Minua kutsutaan ihmisen parhaaksi ystäväksi

MONET tosiaan kutsuvat minua parhaaksi ystäväkseen. Toivon, että perheeni on samaa mieltä. Tulin tähän perheeseen ollessani vain noin kuuden viikon ikäinen pentu. Nykyään he itse myöntävät, etteivät he tietäisi mitä tehdä ilman minua – ja siitä olen täysin samaa mieltä heidän kanssaan.

Ja näinhän se on. Me koirat olemme uskollisia isäntäperheellemme loppuun saakka. Ihmisestä ei voida sanoa samaa. Me emme koskaan tule kotiin juovuspäissämme, emme koskaan raivostu emmekä koskaan kanna kaunaa, ja vaikka meitä lyötäisiinkin (mitä ei koskaan pitäisi tehdä), taputus päälaelle saa häntämme heilumaan, mikä kertoo sinulle, että kaikki on välillämme hyvin. Tavallisesti me olemme ensimmäisinä tervehtimässä sinua, kun tulet kotiin. Jos asut vilkasliikenteisen kadun varrella, me voimme erottaa autosi äänen kaikkien muiden ohikulkevien autojen äänestä. Isäntäperheeni ei pysty ymmärtämään tätä, mutta minulle se on helppoa. He eivät voi myöskään käsittää sitä, että pystyn erottamaan heidän hajunsa kaikkien niiden muiden ihmisten hajusta, jotka ovat saattaneet kulkea ohi, ja että pystyn seuraamaan sitä.

Elämäni ei ole kuitenkaan mitään ruusuilla tanssimista. Joudun hämilleni muun muassa silloin, kun minua rangaistaan. Jos esimerkiksi ulko-ovi jää vahingossa auki ja minä juoksen ulos, niin kun poismenoni huomataan, minut huudetaan vihaisesti takaisin, ja kun sitten tulen takaisin, minua rangaistaan! Miksi minua rangaistaan siitä, että tulen takaisin? Kerran hyppäsin pöydälle ja söin kokonaisen purkillisen säilykelihaa. Perheeni oli lievästi sanoen järkyttynyt. ”Sinun olisi pitänyt tietää, miten käyttäydytään!” he toruivat. En tosiaankaan tiennyt, mutta nyt kyllä tiedän. Ymmärrän nyt, että pöytä on minulle kiellettyä aluetta. Mutta jos he olisivat odottaneet tunnin, ennen kuin toruivat minua, en olisi tiennyt, miksi sain nuhteita.

Kotonani en erottele ketään iän mukaan. Osoitan kiintymystäni ja uskollisuuttani kaikkia perheenjäseniä – nuoria ja vanhoja, vahvoja ja heikkoja – kohtaan. Erään eläinlääkärin mukaan tämä tekee minusta arvokkaan. Hän sanoi: ”Vanhusten kohtaamista ongelmista vaikeimpia eivät ole fyysiset vaivat, vaan se yksinäisyys ja hylätyksi joutuminen, jota he kokevat. Ilmaisemalla rakkautta ja olemalla toverina lemmikkieläimet (myös koirat) antavat tarkoitusta elämälle sinä aikana, jolloin vanhukset usein vieraantuvat yhteiskunnasta.” Eräässä Better Homes and Gardens -aikakauslehden numerossa sanottiin: ”Lemmikit auttavat tunneperäisesti häiriintyneiden hoidossa, motivoivat fyysisesti sairaita, vammaisia ja liikuntakyvyttömiä ja antavat uutta elinvoimaa yksinäisille ja vanhuksille.”

Toveruudellamme me voimme auttaa myös pysyvästi sairaita syöpäpotilaita pysymään toimeliaina kauemmin, ja me voimme auttaa pidentämään sydäntautipotilaiden elinikää. Toveruutemme parantavien vaikutusten välityksellä me tosiaankin olemme lyömässä leimaamme vanhainkoteihin, sairaaloihin, vankiloihin ja kouluihin. Me olemme vähentäneet itsemurhien määrää joissakin rikollisille mielisairaille tarkoitetuissa laitoksissa niin, etteivät niissä asuvat tee tuskin lainkaan itsemurhia. Meidän läsnäolomme on antanut heidän elämälleen uuden ulottuvuuden – heidän keskellään on kiintymystä ilmaisevia luomuksia, joista he voivat pitää huolta. On selvä tosiasia, että meidän lemmikkien läsnäolo voi alentaa sekä lasten että aikuisten verenpainetta ja vähentää huolestuneisuutta.

Mutta ennen kuin ryntäät ostamaan koiran, joka voi parantaa kaikki vaivasi, minun täytyy varoittaa sinua siitä, ettemme me ole mitään ihmeparantajia. En tunne yhtäkään koiraa, joka olisi nimetty ”Penisilliiniksi”, vaikka tuo nimi kuulostaakin mukavalta. Mutta jos olet yksinäinen ja tarvitset piristystä, me voimme olla se piristysruiske käsivarteen, joka auttaa sinua voittamaan masennuksesi.

Kun nyt olen tässä kertoillut hyveistämme, minun täytyy lopuksi muistuttaa sinua koirien lukuisista uroteoista – siitä, miten me ovia purren raivaamme tiemme varoittamaan isäntiämme talossa riehuvasta tulipalosta, miten me raahaamme lapsia palavista rakennuksista, miten me kiidämme kotiin hakemaan metsään eksyneen lapsen isän, miten me hyppäämme järveen pelastamaan hukkuvan lapsen. Juuri kaikesta tällaisestahan tehdään elokuvia; se on kuitenkin kaikki täyttä totta. Savun täyttämässä huoneessa ei ole pelkurikoiria. Me haluamme sinun pääsevän ulos ja jäävän henkiin.

Me voimme tietenkin menettää henkemme yrittäessämme tehdä näin. Mutta sellaisia me koirat olemme.