuntijoitten mukaan seurauksena on sateiden väheneminen, mikä vuorostaan synnyttää lisää autiomaan kaltaisia olosuhteita. Näin aavikoituminen kaiken aikaa voimistuu. Ihmiset kylvävät kuivaan maahan siemeniä, mutta niistä ei valitettavasti kasva mitään. Yhä useammat näkevät nälkää. Milloin tällaisesta tulee loppu?
Kasvaako aavikoilla vielä joskus ruusuja?
Yli 2000 vuotta sitten profeetta Jesaja henkeytettiin kirjoittamaan maapallon aavikoitten tulevaisuudesta ja niiden ihmeellisestä muuttumisesta – jota muutosta ei kylläkään tulla saamaan aikaan minkään Yhdistyneitten kansakuntien ”toimintasuunnitelman” avulla, vaan ainoastaan Kristuksen Jeesuksen valtakuntahallituksen välityksellä. Tämä suurenmoinen ennustus, jonka täyttymys on jo hyvin lähellä, valaa sanoillaan toivoa, ei epätoivoa. ”Erämaa ja hietikko iloitsee, aromaa riemuitsee ja kukoistaa kuin lilja. Se kauniisti kukoistaa ja iloitsee ilolla ja riemulla. Sille annetaan Libanonin kunnia, Karmelin ja Saaronin ihanuus. He saavat nähdä Herran kunnian, meidän Jumalamme ihanuuden. – – vedet puhkeavat erämaahan ja aromaahan purot. Hehkuva hiekka tulee lammikoiksi ja kuiva maa vesilähteiksi. Aavikkosutten asunnossa, missä ne makasivat, kasvaa ruoho ynnä ruoko ja kaisla.” – Jesaja 35:1–6.
Tällainen on se henkeytty tulevaisuudenlupaus, joka antaa toivoa maailman kuiville, tuulen tuivertamille autiomaille.
[Huomioteksti s. 13]
”Muutaman vuoden välein täällä sataa jonkinlaista tihkua, mutta silloinkin pisarat ovat hyvin pieniä”
[Kartta s. 14]
(Ks. painettu julkaisu)
Maailman autiomaat (merkitty valkoisella)