Kolmekymmentä vuotta rakkautta ja antaumusta

TYTTÄREMME Josephine on nyt hiukan yli 30-vuotias. Hän mielellään pesee astioita ja auttaa kotitöissä, ja hän aina kiittää meitä siitä ilosta, jonka tuollaisten pikkuaskareitten tekeminen hänelle tuottaa. Mutta Jose (joksi kutsumme häntä) onkin melko poikkeuksellinen. Annahan kun selitän miksi.

Ehkä voit kuvitella miten iloinen olin, kun 14 avioliittovuoden jälkeen tiesin odottavani ensimmäistä lastani. Mutta heti kun näin Josephinen ensi kerran, tajusin, että hän kärsi Downin syndroomasta eli hän oli mongoloidilapsi.

Todellisuuden kohtaaminen

Järkytys ja suru tuntuivat kauheilta kestää. Rakas mieheni oli yhtä pahoillaan minun puolestani kuin minä hänen puolestaan. Pettymys oli hyvin todellinen meille molemmille. Ja rehellisyyden nimessä meidän on myönnettävä, että se oli kova kolaus ylpeydellemme. Miten voisimme kertoa uutisen vanhemmillemme ja ystävillemme – ja mieheni työtovereilleen? Mutta ennen kaikkea tunsimme suurta sääliä tytärtämme kohtaan, varsinkin kun emme vielä silloin tienneet hänen vammaisuutensa määrää.

Lääkärit kertoivat meille suoraan, että Josesta ei tulisi koskaan vahvaa ja että tällaisissa tapauksissa sydämen ja keuhkojen viat tavallisesti lyhentävät odotettua elinikää. Kun lopulta saavuimme kotiin, tiesimme yhä hyvin vähän. Pystyisikö Josephine koskaan kävelemään, puhumaan tai syömään itse? Miten me selviytyisimme hänen kanssaan, jos se ylipäätään olisi mahdollista? Mutta olin vakuuttunut siitä, että Josephine paranisi, kun Jumalan tahto tapahtuu täällä maan päällä niin kuin taivaassa, mitä olin niin usein rukoillut. – Matteus 6:9, 10.

Lapseni syntymä kiinnosti kovasti naapureitani. Niinpä kun Josephine oli noin kuuden viikon ikäinen, panin hänet sievästi puettuna vaunuihinsa ja otin lisäksi mukaan kirjasia, joissa käsiteltiin erittäin kannustavaa raamatullista teemaa: ”Voitko elää ikuisesti maan päällä onnessa?” Sitten koputin joka ovelle sen kadun kummallakin puolella, jonka varrella asuin, ja näytin lastani vuoron perään jokaiselle naapurille. Samalla selitin toivoni olevan, että hän paranisi täysin Jumalan valtakunnan hallitessa, ja annoin jokaiselle heistä yhden kirjasen. Tehtyäni kaiken tämän en tuntenut itseäni yhtä urheaksi kuin miltä toivoin näyttäneeni. Mutta ainakin olin osoittanut kaikille, miten kallisarvoinen uskoni on.

Haasteeseen vastaaminen

Mieheni ja minä päätimme tehdä Josephinen hyväksi parhaamme. Alusta pitäen asetimme tavoitteeksemme tehdä hänestä yhteiskunnan hyväksyttävän jäsenen. Emme silloin tajunneet, miten monta hitaan, toisinaan tuskallisen hitaan, valmennuksen vuotta meitä odotti.

Esimerkiksi Josen kieli pisti jatkuvasti esiin hänen suustaan. Joka kerta kun näin kävi, työnsin sen hellästi takaisin, annoin suukon hänen poskelleen ja kuiskasin hänelle: ”Hyvä tyttö!” Puolivuotiaana hän ymmärsi mistä oli kysymys, ja niin tämä ongelma oli voitettu. Mutta se vaati totisesti kärsivällisyyttä.

Sukulaiset, ystävät ja Tauntonissa (Englannissa) toimivan Jehovan todistajien seurakunnan jäsenet olivat kaikki hyvin avuliaita. Me saimme kuulla kannustuksen sanoja. Hiukan yli vuoden ikäisenä Josephine pystyi kävelemään omin avuin nojaten lapsille tarkoitettuun kävelytukeen. Aloimme jo hiukan tottua kaikkeen tähän, mutta meillä oli vielä paljon oppimista.

