Nuoruusvuoteni natsi-Saksassa

OLLESSANI viisivuotias poikavuosieni turvallisuus mureni eräänä kauheana päivänä vuonna 1935. Tilanne muuttui tavalla, jota saatoin tuskin käsittää, ja pian minua kohdeltiin huonosti syistä, joita en tiennyt. Mutta lopulta saatoin toistaa seuraavia psalmistan sanoja: ”Sinuun minun sieluni turvaa. Minä turvaan sinun siipiesi suojaan, kunnes onnettomuudet ovat ohitse.” – Psalmit 57:2.

Vanhempani olivat olleet 1920-luvulta lähtien raamatuntutkijoita eli Jehovan todistajia. Hitlerin tullessa valtaan vuonna 1933 olin kolmivuotias ja sisareni Herta oli viisivuotias. Hitler alkoi pian vainota todistajia ilkeämielisesti, eivätkä vanhempanikaan välttyneet joutumasta hänen hallituksensa huomion kohteiksi.

Vuonna 1935 kotiimme törmäsi ryhmä Gestapo-miehiä, jotka minunlaiseni viisivuotiaan silmissä näyttivät valtavan suurilta ja uhkaavilta. Voin yhä nähdä, miten isäni seisoi tyynenä heidän tehdessään kovakouraista kotitarkastusta, sillä he halusivat löytää todisteita sille että hän oli raamatuntutkija. Lopulta he veivät hänet pois. En nähnyt häntä sen jälkeen kymmeneen vuoteen.

Mutta Hitlerin hallinto ei jättänyt meitä vielä rauhaan. Kahden vuoden kuluttua Gestapo palasi erään miehen ja erään naisen muodossa. Osoittaen Hertaa ja minua he sanoivat kauhistuneelle äidilleni: ”Me viemme nämä lapset. Te ette ole pätevä kasvattamaan heitä.” He syyttivät meitä rikollisiksi ja veivät meidät pois nuorisoleirille. Voitko kuvitella, miltä äidistä tuntui hänen katsellessaan, kun Gestapo vei meidät väkivalloin?

Kestin leirillä noudatettua sotilaallista kuria – ollen koko ajan erossa Hertasta – aina vuoteen 1943 saakka. Silloin minut lähetettiin Altmarkin maakunnassa sijaitsevalle maatilalle, lähelle erästä pikkukaupunkia.

En koko tänä aikana ymmärtänyt, miksi minua kohdeltiin näin. Vanhempani olivat olleet varovaisia siinä mitä olivat kertoneet minulle, luultavasti siitä syystä, että viisivuotiaat pojat eivät tunnetusti osaa olla varuillaan sen suhteen mitä he päästävät suustaan. En siksi käsittänyt, miksi minut oli erotettu heistä. Enkä ymmärtänyt, miksi maanviljelijä joka oli vastuussa minusta usein haukkui minua rikolliseksi tai miksi toiset lapset eivät olleet kanssani missään tekemisissä.

Koululaitos määräsi, että minun oli osallistuttava joka viikko erään koulun uskontotunneille. En pitänyt siitä. Oltuani kahdella tunnilla sanoin kouluviranomaisille: ”En halua enää käydä noilla tunneilla.” He koettivat painostaa minua sanomalla, etten saisi päästötodistusta tai pääsisi ammattioppiin. En kuitenkaan sisimmässäni piitannut siitä. Olin hyvin vihainen siitä, että minua painostettiin käymään tällaista koulua.

Sen jälkeen päätin: ”No hyvä on. Jos minun halutaan käyvän uskontotunneilla, voinhan minä lukea Raamattua omin neuvoin.” Aloin pian miettiä, auttaisiko Raamattu minua löytämään syyn siihen, miksi minua kohdeltiin näin tylysti. Pidin kovasti evankeliumeista, ja aloin vähitellen nähdä miten huonosti Jeesusta oli kohdeltu. Koetin lapsenmielessäni verrata hänen asemaansa omaan asemaani ja ajattelin: ’On niissä jotain samanlaista. Kuten Jeesusta minuakin kohdellaan huonosti ja halveksitaan ilman todellista syytä.’

