Vartiotornin VERKKOKIRJASTO
Vartiotornin
VERKKOKIRJASTO
Suomi
  • RAAMATTU
  • JULKAISUT
  • KOKOUKSET
  • g86 22/3 s. 4-9
  • ”Kummalla puolella Jumala on?”

Ei videoita valitulla osuudella.

Anteeksi, videon lataamisessa tapahtui virhe.

  • ”Kummalla puolella Jumala on?”
  • Herätkää! 1986
  • Väliotsikot
  • Samankaltaista aineistoa
  • Tehtävämme
  • Tunnonvaivoja
  • Kummalla puolella Jumala on?
  • Päivällisemme keskeytyy
  • Ne, joiden puolella Jumala on
  • Toisenlainen palvelus suurissa korkeuksissa
  • Miten ne pidetään lentokelpoisina?
    Herätkää! 1999
  • Kuolemanlennon sijasta rauhantyöhön
    Herätkää! 2002
  • 5. osa: 1943–1945 Toisen maailmansodan kiihkeä ja tulinen loppu
    Herätkää! 1987
  • Onko tämä sukupolvi nähnyt ’tunnusmerkkejä taivaasta’?
    Herätkää! 1985
Katso lisää
Herätkää! 1986
g86 22/3 s. 4-9

”Kummalla puolella Jumala on?”

TOUKOKUUN 30. päivänä vuonna 1942 nousi englantilaisilta lentokentiltä ilmaan tuhat pommikonetta. Siihen mennessä historian suurin ilmahyökkäys oli alkamassa. Toimin viestiupseerina eräässä lentolaivueessa, johon kuului nelimoottorisia Lancaster-pommittajia. Kussakin oli lastina yksi 3600 kilon painoinen pommi, jolla voitiin tuhota kokonainen suuri tehdas tai useita asuinkortteleita.

Nousimme 6000 metriin ja otimme suunnan kohti saksalaista Kölnin kaupunkia. Miehistö suoritti vielä erinäisiä tarkistuksia, sillä moottoreitten, radioyhteyksien ja suunnistusvälineitten oli oltava kunnossa, polttoainetta oli oltava riittävästi jne. Ampujia oli kolme, ja he pyysivät kapteenilta lupaa saada kokeilla konekivääreitään. Olimme nyt valmiita tunkeutumaan vihollisen ilmatilaan.

Ylittäessämme Hollannin rannikon kapusin koneen katossa olevaan tähystyskupuun. Sieltä näki hyvin joka suuntaan. Koetin tähystellä tarkkaan vihollisen yöhävittäjien varalta, jotta kone ehtisi tehdä väistöliikkeitä ja ampujat osaisivat olla valmiina. Näin jo kaukaa punaisten kielekkeiden nousevan taivasta kohti, sillä useimmat pommikoneista olivat jo sytyttäneet Kölnin tuleen.

Tehtävämme

Nyt olimme jo lähellä määränpäätämme. Kaupungin yllä kaarteli saksalaisia hävittäjiä valmiina vastahyökkäykseen. Olimme viimeisiä niistä tuhannesta pommittajasta, jotka tuona yönä hyökkäsivät Kölnin kimppuun. Koko kaupunki liekehti. Meidän oli laskeuduttava 3000 metriin löytääksemme alueen, joka ei vielä palanut ja johon voisimme pudottaa pommimme.

Pommituskohteeksi meille oli annettu kaupungin pääpostikonttori. Meille oli kerrottu, että ”kadun toisella puolella on ammustehtaita”. Monet meistä kuitenkin uskoivat, että olimme pudottamassa pommiamme siviiliväestön niskaan, sillä tiesimme, ettei useimmissa kaupungeissa pääpostikonttorin ympärillä ole tehtaita.

Jännitys kasvoi ohjaajan avatessa pommikuilun luukut. Melu koneessa yltyi. Oli tullut lentomme vaarallisin hetki. Lentopommi oli nyt irti lukitsimistaan. Se näytti melkein yhtä pitkältä kuin nelimoottorinen lentokoneemme. Valojuova-ammukset piirsivät taivaalle kaariaan. Jos jokin niistä osuisi pommiimme, meitä ei pelastaisi mikään.

Pommitähtäimen edessä istuva mies otti nyt päällikkyyden. Hän kiinnitti katseensa maalialueeseen ja antoi ohjaajalle ohjeitaan: ”Vasemmalle, vasemmalle; oikealle, oikealle, ei enempää; hieman vasemmalle; seis, ei enempää – maali edessä. Pommi irti!” Kone alkoi vavista, ja neljän tonnin pommi putosi suhahtaen lentokoneesta. Sen jälkeen sekunnit tuntuivat kuluvan matelemalla, kunnes valtava leimahdus valaisi alueen, johon pommi oli pudotettu. Valokuvattuamme tuhotun alueen otimme suunnan kotiin.