Kun Josephine oli 2¹/2-vuotias, meitä neuvottiin opettamaan hänet käymään WC:ssä. Hän oli aina kuiva ja puhdas mennessään nukkumaan, ja vein hänet vielä kerran WC:hen juuri ennen kuin mieheni ja minä menimme nukkumaan. Asetimme herätyskellomme soimaan puoli viideltä, jolloin nousin taas viemään Josen WC:hen. Kun asetin kellon soimaan joka päivä viisi minuuttia myöhemmin, niin hänen täyttäessään kolme vuotta me saatoimme jo nukkua joka yö koko yön häiriöittä. Havaitsimme salaisuuden olevan siinä, että pidimme häntä varten aina käsillä lämmintä, kuivaa vaatekertaa ja kiitimme häntä samoilla sanoilla, jotka hän jo hyvin tunsi: ”Hyvä tyttö!”

Edistystä ja vastoinkäymisiä

Koska tiesimme, ettemme ole ainoita, joilla on tällainen ongelma, luimme useita Downin syndroomaa käsitteleviä kirjoja, mutta monet niistä olivat meistä hyvin masentavia. Niinpä päätimme viedä Josephinen asiantuntijoitten arvioitavaksi saadaksemme selville hänen vammaisuutensa määrän ja sen, millaisia mahdollisuuksia hänellä olisi. Nytkin mielipiteet vaihtelivat suuresti, mikä riippui tavallisesti Josephinen mielentilasta tutkimusten aikana.

Kerrankin huomasin heti, ettei hän pitänyt eräästä erikoislääkäristä. Niinpä meille sanottiin, että Josephine oli hyvin vaikea tapaus ja ettei hän pystyisi oppimaan juuri mitään. Toiset haastattelut olivat kuitenkin rakentavampia. Hän sai paremmat arvostelut sen ansiosta, että hän osasi hiukan puhua ja varsinkin laulaa nuotilleen. Näiden testien perusteella Jose voitiin kahdeksanvuotiaana panna Bristolissa sijaitsevaan erityiskouluun.

Josen täyttäessä kolme vuotta meille syntyi toinen tytär, Joan. Varttuessaan Joan oli alituinen toverini ja auttoi minua huolehtimaan Josephinesta sellaisen lapsen innolla, joka kovasti rakasti vanhempaa, mutta todellisuudessa lapsellisempaa sisartaan. Kun minä olin jo aikeissa luopua jonkin sanan opettamisesta tai itsepintaisen huonon tavan oikaisemisesta, Joan vain jatkoi hellittämättä ja siten kannusti minuakin. Tietenkin syntyi ongelmia, kun Josephinen turhautuneisuus muuttui usein raivonpuuskiksi. Silloin ei auttanut muu kuin pitää häntä tiukasti sylissä, niin ettei hän päässyt vahingoittamaan itseään, ja puhua hänelle koko ajan rohkaisevasti, kunnes hän vähitellen rauhoittui.

Kahden lapsen kasvattaminen tällaisissa olosuhteissa ei ollut helppoa. Kun minun piti mennä sairaalaan leikkausta varten, Josephine pahoitti siitä mielensä niin, että kaikki hänen kauniit mustat hiuksensa lähtivät pois. Vaikka me veimme hänet säännöllisesti hiusspesialistin hoitoon, hänen on täytynyt käyttää peruukkia aina tähän päivään saakka. Pian sen jälkeen hän alkoi sairastella. Hän kärsi myös selkärangan käyristymästä, mutta koska hän oli muutenkin huonokuntoinen, emme voineet tehdä selän korjaamiseksi mitään. Tilanne ei ollut helppo kenellekään meistä. Äärimmäisen paineen aikana olimme hyvin kiitollisia nykyaikaisista lääkkeistä, joiden avulla Jose saattoi rentoutua ja nukkua. Epäilenpä tosiaan, olisiko hän enää elossa, jollei hän olisi saanut noita lääkkeitä.

Erityiskoulun opettajat auttoivat ja valmensivat Josephinea väsymättömästi. Oppitunnit olivat yleensä korkeintaan 20 minuutin mittaisia ja usein paljon lyhyempiä. Keskityimme pääasiassa vokaalien oikeaan lausumiseen sekä lyhyisiin lauseisiin, joita harjoittelimme hitaasti oikean lausumisen varmistamiseksi. Jose pystyi keskittymään vain lyhyen aikaa kerrallaan. Muistan, että kerran Joanilta ja minulta kului kaksi viikkoa hänen opettamiseensa sanomaan ”my arm” (minun käsivarteni) ja ”park keeper” (puistonvartija). Mutta olimme todella iloisia, kun onnistuimme siinä!

Vaikka Josephinen opinto-ohjelman täytyikin olla hyvin rajoitettu, niin siitä oli silti paljon hyötyä. 16-vuotiaana hän osasi paitsi puhua hyvin myös lukea ja kirjoittaa. Hän oli oppinut käyttämään käsiään ja osasi kutoa ja muotoilla saviruukkuja. Vielä nykyäänkin hän pitää kuvien värittämisestä, ja sen hän tekeekin hyvin huolellisesti. Mutta mikä kaikkein tärkeintä, olen kaikkina näinä kasvuvuosina opettanut molempia tyttäriäni rakastamaan Jehova Jumalaa.