Vihdoin sota päättyi. Halusin mennä heti kotiin ja aioin pakata matkalaukkuni ja lähteä varhain aamulla, jolloin kukaan ei voisi estää minua. En kuitenkaan tajunnut, miten vaarallinen tilanne todellisuudessa oli. Saksa oli tappion jäljeltä murskana. Maaseutu oli sekasorron vallassa. Mikään ei toiminut. Ei ollut autoja eikä rautateitä. Ihmiset näkivät nälkää, ja kaikkialla oli äskeisten taistelujen jäljiltä paljon aseita. Epäilen suuresti, olisinko päässyt perille Magdeburgiin.

Tässä vaiheessa sain sydäntä lämmittävän osoituksen Jehovan huolenpidosta. Olinhan asunut koko ajan ’hänen siipiensä suojassa’. Sinä päivänä, jona valmistauduin lähtemään, maatilalle saapui ventovieras nainen. Hän näytti erikoislupaa, jonka perusteella hän saattoi ottaa minut huostaansa. Luvan olivat antaneet väliaikaisesti valtaa pitävät sotilasviranomaiset. Maanviljelijää harmitti. Hän koetti taivutella minua jäämään. Olin kuitenkin iloinen siitä, että pääsin lähtemään tämän tuntemattoman ihmisen kanssa.

Hän oli tullut hevosen vetämillä rattailla, ja me köröttelimme niillä kahdestaan hänen kotiinsa, jonne oli noin kolmen tunnin matka. Matkasimme kotvan vaiteliaina. Hän ei puhunut juuri mitään, enkä minäkään ollut siinä vireessä, että olisin halunnut tehdä kysymyksiä. Sitten hän alkoi puhua: ”No niin, Hans. Tiedän sinusta kaiken. Muistan, kun olit pikkupoika.” Vilkaisin häntä. Minulle hän oli täysin vieras. Hän jatkoi: ”Tunnen isäsi ja äitisi. Isäsi lähetettiin keskitysleirille siksi että hän oli lukenut Raamattua.”

Sen jälkeen hän selitti olevansa Jehovan todistaja, jollainen hän myös oli. Hän oli toiminut salaa tienraivaajana (kokoajansaarnaajana) tuolla alueella sodan aikana. Kun hän sitten rupesi puhumaan minusta, aloin itkeä. Tämä uskollinen todistaja oli ollut kaiken aikaa selvillä olosuhteistani. Hän oli tiennyt tarkalleen olinpaikkani, mutta ei hän eikä äitini ollut voinut käydä tapaamassa minua, sillä viranomaiset olivat halunneet, että minusta kasvatetaan hyvä saksalainen. Mutta nyt hänen oli heti tilaisuuden tullen onnistunut saada minut huostaansa.

Tulin tuntemaan hänet sisar Scheibena. Seuraavina viikkoina hän käytti kaikki tilaisuudet opettaakseen minulle sitä, minkä johdosta vanhempani olivat kärsineet. Luin Lapset-kirjan, jonka hän antoi minulle. Hänen Lapset-kirjansa oli jaettu kirjasiksi, joita saattoi lukea salaa, ja hän näytti minulle miten tekstiä luetaan kappaleittain, ja sen jälkeen hän keskusteli niistä kanssani. Olin suunniltani ilosta sen johdosta mitä opin, sillä aloin nähdä, miten Jehova oli näinä vaikeina vuosina ohjaillut asioitten kulkua hyödykseni.

Puolentoista kuukauden kuluttua sisar Scheibe tuumi, että nyt minun olisi aika palata kotiin. Matkustaminen oli yhä vaikeaa, mutta koska oli jo olemassa jonkinlaista kuorma-autoliikennettä, hän pystyi järjestämään minulle kyydin Magdeburgin liepeille saakka. Sen jälkeen etenin varovasti kolmisen tuntia murskaksi menneessä Magdeburgin kaupungissa. Vihdoin löysin kotini, joka onneksi oli yhä pystyssä.

