Sokeudesta huolimatta elämäni on rikasta
OLIN kymmenvuotias poika Ecuadorissa, kun se tapahtui. Minulta meni oikea käsi ja oikea silmä tapaturmaisessa räjähdyksessä. Myös vasen silmäni vahingoittui, mutta näöstä saatiin 50 prosenttia säilymään leikkauksen avulla.
Sitten alkoi tästäkin silmästä näkö vähitellen heiketä. Kun sitä tutkittiin, minulle kerrottiin, että muutaman kuukauden kuluttua olisin täysin sokea. Olin aivan lamassa. Sanat eivät riitä kertomaan, kuinka masentunut olin.
Näihin aikoihin minulta kuoli isä, ja äiti jäi yksin kahden pojan kanssa: kaksi vuotta vanhemman isoveljeni Eddien ja minun kanssani. Äitini rakkaus ja veljeni Eddien ymmärtämys auttoivat minua selviytymään jonkin aikaa. Silti minusta tuntui, että olin heille taakkana. Päätin, että heti kun äiti kuolisi, tekisin itsemurhan.
23:nnesta aina 30. ikävuoteeni asti elämä oli hyvin raskasta. Päivän toisensa jälkeen etsin työtä enkä ajatellut mitään muuta. Vastaus oli kuitenkin aina samanlainen: Ihminen tarvitsee työssään sekä käsiään että näköään. Äiti sanoi minulle monta kertaa: ”Pyydä ihmeessä Jumalalta lohdutusta.”
Vastasin katkerana: ”Jos Jumala olisi olemassa, en olisi menettänyt kättäni ja silmääni! Mitä syntiä olisin voinut tehdä kymmenvuotiaana niin että Jumala rankaisi minua tekemällä minusta invalidin?” Tällaiset keskustelut saivat äitini aina itkemään, mikä oli omiaan lisäämään masennustani.
Miettiessäni omaa asemaani ajattelin, että ”elämäni ei olisi näin murheellista, jos minulla vain olisi uskoa”. Niinpä päätin tutustua erääseen naapuristossa toimivaan uskonnolliseen yhdyskuntaan. Siellä minulle annettiin joitain kirjoja, joita veljeni Eddie voisi lukea minulle. Mutta ne eivät lohduttaneet minua. Lopulta pyysin Raamattua, ja sain sellaisen lainaksi. Kuunnellessani Eddien lukemista tunsin suurta helpotusta sisälläni, vaikken täysin ymmärtänytkään kaikkea. Ennen pitkää Raamattu täytyi kuitenkin palauttaa.
Ensimmäistä kertaa valoa
Pian tämän jälkeen menin tapaamaan erästä ystävääni, joka tutki Raamattua joidenkin protestanttien kanssa, tai niin ainakin luulin. Rouva Beatriz oli hyvin ystävällinen ja yritti saada minut mukaan keskusteluun, mutta olin vihamielinen. Pidin protestantteja kapitalistisen imperialismin edustajina, kun taas itse olin siihen aikaan Ecuadorin kommunistisen puolueen jäsen.
Beatriz oli Jehovan todistaja, eikä hän masentunut asenteestani. Hän keskusteli edelleen ystävällisesti kanssani. Hän antoi minulle osoitteensa ja kehotti ottamaan yhteyttä, jos minulla olisi kysymyksiä. Pian tämän jälkeen meninkin hänen luokseen muutamien kysymysten kanssa.
Beatriz ei ollut kotona, mutta hänen tätinsä Castorina, joka myös on Jehovan todistaja, otti minut vastaan hyvin ystävällisesti. Kun hän mainitsi Jumalan, muistan vastanneeni hänelle: ”Minä en usko mihinkään, en Jumalaan, Neitsyt Mariaan enkä pyhimyksiin. Jotta saisit minut uskomaan, sinun täytyy esittää todisteita!” Lähdin hänen luotaan vastauksista yllättyneenä ja nolona ja lupasin palata uudestaan tutkimaan Raamattua.
