Rahaa ei ole koskaan tarpeeksi!
KUNINGAS Salomo sanoi: ”Kun silmäsi siihen lentävät, on rikkaus mennyttä; sillä se saa siivet kuin kotka, joka lentää taivaalle.” (Sananlaskut 23:5) Monet tuhlaavat rahansa kuten eräs hyväpalkkainen kenraali, joka teki vararikon ostettuaan kaksi Cadillacia ja vaimolleen toisen minkkiturkin.
Samoin voi valtio elää yli varojensa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa on valtion kotimainen velka kasvanut yli biljoonaksi dollariksi! Monien muiden valtioitten velat, suuret ulkomaiset velat mukaan luettuina, ovat kivunneet tähtitieteellisiin lukuihin. Esimerkiksi Neuvostoliiton ulkomaanvelka on noin 80 miljardia markkaa ja Filippiinien 50 miljardia markkaa.
’Miksi valtiot eivät sitten ole olleet varovaisempia?’ voit kysyä. Ensinnäkin meidän aikanamme aineellisten hyödykkeiden kysyntä on ollut ennennäkemätöntä. Taloustieteilijä Irving S. Friedman selittää: ”Toisen maailmansodan jälkeen hallitukset olisivat kaatuneet eivätkä oppositiopuolueet olisi päässeet valtaan, elleivät ne olisi luvanneet aineellisen hyvinvoinnin nopeaa, yleistä ja tuntuvaa kohentumista.” Siksi hallitukset tarvitsivat rahaa – ja paljon – rakentaakseen teitä, kouluja, sairaaloita ja asuntoja, joita ihmiset äänekkäästi vaativat. Se on johtanut huimaan lainanottoon ja nostanut siten maailman velat pilviin. Tilanne on pahentunut dramaattisesti vuoden 1973 jälkeen.
Tuona vuonna öljynviejämaiden järjestö OPEC väänsi öljyhanoja tuntuvasti pienemmälle. Tällainen tuhoisa siirto sai maailman hoippumaan. Öljyn hinnat nousivat huimasti. Ankarimmin uusi tilanne kuitenkin koetteli kehitysmaita.
Öljymiljardien vaikutus
OPEC:in taktiikka onnistui, ja sen jäsenet rikastuivat yhtäkkiä valtavasti (vaikka ne nyttemmin huomaavatkin olevansa öljyn ylitarjonnan ja laskevien hintojen takia taloudellisissa vaikeuksissa). Mutta OPEC:in ollessa vielä voimissaan suuri osa sen vastalöydetystä varallisuudesta valui rahanpuutteesta kärsiviin kehitysmaihin. Tällainen voitonhalu kuitenkin osoittautui ”kaikenlaisen pahan juureksi”. – 1. Timoteukselle 6:10.
Kaikki tällainen raha osaltaan ruokki inflaatiota, jota jotkin maat ovat koettaneet hillitä antamalla korkokantansa nousta korkeuksiin. Pahasti velkaantuneet maat olivat kuitenkin jääneet loukkuun – ne olisivat tarvinneet lisää rahaa, mutta ne eivät voineet selviytyä edes vanhojen lainojensa koroista. Kuten tulemme myöhemmin näkemään, nämä velat uhkaavat nyt koko maailmantalouden maksukykyä!
Kolmannen maailman rahoittaminen
Toisen maailmansodan jälkeen perustetut Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) lainaavat rahaa köyhille maille. Rahoitusvaransa ne saavat vauraammilta jäsenmailtaan. Maailmanpankin pääjohtaja A. W. Clausen julisti äskettäin, että ”Maailmanpankin keskeisenä tavoitteena on köyhyyden vähentäminen”. Nämä rahajärjestöt ovatkin todella kanavoineet kehitysmaihin paljon niiden kipeästi tarvitsemaa rahaa. Seuraavat Sananlaskujen 22:7:ssä olevat sanat kuitenkin sisältävät sellaisen viisauden, joka meidän kannattaa muistaa: ”Rikas hallitsee köyhiä, ja velallinen joutuu velkojan orjaksi.” Niinpä jotkin kehitysmaat kieltäytyvät ottamasta vastaan apua tällaisilta järjestöiltä. Mistä syystä?
On tyypillistä, että turvatakseen sijoituksessa IMF vaatii lainanottajamaata kääntämään voimakkaasti talouspolitiikkansa suuntaa: sen tulee pyrkiä tasapainottamaan budjettinsa, vähentämään rahankäyttöään ja devalvoimaan valuuttansa. Tällainen voi kuulostaa taloudellisesti järkevältä, mutta se voi myös syöstä köyhän maan sekasortoon. Eräs taloustieteilijä tulikin siihen johtopäätökseen, että kehitysmaan pakottaminen tällaisiin toimenpiteisiin on ”verrattavissa ankkurin heittämiseen hukkuvalle ihmiselle”.
On täysin hyödytöntä painaa rahaa lisää – se vain saa maailmanlaajuisen inflaation tiukentamaan kuristavaa otettaan. Pahoin velkaantuneilla mailla ei siis ehkä ole muuta vaihtoehtoa kuin antaa myöten kansainvälisten rahajärjestöjen lainapolitiikalle.