Tunnonvaivoja

Tehdessämme jyrkkää käännöstä saatoin nähdä koko Kölnin olevan tulessa. Ajattelin niitä miehiä, naisia ja lapsia, joiden oli täytynyt kuolla. Minua vaivasi se, miksi olin osallistunut tuhansien tämän suurkaupungin viattomien asukkaitten tappamiseen. Yritin lohduttautua sillä ajatuksella, että hyökkäyksemme oli suunnattu Adolf Hitlerin ilkeämielistä hallitusta vastaan.

Paluulennolla mieleeni palautui väkisin mielikuva, joka ahdisti minua kaikilla 60 pommituslennollani. Sodan alussa oli yksinäinen saksalainen lentokone pommittanut erästä väestönsuojaa lähellä Lincolnia Englannissa. Olin auttamassa, kun raunioista raahattiin ulos väestönsuojasta turvaa etsineitten naisten silpoutuneita ruumiita. Näin siitä painajaisia vielä kuukausien kuluttua. Kysyin nyt itseltäni: Kuinka monta kertaa tällaiset kauhunäkymät ovatkaan toistuneet tänä yönä tuhannen koneen pommitettua tiheään asuttua Kölnin kaupunkia? Entä mitä Jumala mahtaa ajatella tällaisesta hirmuteosta?

Mieleeni tulivat usein tällaiset ajatukset sen takia, että olin saanut uskonnollisen kasvatuksen. Olen kotoisin Invernessistä Skotlannista, ja perheelläni oli perinteisesti vahvat siteet Skotlannin kirkkoon. Olin toiminut pyhäkoulunopettajana ja vetänyt seurakuntamme nuorisotoimintaa. Lauantai-iltaisin muutamilla meistä oli tapana seistä Invernessin kaupungintalon nurkalla ja julistaa julkisesti uskoamme. Tällöin olin aina täynnä uskonnollista intoa ja toivoin hartaasti, että minusta tulisi pappi.

Kummalla puolella Jumala on?

Keskustelin usein noiden kuuden sotavuoden (1939–1945) aikana kenttäpappien kanssa ja kysyin heiltä, kummalla puolellaJumala oli tuossa sodassa. Poikkeuksetta he vastasivat: ”Tietenkin meidän puolellamme. Me taistelemme hirmuvaltaa vastaan, joka pyrkii levittäytymään kaikkialle maailmaan, ja ainoastaan kristityt sotavoimamme pystyvät tuhoamaan sen.” En kuitenkaan ollut tyytyväinen tällaiseen vastaukseen.

Kerran istuuduin upseerikerholla laivueemme katolisen papin viereen ja sanoin hänelle: ”Te tiedätte, että lentokoneemme miehistöön kuuluu yksi katolilainen, ja te siunaatte hänet aina ennen kuin lähdemme pommituslennolle Saksaan. Ja sama katolinen kirkko siunaa Saksassa katolisen ilmavoimien miehen, joka tovereittensa kanssa tulee hävittämään kaupunkejamme. Haluaisin sen tähden kysyä: kummalla puolella Jumala on?”

”Onpa vaikea kysymys”, hän vastasi. ”Tiedän vain sen, että jos Hitler saisi maailman valtaansa, siinä ei olisi enää tilaa sinulle eikä minulle eikä kenellekään muulle kristitylle.” Tämä ei tietenkään ollut vastaus kysymykseeni, joten minua jäi vaivaamaan vielä yksi kysymys: mikseivät Saksan katolilaiset ja heidän kirkkonsa sitten lakkaa tukemasta Hitleriä? Sain kysymyksiini vastaukset vasta sodan jälkeen.

Toukokuun 18. päivänä vuonna 1945 sain kuningas Yrjö VI:lta Buckinghamin palatsissa Lontoossa lentäjän ansioristin sen johdosta, että olin ollut 60 pommituslennolla, jotka olivat suuntautuneet Euroopan sotilaallisesti parhaiten suojattuihin teollisuuskohteisiin ja kaupunkeihin. Kunniamerkki kaupunkien ja ihmisten tuhoamisesta! Toiselta pommituslennolta laivueestamme palasi ainoastaan 13 miestä, ja olin heistä ainoa, joka oli säilynyt ehjin nahoin.

Myöhemmin tuona vuonna pääsin ilmavoimista ja asetuin vaimoni Barbaran ja poikamme kanssa asumaan Doncasterin kaupunkiin. Olin tuohon aikaan hyvin masentunut ja hermoni olivat riekaleina. Tuntui kauhealta ajatella, että olin osallistunut niin monien ihmisten tappamiseen Saksaan ja Italiaan tehdyillä pommituslennoilla. Kysyin siksi itseltäni yhä uudelleen: mahtaako Jumala antaa minulle anteeksi? Rukoilin häneltä usein anteeksiantoa.