Tammikuussa 1965 aloin tutkia Raamattua kirjan ”Olkoon Jumala totinen” avulla. Muistan kysyneeni: ”Mistä te saatte kaikki ne kysymykset, joita teette minulle?” Beatriz ja hänen tätinsä selittivät, että sivun alareunassa on painettuja kysymyksiä, jotka on suunniteltu niin, että kappaleiden ydinajatukset saataisiin esille. Nyt olinkin pulassa. Miten voisin valmistautua tutkisteluun etukäteen? Olin halukas oppimaan, itse asiassa päättänyt, että haluan oppia. Niinpä pyysin taas veljeäni Eddietä lukemaan minulle ääneen.
Ensimmäistä kertaa 20 vuoteen elämääni alkoi tulla ”valoa”, ei silmieni vaan korvieni kautta. Hämmennyksissä ollut mieleni alkoi hitaasti rauhoittua. Kerroin kaikille niistä uusista asioista, joita olin oppinut. Kun olimme lopettaneet ”Olkoon Jumala totinen” -kirjan tutkimisen, olin varma yhdestä asiasta: Jumala on olemassa!
Tässä vaiheessa aloin tehdä jotain sellaista, mistä en ollut koskaan ennen edes uneksinut: menin tapaamaan muita ihmisiä kertoakseni heille Raamatusta! Tehdessäni kerran erään todistajan kanssa käyntejä talosta taloon eräs rouva vastasi: ”Olkaa hyvä ja puhukaa tohtorille.” Odotimme tapaavamme lääkärin. Hämmästykseksemme tapasimmekin katolisen papin, joka pyysi meitä palaamaan illalla, koska hänellä oli nyt kiire.
Pappi otti meidät sinä iltana vastaan hyvin ystävällisesti. Aloitin kysymällä: ”Saammeko käyttää Raamattua?” Hän vakuutti sen olevan luvallista. Keskustelimme helvetintuliopista. Aluksi hän vakuutti itsevarmasti voivansa perustella Raamatulla, että helvetti on tulinen kidutuspaikka. Keskustelua jatkui kaksi tuntia, eikä hän kyennyt todistamaan näkemystään Raamatulla. Me jatkoimme keskustelujamme seuraavien kolmen viikon aikana.
”Nyt pystyn näyttämään teille, että Raamatussa puhutaan ikuisesta tulessa kiduttamisesta”, hän väitti eräällä käynnillämme. ”Matteuksen 25. luvussa Jeesus sanoo vuohille: ’Menkää pois minun tyköäni siihen iankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu paholaiselle ja hänen demoneilleen.’”
Vastasin hänelle: ”Mutta jos tuli on valmistettu paholaiselle ja hänen demoneilleen, miksi ajattelette, että nämä eläinraukat heitetään tuleen heidän kanssaan?”
”Niin mutta tässä mainitut vuohet eivät ole kirjaimellisia eläimiä. Ne kuvaavat pahoja ihmisiä”, hän vastasi.
”Sitten tulen täytyy myös olla kuvaannollista”, vastasin.
Lopulta hän myönsi: ”Ehkä emme voi osoittaa Raamatulla, että helvetti on kidutuspaikka, mutta filosofia kyllä vahvistaa tämän.” Se riitti minulle. Minulle oli selvää, ettei hänellä ollut totuutta.
Myöhemmin tapahtui samantapaista puhuessani erään protestanttisen lähetystyöntekijän kanssa. Keskustelin hänen kanssaan kolminaisuusopista. Pitkähkön keskustelun jälkeen hän myönsi: ”Raamattu kyllä sanoo, että Isä on suurempi kuin Poika, mutta uskon silti mieluummin, että Jeesus Kristus on Jumala.” Minä taas pidin parempana uskoa Raamattuun. Tiesin nyt löytäneeni totuuden. 26. syyskuuta vuonna 1965 minut kastettiin Jehovan todistajaksi.
Iloa muiden auttamisesta
Sain suurta iloa opettaessani muille Raamatun tuntemusta, ja aloinkin käyttää enemmän aikaa tähän. Tietenkin tarvitsin aina jonkun mukaani lukemaan raamatunkohtia. Kuten aina ennenkin, rakas veljeni Eddie auttoi minua valmistautumaan etukäteen lukemalla julkaisut minulle ääneen.