Äitini sattui katselemaan ikkunasta ulos kävellessäni talon luo. Hän tunsi minut ja kiiruhti ulos halaamaan minua ensi kerran kahdeksaan vuoteen. Voitko kuvitella, miltä meistä kummastakin tuntui? Me aloimme nopeasti toimia sisareni Hertan vapauttamiseksi, sillä hän oli yhä nuorisoleirillä. Leiriin oli matkaa 80 kilometriä. Käveltyämme ja päästyämme osan matkasta peukalokyydillä olimme lopulta perillä, ja äitini ja minä varmistimme hänen vapautumisensa leirin viranomaisten vastustuksesta huolimatta, ja me kolme palasimme iloisina kotiin. Enää puuttui yksi ihminen.

Pian hän tulikin työntäen vanhaa polkupyörää, jonka päälle hän oli kasannut vähäisen omaisuutensa. Isä oli viettänyt kymmenen vuotta eri keskitysleireissä. Hän kertoi olleensa mukana tuhansien Sachsenhausenin leirin vankien pahamaineisella ”kuolemanmarssilla”a. Marssijoitten määränpäänä oli ollut Lyypekki, jossa viranomaiset olivat ilmeisesti aikoneet tappaa heidät kaikki. 230 todistajaa oli nähnyt nälkää ja ollut heikossa kunnossa, mutta he olivat pysytelleet yhdessä ja auttaneet toisiaan.

Marssin viimeisenä yönä vangit piileksivät metsässä. Lännestä lähestyi amerikkalainen ja idästä venäläinen armeija, ja he olivat niiden välissä. Joidenkuiden vartijoitten kehotuksesta monet vangit yrittivät paeta kohti amerikkalaisten linjoja. Vartijat ampuivat sitten heistä tuhatkunta. Todistajat olivat kuitenkin olleet epäluuloisia, ja rukoiltuaan Jehovaa he olivat pysytelleet metsässä. SS-vartijat eivät kohta enää pystyneet järjestäytyneeseen toimintaan, ja muutaman päivän kuluttua todistajat saivat yhteyden Saksan kukistaneisiin armeijoihin. Yksikään todistaja ei ollut kuollut tämän koettelemuksen aikana. ”Me tuimme aina toisiamme”, sanoi isä.

Oli myös sellaisia asioita, joita hän ei kertonut, mutta joista me kuulimme toisilta todistajilta. Esimerkiksi vartijat olivat eräänä iltapäivänä piesseet hänet niin pahasti, että häneltä oli mennyt niveliä sijoiltaan ja hän lojui kuolleen näköisenä maassa. Vartijat heittivät hänen ruumiinsa rattaille, jota käytettiin hiekan ja pienten kivien kuljettamiseen. He kippasivat hänet kuin törkykuorman kaivantoon, ja hän jäi retkottamaan saveen. Onneksi toiset todistajat hiipivät pimeän tultua ulos ja huomasivat hänen olevan yhä elossa. He kantoivat hänet takaisin sisään ja hoitivat hänet terveeksi.

Kerran hän oli Buchenwaldissa niin nälän heikentämä, että kaikki luulivat hänen kuolevan. Ilman selvää syytä viranomaiset siirsivät hänet yhtäkkiä toiseen leiriin, jossa hänen ammattimiehen taidoilleen oli käyttöä. Isä sai siis monella tavalla kiittää Jehovan pelastavaa voimaa ja veljiensä rakkautta hengestään.

Perheemme oli jälleen täysilukuinen, ja me aloimme tuota pikaa ahertaa Jehovan palveluksessa. Vuosina 1945–1949 ympärillämme tapahtui erinomaista kasvua, ja me nautimme vapaudesta, jollainen meillä oli ollut Saksassa viimeksi ennen Hitlerin aikaa. Magdeburg kuitenkin kuuluu Saksan itäosaan, jota sodan jälkeen alkoivat hallita kommunistit. He eivät jättäneet meitä pitkäksi aikaa rauhaan.