Hengellisiä siunauksia

Kun Joan meni kasteelle 16-vuotiaana, Josephine oli läsnä ja kuuli kastepuheen pitäjän sanovan, että kastettu ihminen on ”todellakin yksi Jehovan suuren perheen jäsen”. Siitä lähtien Jose halusi kiihkeästi päästä tuon perheen jäseneksi. Niinpä hänet kastettiin muutamia vuosia myöhemmin, 22-vuotiaana. Se oli onnellinen päivä!

Josephine puhuu hyvin pelottomasti kaikille uskostaan Jumalaan: hän puhuu sen koulutuskeskuksen opettajille, jossa hän käy joka viikko, sekä ystäville ja naapureille. Hän on ylpeä siitä, että on Jehovan todistaja. Jose levittää monia raamatuntutkistelun apuvälineitä ja antaa minulle löytämiensä kiinnostuneiden ihmisten osoitteita, jotta kirjoittaisin heille ja pitäisin huolta hänen löytämästään kiinnostuksesta. Hän käy mielellään paikallisessa valtakunnansalissa pidettävissä kokouksissa, ja kun hän on tarpeeksi hyvässä kunnossa, voimme viedä hänet myös suurempiin konventteihin.

Lisäksi minulla on lukemattomia tilaisuuksia auttaa toisia, jotka ovat samanlaisessa asemassa kuin minä. Jotkut mieheni työtovereista, samoin kuin jotkut lääkärit, jotka tietävät Josephinesta, pyytävät minua lohduttamaan vanhempia, joilla on mongoloidilapsi. He pyytävät, että kävisin lohduttamassa tällaisia ihmisiä, koska näytän aina iloiselta ja tyytyväiseltä. Minulla on hyvä syy olla onnellinen. Olen vuosien kuluessa ollut kirjeenvaihdossa Australiassa ja muualla asuvien perheiden kanssa, joilla on samanlaisia ongelmia kuin minulla. On aina palkitsevaa, kun voi kannustaa toisia vanhempia ja välittää heille omaan kokemukseeni perustuvia käytännöllisiä ehdotuksia.

Jokainen tapaus on tietenkin erilainen ja kotiolosuhteet vaihtelevat. Asiantuntijat kuitenkin myöntävät, että mongoloidilapsilla on monenlaisia lahjoja ja piileviä kykyjä. Vanhempien täytyy taistella sitä taipumusta vastaan, että he lapsen syntymän aiheuttamasta ensi järkytyksestä toivuttuaan joko tulevat passiivisiksi tai alkavat suojella lasta liikaa. Lisäksi on aina olemassa se vaara, että lasta aletaan hemmotella. Ensimmäiset viisi elinvuotta ovat mongoloidilapselle samanlaisia kehitysvuosia kuin tavallisellekin lapselle. Rakkauden ohella tarvitaan lujuutta, jos halutaan päästä parhaisiin tuloksiin.

Olen saanut yhdessä mieheni ja tyttäreni Joanin kanssa ponnistella kovasti, mutta se on ollut vaivan arvoista. Ulkopuoliset usein ajattelevat, että vammaisen lapsen hoitaminen on epäkiitollinen velvollisuus. He ovat kuitenkin täysin väärässä. Vaikka Josephine ei osaakaan laittaa ruokaa, niin hän valmistaa usein teetä yllätykseksi silloin, kun tulee vieraita. Hän myös vastaa puhelimeen, sijaa oman vuoteensa ja tekee kotosalla hyvin huolellisesti ja kärsivällisesti muita pölyjen pyyhkimiseen ja siivoamiseen liittyviä pikkuaskareita.

Mongoloidilapset ovat paitsi äärimmäisen helliä, myös herkkiä, huolehtivaisia ja lempeitä. Josephine ei ole mikään poikkeus. Hän on todellakin tuottanut meille paljon enemmän iloa kuin surua. Ja hän on meidän perheessämme se, joka erityisesti ilmaisee rakkautta ja antaumusta. – Kertonut Anna Field.

[Huomioteksti s. 10]

Olin osoittanut kaikille, miten kallisarvoinen uskoni on

[Huomioteksti s. 11]

Olimme hyvin kiitollisia nykyaikaisista lääkkeistä, joiden avulla Jose saattoi rentoutua ja nukkua

[Huomioteksti s. 12]

Opetin molempia tyttäriäni rakastamaan Jehovaa

[Huomioteksti s. 13]

Ensimmäiset viisi elinvuotta ovat mongoloidilapselle samanlaisia kehitysvuosia kuin tavallisellekin lapselle

[Kuva s. 11]

Anna Field tyttärensä Josephinen kanssa