Oikeutesi potilaana – tuomioistuinten puheenvuoro

KOLME lähimenneisyydestä poimittua oikeusjuttua voivat vaikuttaa elämääsi ja saamaasi lääkärinhoitoon. Lääkärit, sairaanhoitajat, tuomarit ja Jehovan todistajat ovat seuranneet näitä tapauksia hyvin kiinnostuneina. Kaikilla, jotka tuntevat tosiasiat, on aihetta kiitollisuuteen, sillä näillä tapauksilla on merkitystä ihmisoikeuksia, oikeusturvaa ja Jumalan lakien kunnioittamista ajatellen.

Randolphin tapaus: kuolema verensiirron jälkeen

Ensimmäisestä tapauksesta on ehkä vaikea muodostaa tarkkaa käsitystä. Syynä on se, että monet sanomalehdet ja lääketieteelliset julkaisut antoivat siitä vääristellyn kuvan. Kävi kuitenkin niin, että tuomari Bambrick, New Yorkin osavaltion korkeimman oikeuden jäsen, joka johti tapauksen käsittelyä, sai kyllikseen tällaisesta vääristelystä. Niinpä hän laati tapauksesta selventävän 53-sivuisen vastineen.¹

Siinä tuomari Bambrick toteaa ”neljännen valtiomahdin, lehdistön”, vääristelleen tapausta siinä määrin, että hän näki välttämättömäksi ”esittää oikaisun ja kerrata tapaukseen liittyvät lainopilliset kysymykset sellaisina kuin ne esitettiin valamiehistölle”. Sanomalehdet eivät valitettavasti ole antaneet tilaa tälle arvokkaalle vastineelle, joka kiinnittää huomion niiden epäasialliseen kirjoitteluun. Olemme siksi iloisia voidessamme esittää tärkeitä yksityiskohtia tuomari Bambrickin lausunnosta. Hänen tarkka kertomuksensa voi vaikuttaa jokaisen oikeuksiin lääkärinhoitoa koskevissa kysymyksissä, oli hän sitten lääkäri, juristi tai tavallinen kansalainen, joka on kiinnostunut omista oikeuksistaan lääkärinhoidon suhteen.

Lainaamme seuraavassa tuomarin laatimasta vastineesta olennaisen tärkeitä tosiasioita, jolloin huomionarvoisia kohtia on korostettu kursivoinnilla: Heinäkuussa vuonna 1975 rouva Bessie Randolph (ikä 45 vuotta) toimitettiin erääseen newyorkilaiseen sairaalaan synnyttämään neljättä lastaan keisarileikkauksen avulla. Potilastiedoista ilmeni, että hän ei Jehovan todistajana suostuisi verensiirtoon.a Koska hän oli tehnyt tämän ratkaisunsa tajuissaan olevana ja oikeustoimikelpoisena aikuisena, hänen lääkärinsä hyväksyi hänen syvän uskonnollisen vakaumuksensa. Synnytys onnistui hyvin, mutta komplikaatioiden takia jouduttiin koko kohtu poistamaan. Tuomari Bambrick kuitenkin kirjoittaa: ”Voimakkaan verenvuodon syynä olivat sekä rouva Randolphin terveydentila että [lääkärin käyttämä] leikkausmenetelmä.”

Seuraavan tunnin aikana hän menetti paljon verta. Kello 12.45 hän sai yhden yksikön verta. Toinen verensiirto tapahtui kello 13.30. Rouva Randolphin sydän kuitenkin pysähtyi, ja kello 14.00 hänet todettiin kuolleeksi. Myöhemmin hänen miehensä [joka ei ole Jehovan todistaja] haastoi lääkärit ja sairaalan oikeuteen. Eräs lääkäri sai sitten aikaan sovinnon ilman tuomioistuinta. Myöhemmin, helmikuussa 1984 oikeus määräsi, että herra Randolphille on maksettava vahingonkorvausta. Lehtilausunnot olivat melko kriittisiä. Eräs lainopillinen aikakauslehti kirjoitti: ”Tuomioistuin määräsi maksettavaksi 1,25 miljoonaa dollaria vahingonkorvausta miehelle, jonka Jehovan todistaja -vaimo kuoli kieltäydyttyään verensiirrosta.” Tällaisista uutisista sai sen vaikutelman, että lääkärit oli vedetty oikeuteen siitä huolimatta, että he olivat kunnioittaneet todistajan tekemää ratkaisua. Vääristellyt lehtitiedot ovat saaneet monet lääkärit miettimään, pitäisikö heidän olla yhteistoiminnassa Jehovan todistajien kanssa. Eräät sairaalat ovat jopa menneet siihen, että ne eivät ota vastaan potilaita, jotka kieltäytyvät verensiirroista. Tällainen menettely on sekä lainopillisesti että taloudellisesti epäviisas, sillä liittovaltion laki kieltää syrjimästä ketään rodun, uskonnon tai ihonvärin perusteella.