Viimeinen konventti, johon saatoimme osallistua vapaasti, pidettiin vuonna 1949 Länsi-Berliinissä. Minulle se oli tärkeä konventti, koska minut kastettiin siellä. Mutta tilanne oli jo huononemassa. Todistajia katosi, ei siksi että heidät olisi pidätetty, mutta heitä vain katosi aivan kuin heidät olisi siepattu. Aluksi ei ollut mitään virallista kieltoa, mutta paine kasvoi koko ajan. Sen jälkeen sain tietää, että Magdeburgin haaratoimiston veljet oli viety pois kahleissa ja että toimintamme oli virallisesti kielletty.

Jehovan todistajat menivät siis jälleen maan alle. Meidän oli oltava varovaisia, sillä kokouksissamme kävi myös urkkijoita. Niinpä kokoukset pidettiin salaa eri aikoina ja eri päivinä. Jos joku jätti yhden kokouksen väliin, hän ei tiennyt milloin seuraava kokous pidettäisiin.

Olimme varovaisia myös saarnatessamme talosta taloon ja vältimme kantamasta mitään mistä meidät olisi tunnistettu Jehovan todistajiksi. Meistä tuli taitavia ihmisten reaktioitten arvioimisessa. Mikäli jokin seikka teki meidät levottomiksi, lopetimme keskustelun heti ja lähdimme pois tuolta alueelta. Tavallisesti kävimme yhdellä kadulla vain yhdessä kodissa, sen jälkeen menimme toiselle alueelle ja siellä kävimme taas vain yhdessä kodissa. Löysimme Itä-Saksassa monia, jotka todella rakastivat totuutta.

Tietenkin viranomaiset tiesivät kaikkien perheemme jäsenten olevan Jehovan todistajia, ja pian luonamme tultiin käymään. Tällä kertaa poliisi näytti olevan kiinnostunut enemmän minusta kuin muista, ja minut vietiin vankilaan. Mutta Jehovan ansiosta minun ei tarvinnut jäädä sinne pitkäksi aikaa: vain kolmeksi päiväksi.

Ollessani poliisilaitoksella minulla oli erinomainen tilaisuus todistaa uskostani. Paikalla oli kymmenen poliisia, ja jostain syystä he eivät olleet epäystävällisiä. Ehkä he luulivat voivansa käännyttää minut kommunismiin. He kysyivät minulta, mitä uskoin ja miksi uskoin niin kuin uskoin, ja voin yhä nähdä, miten he istuivat ja kuuntelivat hiljaa. Olin 18-vuotias ja ilon täyttämä kertoessani heille Raamatun totuutta.

Myöhemmin he antoivat minun mennä ja sanoivat: ”Me annamme sinulle tilaisuuden, joka sinun pitäisi ottaa onkeesi. Mutta et saa saarnata talosta taloon ja sinun on ilmoittauduttava täällä kahdesti viikossa. Me tarkkailemme sinua, ja jos havaitsemme sinun tekevän jotakin väärää, passitamme sinut Venäjälle, Siperiaan!” Sen sanottuaan he nauroivat, mutta jos se oli tarkoitettu vitsiksi, niin se oli huono vitsi.

Vuonna 1951 kuulimme, että Frankfurtissa Länsi-Saksassa oli määrä pitää konventti, jonne myös Vartiotorni-seuran presidentti tulisi. Minun teki kovasti mieli sinne. Meitä oli pieni kahdentoista hengen ryhmä, ja suunnittelimme rajanylityksen huolellisesti. Mutta päästyämme Länsi-Saksaan meille tuli uusia ongelmia. Valuuttatilanteen takia Itä-Saksan markat eivät olleet paljonkaan arvoisia Länsi-Saksassa. Niinpä meidän oli yritettävä päästä Frankfurtiin peukalokyydillä.