Minusta tuli huhtikuussa 1966 vakituinen tienraivaaja (kokoajanjulistaja). Olin hyvin onnellinen saadessani käyttää elämääni tällaisella arvokkaalla tavalla. Neljä kuukautta myöhemmin veljeni avioitui, ja pian sen jälkeen sain kutsun astua erikoistienraivauspalvelukseen, jossa tienraivaaja käyttää 150 tuntia kuussa hyvän uutisen julistamiseen. Mutta miten pystyisin siihen? Miten voisin johtaa raamatuntutkisteluja yksin?
Kun kirja Totuus joka johtaa ikuiseen elämään julkaistiin vuonna 1968, painoin tarkasti mieleeni vastaukset kaikkiin kysymyksiin sen kaikista 22 luvusta. Tällä tavalla kykenin käyttämään kirjaa muiden opettamisessa. Opettelin myös vastaukset kysymyksiin monista muista julkaisuista, joita Vartiotorni-seura on julkaissut Raamatun tutkimisen helpottamiseksi. Kun upeasti kuvitettu Kirjani Raamatun kertomuksista ilmestyi vuonna 1978, painoin pian mieleeni ne sivut, joilta löytäisin kuvia.
Kun sitten uusi kuvitettu oppikirja Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä julkaistiin vuonna 1982, kehitin samanlaisen opettamismenetelmän. En tosin ole koskaan nähnyt kirjan kuvia, mutta tunnen silti ne kaikki niin hyvin, että pystyn selittämään ne opettaessani toisia. Kun käytän kirjaa, minä vain yksinkertaisesti lasken sivuja, kunnes tulen jonkin tietyn kuvan kohdalle, ja sen jälkeen alan selittää sitä. Tämä menetelmä helpottaa huomattavasti raamatuntutkistelujen johtamista tämän kirjan avulla.
Aloitettuani erikoistienraivauksen päätin, että yritän saada veljeni Eddien tutkimaan säännöllisesti Raamattua kanssani. Hän suostui, vaikkakin ilman suurempaa innostusta. Hämmästyin havaitessani, ettei hän ollut ymmärtänyt käytännöllisesti katsoen mitään siitä, mitä hän koko tämän ajan oli kärsivällisesti lukenut minulle. ”Eddie, kuinka voit tietää niin vähän Raamatusta, vaikka olet lukenut sitä minulle näin kauan?”, kysyin häneltä. Hänen vastauksensa, että hän oli tehnyt niin vain auttaakseen minua, sai minut paremmin tajuamaan, kuinka hieno veli minulla olikaan. Ei kestänyt kuitenkaan kauan, kun hänkin alkoi arvostaa Raamatun arvokkaita totuuksia ja ottaa vakaita hengellisiä edistysaskeleita.
Vaaroja ja vastoinkäymisiä
Kuten voitte kuvitella, sokeus aiheuttaa ongelmia. Olen jopa ollut monta kertaa vähällä menettää henkeni sen takia. Esimerkiksi olin eräänä iltana palaamassa kotiin, kun satuin törmäämään johonkuhun mieheen. Hän suuttui ja esti minua jatkamasta matkaani. Yhtäkkiä tunsin jotain kovaa olkapäälläni. Kaulukseni oli pystyssä kylmän sään takia, joten en osannut sanoa, mikä se oli. Yritin päästä pinteestä selittämällä, että olen sokea.
Mies oli humalassa eikä kiinnittänyt mitään huomiota sanoihini. Tunsin hänen nostavan sitä, mikä oli olkapäälläni. Sitten hän kysyi uhkaavalla äänellä: ”Entä nyt?” Nostin pääni ja kysyin: ”Mitä?” Ilmeisesti hän silloin vasta tajusi, että olin todella sokea, ja hänen äänensävynsä muuttui. Nyt minullekin selvisi, millaisessa vaarassa olin ollut. Se kova esine, jonka hän oli laittanut olkapäälleni, oli viidakkoveitsi. Hän oli ollut vähällä katkaista kaulani! En ollut pelännyt yhtään, koska en ollut tajunnut vaaraa. Mies meni matkoihinsa, ja minä palasin turvallisesti kotiin.