On siksi ymmärrettävää, miksi tuomari Bambrick halusi ”esittää oikaisun”. Vastineessaan hän tähdensi sitä, että kannetta ei ollut lähdetty ajamaan sen takia, että potilas kuoli, koska oli kunnioitettu hänen kieltäytymistään verensiirrosta, minkä hän oli tehnyt tietäen riskit ja vaihtoehdot. Sen sijaan kanne oli nostettu hoitovirheen perusteella. Hän selittää:

”Kukaan ei kiistä, että Bessie Randolph oli oikeustoimikelpoinen aikuinen, joka ilmoitti syytetyille kieltäytyvänsä ehdottomasti verensiirroista kaikissa olosuhteissa. Kuten on jo mainittu, oikeus kieltäytyä jostain hoitotoimenpiteestä kuuluu osana jokaisen itsemääräämisoikeuteen tai oikeuteen ruumiillisesta koskemattomuudesta. – –

”Tulee muistaa, ettei tämä ollut sellainen tapaus, jossa olisi ollut kyse ’oikeudesta kuolla’. Päinvastoin Bessie Randolphilla oli voimakas elämänhalu. Mutta koska uskonnollinen vakaumus esti Bessie Randolphia ottamasta verensiirtoja henkensä pelastamiseksi, hänen uskonnollinen ’oikeutensa ikuiseen elämään’ oli hänelle tärkeämpi. – – Voitaisiin pohtia jopa sitäkin, että jos uskovainen suostumalla verensiirtoon hylkää ikuisen elämän, se olisi Jehovan todistajien näkökulmasta samaa kuin jos hän tekisi ’hengellisen itsemurhan’.”

Voidaan kuvitella, millaisessa välikädessä lääkärit olivat havaittuaan, että heidän potilaansa voisi kuolla. Silti tuomari Bambrick kirjoittaa: ”Voimassa oleva laki pitää potilaan oikeutta päättää häneen kohdistuvasta hoidosta – kun hän on tietoinen siihen liittyvistä riskeistä ja tarjolla olevista vaihtoehdoista – tärkeämpänä kuin sitä, mikä muutoin voitaisiin katsoa lääkärin velvollisuudeksi lääkärinavun antamiseen. – – Lääkäreitten eettinen nuhteettomuus ei tahriinnu, kun oikeustoimikelpoinen aikuinen hylkää suositellun hoitotavan siinäkin tapauksessa, että se saattaisi pelastaa hänen henkensä, ja kun lääkäri kunnioittaa potilaansa ratkaisua, jonka tämä on tehnyt tietäen riskit ja vaihtoehdot.”

Mitä on sanottava valtion edusta siinä mielessä, että perheen lapset eivät jäisi oman onnensa nojaan? Tuomari Bambrick toteaa, että herra Randolph oli ammatiltaan poliisi ja kykenevä huolehtimaan lapsistaan. Niinpä tuomari kirjoittaa: ”Näissä olosuhteissa herra Randolph oli kykenevä huolehtimaan lapsistaan, eikä missään vaiheessa herännyt epäilyksiä siitä, että he olisivat olleet vaarassa joutua heitteille.”

Jokainen valamies oli tietoinen näistä rouva Randolphia koskevista tosiasioista ja tiesi, että laki suo oikeuden kieltäytyä verensiirroista ja samalla vapauttaa lääkärit vastuusta. Valamiehille oli kerrottu: ”Oikeustoimikelpoisella aikuisella on jokaiselle ihmiselle kuuluva oikeus kieltäytyä jostain hoitotavasta tai suostua sellaiseen huolimatta siitä, että kyseinen hoito saattaa myötävaikuttaa potilaan hengen säilymiseen tai olla jopa välttämätön edellytys sen säilymiselle. Potilaan oikeus päättää häneen kohdistuvasta hoidosta on tärkeämpi kuin se mitä muutoin voitaisiin pitää lääkärin velvollisuutena tarpeellisen lääkärinavun antamiseen.