Päivällisemme keskeytyy

Eräänä päivänä ovikello soi päivällisaikaan, ja vaimoni meni avaamaan. Hän viipyi ovella jonkin aikaa, ja aloin odotella kärsimättömänä jälkiruokaa. Niinpä nousin vihaisena pöydästä ja keskeytin töykeästi keskustelun, jota vaimoni kävi erään miehen kanssa. Kysyin mieheltä: ”Mistä oikein on kysymys?”

”Vaimonne on kiinnostunut tästä kirjasta, jonka nimenä on Olkoon Jumala totinen”, vastasi mies kohteliaasti. ”Olen Jehovan todistaja ja olen jo käynyt tapaamassa naapureitanne.”

”Kiitos ei”, vastasin tylysti. Jo pelkkä nimen Jehovan todistajat mainitseminen suututti minua. ”Emme ole kiinnostuneita sellaisista ihmisistä, jotka eivät osallistuneet kanssamme sotaan mutta silti söivät mielellään sitä ruokaa, jota merimiehemme henkensä kaupalla toivat meren takaa!”

Ovelle tullut mies vastasi hyvin lauhkealla äänellä: ”Anteeksi, mutta haluaisin kuitenkin mainita sen, että asuipa Jehovan todistajia sodan aikana sitten missä tahansa, niin he olivat puolueettomia eivätkä osallistuneet sotaan. Silti te tiedätte, että tässä sodassa protestantit tappoivat protestantteja ja katolilaiset tappoivat katolilaisia ilman minkäänlaisia tunnonvaivoja. Mutta Jehovan todistajat eivät tappaneet toisiaan eivätkä keitään muitakaan.”

Ne, joiden puolella Jumala on

Hänen vastauksensa palautti mieleeni kysymyksen, joka oli askarruttanut minua sotavuosina. Niinpä kysyin häneltäkin: ”Keiden puolella Jumala on?”

”Siihen on helppo vastata”, hän vastasi. Hän avasi Raamattunsa Johanneksen 13:34, 35:n kohdalta ja luki nuo jakeet ääneen. Ne kuuluvat: ”Minä annan teille uuden käskyn, että rakastatte toisianne; että niin kuin minä olen rakastanut teitä, tekin rakastatte toisianne. Tästä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on rakkaus keskuudessanne.”

Hän jatkoi: ”On selvää, että jos me todella rakastamme toisiamme, me emme varmasti tapa toisiamme asuimmepa missä tahansa ja sanoivatpa poliitikot mitä tahansa. Jehovan todistajat noudattavat tätä Jeesuksen käskyä, vaikka monet heistä kuolivat puolueettomuutensa takia Saksassa keskitysleireillä, ja monet muut minun laillani olivat tässä maassa vankilassa. Uskomme, että Jumala on niiden puolella, jotka todella rakastavat toisiaan.”

Hän esitti asiansa vakuuttavalla tavalla, ja niinpä me hankimme tuon kirjan. Vaimoni ja minä istuimme vuoteessa pikkutunneille asti lukien tätä kirjaa ja etsien Raamatustamme siinä mainittuja raamatunjakeita. Saimme tietää sotien, kuten sen maailmansodan jossa olin ollut mukana, olevan osa ”tunnusmerkkiä”, joka osoittaa, että Jumalan hallitus tulee pian hävittämään kaikki sortavat hallitukset ja muuttamaan maapallon paikaksi, jossa kristityt voivat elää rauhassa. – Matteus 24:3–14.

Noin viikon kuluttua kirjoitimme miehelle, joka oli jättänyt meille kirjan ja osoitteensa, ja pyysimme häntä käymään luonamme. Meillä oli hänelle paljon kysymyksiä. Muutaman päivän kuluttua hän palasi, ja aloimme tutkia hänen kanssaan Raamattua. Toisen tutkistelukerran jälkeen aloimme käydä Jehovan todistajien paikallisessa valtakunnansalissa pidettävissä kokouksissa, ja lopulta vaimoni ja minut kastettiin vuonna 1948.

Toisenlainen palvelus suurissa korkeuksissa

Vaimoni ja minä olimme jo vuosia halunneet päästä kertomaan Raamatun totuuksista toisille koko ajallamme, ja kun poikamme lähti lähetystyöhön Etelä-Amerikkaan, tämä halu luonnollisesti vain kasvoi. Mutta päätöksenteko ei ollut helppoa, sillä me tulimme erittäin hyvin toimeen. Meillä oli kaunis koti ja minulla oli hyväpalkkainen työ. Emme olleet enää nuoria ja saimme kumpikin painia huonon terveyden kanssa. Tiesin silti, että voisimme itse asiassa tehdä paljon enemmän.