Minulla on ollut myös muita ongelmia, mutta ne ovat osoittaneet minulle sen, ettei Jehovan käsi ole lyhyt. Perheeseemme kuului nyt seitsemän jäsentä: äitini, veljeni Eddie ja hänen vaimonsa ja kolme lastaan ja minä. Työttömyyden vuoksi Eddien täytyi mennä töihin toiseen kaupunkiin, ja me muut seurasimme häntä. Työtilanne kuitenkin huononi sielläkin. Eddie menetti työpaikkansa ja oli melkein vuoden työttömänä.
Onneksi minulla oli mahdollisuus jatkaa erikoistienraivaajana. Meillä ei ollut yhtenäkään päivänä puutetta ruoasta ja vaatteista. Kuinka paljon arvostinkaan näitä Jeesuksen sanoja: ”Näin ollen etsikää jatkuvasti ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin kaikki tämä muu lisätään teille!” – Matteus 6:33.
Hedelmällistä palvelusta
Olen vuosien kuluessa saanut muitakin todisteita siitä, että Jehova on siunannut palvelustani. Muistan vierailleeni kerran erään protestanttisen perheen kodissa, ja keskustelu kääntyi heti helvetintulioppiin. Talonväki kutsui paikalle lähistöllä asuvan pastorin. Pastori väitti tätä oppia oikeaksi, ja keskustelu eteni seuraavasti:
”Inkoja hallitsi kerran Atahuallpa-niminen mies, joka kuoli vuosia sitten”, minä aloitin. ”Hän oli epäjumalanpalvelija, moniavioinen ja veljenmurhaaja. Missä siis hänen sielunsa on?”
”Sen täytyy olla helvetin tulessa”, pastori vastasi.
”Mutta tämä hallitsija ei tiennyt mitään tosi Jumalasta. Hän ei ollut koskaan lukenut Raamattua tai tullut tuntemaan sitä.”
”Sitten hänen täytyy olla taivaassa”, hän vastasi.
”Kuitenkin 1. Korinttolaiskirjeen 6:9:ssä sanotaan, etteivät epäjumalanpalvelijat peri Jumalan valtakuntaa”, minä vastasin.
Tuli aivan hiljaista. Kun vastausta ei kuulunut, seuraamme liittynyt oppikoulunopettaja korotti äänensä ja sanoi: ”Jos pastori ei pysty vastaamaan teidän kysymykseenne, niin voisitteko te ystävällisesti selittää meille, missä Atahuallpan sielu on?”
Näytin heille Raamatusta, että kuolleet ovat tiedottomina haudassa ja että tulevaisuudessa on koittava Jumalan asettama ylösnousemuksen ja tuomion aika. (Saarnaaja 9:5, 10; Johannes 5:28, 29; Apostolien teot 17:31) Selitys teki opettajaan lähtemättömän vaikutuksen, sillä hän kertomansa mukaan myöhemmin etsi Jehovan todistajat käsiinsä. Nykyään hän toimii avustavana palvelijana eräässä Jehovan todistajien seurakunnassa täällä Ecuadorissa.
Sydämeni on täynnä iloa, koska kaikki lähiomaiseni ovat nyt Jehovan todistajia. Eddie, hänen vaimonsa ja tämän sisar, josta oli tulossa nunna, kastettiin vuonna 1969. Äitini seurasi perässä vuonna 1970. Olen kiitollinen lähiomaisilleni samoin kuin muillekin todistajille heidän hyvyydestään ja ystävällisyydestään minua kohtaan. Mutta eniten olen kiitollinen Jehova Jumalalle, joka on avannut silmäni näkemään (tietenkin hengellisesti) ja antanut elämälleni tarkoituksen. Hänen avullaan olen voinut elää rikasta elämää sokeudestani huolimatta. – Kertonut Rodrigo Vaca.
[Huomioteksti s. 23]
Vastasin katkerana: ”Jos Jumala olisi olemassa, en olisi menettänyt kättäni ja silmääni!”
[Huomioteksti s. 25]
Olen painanut mieleeni kaikki vastaukset ja niiden sivujen numerot, joilta löytäisin kuvia, ja näin voin johtaa raamatuntutkisteluja
[Huomioteksti s. 25]
Kysyin: ’Atahuallpa oli epäjumalanpalvelija ja moniavioinen. Missä hänen sielunsa on?’
[Kuva s. 24]
Saan suurta iloa opettaessani muille Raamatun tuntemusta