”Vastaajien ei siksi – – voida katsoa rikkoneen lakimääräisiä eikä ammatillisia velvollisuuksiaan, kun he kunnioittivat Bessie Randolphin oikeutta kieltäytyä eräästä hoitotoimenpiteestä, tässä tapauksessa verensiirrosta.”

Miksi tuomioistuin sitten määräsi maksettavaksi vahingonkorvausta?

Tuomari Bambrick kirjoittaa: ”Jos [lääkäri] olisi täysin noudattanut rouva Randolphin ohjeita olla antamatta hänelle verta missään olosuhteissa, häntä [lääkäriä] ei olisi voitu vaatia tilille antamatta jätetystä verensiirrosta siinäkään tapauksessa, että sen antamatta jättämistä olisi pidetty hänen [rouva Randolphin] välittömänä kuolinsyynään. – – Tosiasiaksi kuitenkin jää, että 17. päivänä heinäkuuta vuonna 1975 [hän] teki kello 12.45 Bessie Randolphille verensiirron ja että juuri tämän toimenpiteen seurauksista heräsi se kysymys, jota valamiehistö joutui pohtimaan.”

Valamiesoikeus kuuli asiantuntijoitten lausuntoja hoitotoimenpiteistä, joihin oli turvauduttu sen jälkeen, kun lääkäri oli tehnyt potilaalle verensiirron vastoin tämän tahtoa. Ratkaistavana oli siis kysymys siitä, oliko kyseessä hoitovirhe. Tuomari kirjoittaa: ”Valamiehistö totesi yksimielisesti vastaajien – – syyllistyneen – – hoitovirheeseen heidän hoitaessaan Bessie Randolphia ja että hän kuoli tällaisen hoitovirheen seurauksena. – – Niinpä oikeus vahvisti sen, että yksimielinen päätös, jonka valamiehistö oli tehnyt kantajan [herra Randolphin] hyväksi vastuukysymyksessä, oli lain mukainen ja yhtäpitävä esitetyn todistusaineiston kanssa.”

Vastaajat valittivat tästä tuomiosta eteenpäin. Jäämme odottelemaan muutoksenhakutuomioistuimen päätöstä. Olipa valitusmenettelyn lopputulos mikä tahansa, tuomari Bambrickin lausunto ansaitsee huomiomme. Se selventää tapahtumain kulkua ja osoittaa, että vääristellyt sanomalehtitiedot ovat muokanneet lääkärien käsityksiä väärään suuntaan ja aiheuttaneet siten haittaa syyttömien potilaitten oikeuksille.

Doreen Shorterin tapaus: huolimaton kohdunkaavinta

Toisella puolella Yhdysvaltoja, Washingtonin osavaltiossa, antoi osavaltion korkein oikeus 11. tammikuuta vuonna 1985 päätöksen eräässä toisessa jutussa.² Siinäkin oli kysymys hoitovirheestä. Mutta tällä kertaa tiedotusvälineitten antama kuva oli oikea ja myönteinen. Ne kiinnittivät huomiota siihen, miten Jehovan todistajat haluavat osaltaan huojentaa lääkäreitten ja muiden hoitohenkilöitten sen johdosta tuntemaa pelkoa, että heidät voitaisiin vaatia tilille toimenpiteistä, joihin he ryhtyvät hoitaessaan Jehovan todistajia. Todistajat allekirjoittavat juridisesti pätevän asiakirjan, jossa todetaan, että he eivät aio asettaa toisia vastuuseen vahingoista, jotka olisivat seurausta siitä, että he kieltäytyvät ottamasta verta. Vaikka et olisikaan Jehovan todistaja, Doreen Shorterin tapaus liittyy oikeuksiisi potilaana.