Pohdittuamme asiaa perusteellisesti rukouksen hengessä teimme ratkaisumme. Myimme talomme, vaikka siitä luopuminen oli vaikeaa, sillä olimme asuneet siinä yli 20 vuotta. Niinpä me kesäkuussa vuonna 1973 lensimme yli Bolivian karun ylätasangon kohti La Pazin lentokenttää.

Poikani oli vaimonsa kanssa tullut noutamaan meitä autolla. Lentokenttä jäi taaksemme, ja ajettuamme muutaman minuutin pysähdyimme. Eteemme avautui näkymä, jollaisia olen nähnyt vain harvoin. Pääkaupunki La Paz oli alhaalla kuun kraatteria muistuttavassa notkossa, noin 300 metriä ylätasankoa alempana. Oli alkuilta, ja saatoimme nähdä koko kaupungin valojen välkkyvän alapuolellamme. Kaukaa kaupungin takaa heijastuivat lumipeitteiseltä Illimani-vuorelta viimeiset ilta-auringon säteet.

Ilmavoimissa ollessani minut oli opetettu käyttämään aina happinaamaria, kun lennettiin yli 3000 metrin korkeudessa. Nyt me alkaisimme elää yli 3500 metrin korkeudessa ilman happinaamareita! Talosta-taloon-työ La Pazin jyrkkärinteisillä kukkuloilla otti voimille, ja saimme ilman ohuuden vuoksi alinomaan haukkoa henkeä. Toisaalta oli miellyttävää, kun saimme melkein aina nauttia auringonpaisteesta ja ihailla Andien korkealle kohoavia lumipeitteisiä huippuja.

Eniten me kuitenkin iloitsimme siitä kiinnostuksesta, jota ihmiset osoittivat Jumalan valtakunnan hyvää uutista kohtaan. Aluksi minulla oli kortille kirjoitettuna se mitä halusin sanoa, jotta olisin muistanut esitykseni espanjaksi. Kieli tuotti tietenkin aika ajoin hankaluuksia. Mutta 12 vuoden kuluttua saatoin jo pitää yleisöpuheita espanjaksi ja sain palvella vanhimpana eräässä seurakunnassa. Meillä oli vuosien kuluessa monia innostavia kokemuksia, ja me tutkimme 20 ihmisen kanssa, jotka lopulta kastettiin. Vaimoni ja minun oli kuitenkin terveyssyistä palattava Englantiin, missä olemme jatkaneet Jumalan valtakunnasta kertomista.

Muistellessani sitä hirvittävää yötä, jolloin pommitimme Kölniä, minua yhä surettaa, kun ajattelen, millaista tuhoa ja millaisia kärsimyksiä olin aiheuttanut. Olin usein kysynyt: siunaako Jumala todella niitä, jotka taistelevat sodassa? Miten kiitollinen olinkaan saadessani tietää, ettei Jumala sodan syttyessä ole millään sotivalla puolella. Sen sijaan Jumala on, kuten ovellemme aikoinaan tullut mies sanoi, ”niiden puolella, jotka todella rakastavat toisiaan”. (Johannes 13:34, 35) – Kertonut David Walker.

[Huomioteksti s. 5]

Kone alkoi vavista, ja neljän tonnin pommi putosi suhahtaen lentokoneesta

[Huomioteksti s. 6]

Minua vaivasi se, miksi olin osallistunut tuhansien tämän suurkaupungin viattomien asukkaitten tappamiseen

[Kuva s. 5]

Tuhat pommikonetta matkalla kohti Kölniä

[Lähdemerkintä]

RAF Museums, Lontoo

[Kuva s. 6]

Köln, johon yksi 60 pommituslennostani suuntautui

[Lähdemerkintä]

U.S. Army

[Kuva s. 7]

Walker vaimonsa Barbaran ja poikansa kanssa toisen maailmansodan aikana

[Lähdemerkintä]

”Topical” Press Agency, LTD, Lontoo

[Kuva s. 8]

David Walker ja hänen vaimonsa puhumassa erään bolivialaisen kanssa Jumalan valtakunnasta

    Suomenkieliset julkaisut (1950–2026)
    Kirjaudu ulos
    Kirjaudu
    • Suomi
    • Jaa
    • Asetukset
    • Copyright © 2026 Watch Tower Bible and Tract Society of Pennsylvania
    • Käyttöehdot
    • Tietosuojakäytäntö
    • Evästeasetukset
    • JW.ORG
    • Kirjaudu
    Jaa