Jotkut kuorma-autonkuljettajat olisivat ottaneet meidät kyytiinsä, mutta ryhmämme oli liian suuri. Kuitenkin lähellä sitä paikkaa, jossa me avoimesti keskustelimme ongelmastamme, oli pysäköitynä busseja. Yhdestä bussista astui ulos mies, joka huomasi meidät, ja hän palasi bussiinsa. Vähän myöhemmin hän tuli jälleen bussista, lähestyi meitä ja sanoi: ”Kuulin teidän puhuvan. Tiedän, että olette Jehovan todistajia ja että olette tulleet Itä-Saksasta ja haluatte päästä Frankfurtin konventtiin. Mekin olemme Jehovan todistajia. Me olemme kaikki matkalla Frankfurtiin, ja olemme keränneet keskuudestamme rahaa niin että tekin voitte matkustaa kanssamme.”

Saatoimme tuskin uskoa korviamme! Sen jälkeen kaikki veljet tulivat bussista ja me syleilimme toisiamme. He tajusivat millaiseen vaaraan olimme antautuneet ylittäessämme rajan, joten he auttoivat meitä matkustamaan hieman mukavammin Frankfurtiin. Päästyämme perille saimme konventissa ilmaisen ruoan ja majoituksen. Konventin päätyttyä saimme junaliput, joilla pääsimme takaisin rajalle.

Ystäväni kuitenkin varoittivat minua pian siitä, että poliisi oli jälleen kintereilläni. Minut oli tunnistettu saarnaamistyössä. Muistin Siperiaan passitusta koskevat uhkaukset, ja tuntui viisaammalta paeta. Niinpä nousin eräänä vuoden 1952 kesäaamuna kello kolme junaan Itä-Berliinissä ja tein lyhyen matkan rajan yli Länsi-Berliiniin. Muutaman päivän kestäneitten muodollisuuksien jälkeen sain luvan muuttaa asumaan Länsi-Saksaan. Olin Jehovan avulla selviytynyt tästäkin kriisistä.

Pian tämän jälkeen minulle tarjoutui tilaisuus muuttaa Yhdysvaltoihin. Saavuin tuohon maahan vuonna 1957 ja ehdin opiskella englantia kokonaisen vuoden ennen vuonna 1958 Yankee-stadionilla pidettyä konventtia. Kaikkien noiden vuosien jälkeen, jolloin minun oli ollut pakko työskennellä salaa, oli suurenmoista saada olla vapaasti neljännesmiljoonan uskonveljen joukossa!

Myös sisareni ja vanhempani muuttivat lopulta Itä-Saksasta Länsi-Saksaan. Vanhempani ovat jo kuolleet, ja he pysyivät molemmat uskollisina loppuun saakka. Sisareni Herta on yhä toimelias todistaja Länsi-Saksassa, samoin kuin minä täällä Yhdysvalloissa.

Olemme tähän mennessä kokeneet elämässämme monenlaista, ja sen kaikissa vaiheissa olemme voineet toistaa Daavidin liikuttavia sanoja, jotka löytyvät Psalmista 63:2, 8: ”Jumala, sinä olet minun Jumalani, sinua minä etsin – – Sillä sinä olet minun apuni, ja sinun siipiesi suojassa minä riemuitsen.” – Kertonut Hans Naumann.

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 24]

Kuvittele, miltä äidistäni tuntui, kun Gestapo vei sisareni ja minut väkivalloin

[Huomioteksti s. 25]

”Isäsi lähetettiin keskitysleirille siksi että hän oli lukenut Raamattua”

[Huomioteksti s. 25]

Aloin nähdä, miten Jehova oli näinä vaikeina vuosina ohjaillut asioitten kulkua

[Huomioteksti s. 26]

Äitini kiiruhti ulos halaamaan minua ensi kerran kahdeksaan vuoteen

[Kuva s. 24]

Sisareni Herta ja minä äidin kanssa vuonna 1937