Doreen ja Elmer Shorter allekirjoittivat tällaisen vastuusta vapauttavan asiakirjan, kun Doreen otettiin erääseen sairaalaan. Tälle kristitylle pariskunnalle oli kerrottu, että Doreenin kohdussa oleva sikiö oli kuollut ja sitten jäänyt kohtuun. Osavaltion korkeimman oikeuden tuomionperusteista ilmenee, että hänen lääkärinsä tri Drury oli suositellut kohdun tyhjentämistä kaapimalla.

Oikeus selitti: ”Toimenpiteen aikana syntyi vaikeuksia. Noin tunnin kuluttua siitä rouva Shorter sai sisäisiä verenvuotoja ja joutui šokkitilaan. Toisten kirurgien tutkiessa komplikaation syytä ilmeni, että tri Drury oli aiheuttanut kaavintavälineellä kohtuun pahoja repeämiä.” Potilas kuoli verenvuotoon.

”Sen jälkeen herra Shorter nosti tri Druryä vastaan vahingonkorvauskanteen, jossa hän väitti tämän suoranaisesti aiheuttaneen rouva Shorterin kuoleman huolimattomuudellaan – –. Valamiehistön päätökseksi tuli, että tri Drury oli menetellyt huolimattomasti ja että hänen huolimattomuutensa ’johti Doreen Shorterin kuolemaan’. Vahingonkorvausta määrättiin maksettavaksi 412000 dollaria.” Valamiehistö oli kuitenkin sitä mieltä, että Shorterit olivat omalla asennoitumisellaan myötävaikuttaneet lopputulokseen, joten korvaussumma pienennettiin 103000 dollariksi.

Heräsi kysymys myös siitä, miten pätevä on sellainen asiapaperi, jolla hoitohenkilöstö halutaan vapauttaa vastuusta kieltäydyttäessä verensiirroista ja jollaisen Shorteritkin olivat allekirjoittaneet. Onko Jehovan todistajien sopivaa laatia ja allekirjoittaa tällaisia asiakirjoja?b Suojelevatko tällaiset asiakirjat lääkäreitä ja sairaaloita? Vapautuuko hoitohenkilöstö kaikesta vastuusta myös silloin, kun esimerkiksi leikkauksen yhteydessä on syyllistytty huolimattomuuteen (hoitovirheeseen)?

Osavaltion korkein oikeus sanoi: ”Ottaen huomioon ne erityisongelmat, joita syntyy potilaan kieltäytyessä välttämättömästä tai suositellusta verensiirrosta, katsomme, että on sopivaa käyttää vastuuvapauden tarjoavaa asiakirjaa, jollainen tässäkin tapauksessa oli allekirjoitettu. – – Se vaihtoehto, että lääkärit tai sairaalat kieltäytyvät hoitamasta Jehovan todistajia, on epämiellyttävä yhteiskunnassa, joka pyrkii tarjoamaan kaikille jäsenilleen mahdollisuuden saada lääkärinhoitoa.

”Uskomme, että tällainen menettelytapa, jossa tarjoudutaan laatimaan asiakirja lääkärin, sairaalan ja potilaan turvaksi, tarjoaa sopivan ja yleisen edun mukaisen vaihtoehdon.”

Entä miten on asianlaita silloin, jos lääkäri leikkausta suorittaessaan syyllistyy huolimattomuuteen tai laiminlyöntiin? Onko hän yhä vastuussa tällaisesta?

Kannattaa huomata, mitä korkein oikeus edelleen sanoi: ”Vaikka rouva Shorter oli valmis kantamaan seuraukset, joita hänelle mahdollisesti koituisi hänen verensiirrosta kieltäytymisensä vuoksi, hän ei ollut valmis kantamaan seurauksia tri Druryn huolimattomuudesta, joka oikeuden päätöksen mukaan oli rouva Shorterin välitön kuolinsyy.”

On huomionarvoista, että osavaltion korkeimman oikeuden yhdeksästä jäsenestä neljä oli sitä mieltä, että korvaussummaa ei olisi saanut pienentää ”myötäsyyllisyyden” perusteella. He kirjoittivat: ”Verensiirrosta kieltäytymistä koskeva asiapaperi, jonka Shorterit olivat allekirjoittaneet, osoittaa heidän suostuneen siihen, että tri Drury ei olisi velvollinen antamaan verta, vaikka toimenpiteen asianmukainen suorittaminen sitä lääketieteellisesti edellyttäisi. – – Jos tri Drury olisi suorittanut toimenpiteen syyllistymättä huolimattomuuteen mutta rouva Shorter olisi silti kuollut verenvuotoon, lääkäriä ei olisi voitu vaatia tilille tapahtuneesta.” Mutta:

”Shortereille ei ollut täysin selvitetty kohdunkaavintaan liittyviä riskejä; heille ei ollut kerrottu, että sen suorittamiseen on olemassa kolme eri menetelmää, eikä heille ollut sanottu, että se menetelmä jota tri Drury aikoi käyttää, todennäköisimmin johtaisi kohdun puhkeamiseen ja runsaaseen verenvuotoon.” Niinpä nämä tuomarit olivat tätä mieltä: ”Tri Druryn huolimattomuus lisäsi suuresti rouva Shorterin mahdollisuutta kuolla verenvuotoon; riski siis kasvoi.” Näiden tuomareiden mielestä korvaussumma olisi pitänyt nostaa takaisin 412000 dollariin.

Lääkärit ja sairaaloitten hallintovirkamiehet voivat Randolphin ja Shorterin tapausten perusteella nähdä tuomioistuinten tunnustavan sen, että Jehovan todistajia hoidettaessa on ”sopivaa” käyttää vastuuvapauden tarjoavaa asiakirjaa. Aikuisen laatimaa asiakirjaa, jossa kieltäydytään ottamasta verta, voidaan kunnioittaa silloinkin kun on kysymys alaikäisistä lapsista tai sukulaisista, jotka eivät ole todistajia. Yhtä kaikki Shorteria koskevassa lausunnossa todettiin vielä: ”Tällainen vastuuvapaus ei kuitenkaan vapauta asianosaisia siitä vastuusta, joka heillä on omasta huolimattomuudestaan heidän hoitaessaan potilastaan.” Tämä on oikeudenmukaista sekä lääkärin että potilaan kannalta.

Kuten on osoitettu, sekä Randolphin että Shorterin tapauksessa kuolema johtui huolimattomuudesta tai hoitovirheestä. Eräässä näitä tuoreemmassa tapauksessa lopputulos oli kuitenkin paljon onnellisempi.

Jacksonin tapaus: äiti ja tytär voivat hyvin

Ernestine Jackson oli raskaana seitsemättä kuukauttaan polttojen alkaessa helmikuussa vuonna 1984. Eräässä baltimorelaisessa sairaalassa (Mercy Hospital) Marylandin osavaltiossa lääkärit totesivat, että aiemman leikkauksen ja sikiön asennon takia oli olemassa kohdunrepeämän vaara. He suosittelivat keisarileikkausta. Herra ja rouva Jackson antoivat luvan mutta pyysivät samalla, että verta ei annettaisi. He kumpikin tutkivat Raamattua Jehovan todistajien kanssa ja halusivat pitää kiinni näiden kristillisestä vakaumuksesta.

Tämän katolisen sairaalan lääkäreitten mukaan oli olemassa 50 prosentin mahdollisuus, että rouva Jackson tarvitsisi verensiirron. Kun hän ”järkähtämättä kieltäytyi suostumasta kompromissiin”, sairaala pyysi piirituomari Greenfeldiä määräämään potilaalle holhoojan, joka myöntäisi luvan verensiirron tekemiseen. Tuomari Greenfeld tuli tapaamaan potilasta sairaalaan, ja käydyn keskustelun perusteella hän torjui sairaalan pyynnön.

Sen jälkeen lääkärit tekivät keisarileikkauksen ilman lupaa saada käyttää verta. Verta ei tarvittu eikä käytetty. Äiti ja tytär kestivät leikkauksen hyvin ja pääsivät myöhemmin kotiin. He voivat edelleen hyvin.

Näytti siltä, että kaikki oli onnellisesti ohi. Toisin kuitenkin kävi. Sairaala teki tuomarin menettelyä vastaan kantelun, jossa kysyttiin: ”Oliko – – (piiri)tuomari väärässä, kun hän päätti, että kyseisessä tapauksessa oikeustoimikelpoisella raskaana olevalla aikuisella on uskonnollisen vakaumuksensa perusteella oikeus kieltäytyä verensiirrosta?”

Marylandilainen muutoksenhakutuomioistuin selitti,³ ettei tämä kysymys ollut enää kiireellinen, koskapa rouva Jackson ja hänen lapsensa olivat selviytyneet hyvin ilman verensiirtoa tehdystä leikkauksesta. Tuomioistuin kuitenkin päätti tarkastella kantelua jo senkin takia, että tulevaisuudessa voisi ilmaantua lisää samanlaisia tapauksia.

Oikeus totesi Mercy Hospitalin pitävän tärkeänä sitä, että se on katolisen veljeskunnan johtama ja ”vihkiytynyt elämän säilyttämiselle”. Oikeus kuitenkin sanoi, ettei Mercy Hospitalilla voinut ”olla perusteita kantelun tekemiseen sen johdosta, että rouva Jacksonin uskonnollisen vakaumuksen hyväksyminen olisi tuottanut sairaalalle haittaa – –. Uskonnonvapaus tarkoittaa sitä, että ihmisellä on oikeus seurata uskonnollista vakaumustaan ilman minkään muun uskonnollisen tai ei-uskonnollisen tahon tai valtion väliintuloa.”

Miten on sitten valtion edun laita? ”Marylandin osavaltio – – puuttui ulkopuolisena kantelun käsittelyyn jättämällä oikeudelle kirjelmän, jossa huolimatta Mercy Hospitalin päinvastaisista väitteistä tähdennetään, ettei valtion oma etu elämän säilyttämistä ajatellen ole välttämättä ehdoton.” Edelleen oikeus totesi, että Marylandin laki ”sisältää nimenomaisen määräyksen siitä, että potilas itse viime kädessä päättää, millaista hoitoa hänelle annetaan. Tämä säädös menee niin pitkälle, että sen mukaan potilas saa loppujen lopuksi itse päättää, annetaanko hänelle minkäänlaista hoitoa.”

On huomionarvoista, millaiseen lopputulokseen oikeus tuli: ”Hylätessään hakemuksen, jolla Mercy Hospital halusi saada rouva Jacksonille holhoojan, tuomari Greenfeld sanoi: ’Tämä tuomioistuin on sitä mieltä, että oikeustoimikelpoisella raskaana olevalla aikuisella on oikeus kieltäytyä verensiirrosta uskonnollisen vakaumuksensa mukaisesti, kunhan tällainen päätös tehdään tietoisesti ja vapaaehtoisesti eikä se vaaranna synnytystä, sikiön elossa säilymistä tai kohdussaoloa. Tämä johtopäätös on yhtäpitävä sen kanssa, että potilaalla on hänen saatuaan tietää hoitotoimiin liittyvät edut ja riskit oikeus antaa lupa häneen kohdistettavaan hoitoon – – mistä seuraa, että hänellä on myös oikeus kieltäytyä kyseisestä hoidosta.’ Olemme samaa mieltä. PYSYTÄMME TEHDYN PÄÄTÖKSEN ENTISELLÄÄN.” – 4.4.1985.c

Näillä tapauksilla on suuri merkitys. Ne alleviivaavat sitä, että meillä kaikilla on oikeus päättää, millaista lääkärinhoitoa meille annetaan, ja että meidän ratkaisumme voi ilmentää mitä syvintä uskonnollista tai eettistä vakaumusta. Lääkärit ja sairaaloitten hallintomiehet voivat huomata, että he voivat turvallisesti ja erotuksetta tarjota kaikille sellaista hoitoa, jota nämä haluavat. Näin tehdessään he havaitsevat, että Jehovan todistajat ovat yhteistoiminnallisia, kiitollisia potilaita, joiden vahva elämänhalu olennaisesti edistää heidän toipumistaan.

[Lähdeviitteet]

1. Randolph v. City of New York, N.Y.L.J., Oct. 12, 1984, at 6, col. 4 (N.Y. Sup. Ct. Oct. 1, 1984)

2. Shorter v. Drury, 103 Wash. 2d 645, 695 P.2d 116 (1985)

3. Mercy Hospital, Inc. v. Jackson, 62, Md. App. 409, 489 A.2d 1130 (Md. Ct. Spec. App. 1985)

4. St. Mary’s Hospital v. Ramsey, 465 So. 2d 666 (Fla. Dist. Ct. App. 1985)

[Alaviitteet]