Vahvistavatko fossiilit evoluution todeksi?
EVOLUTIONISTIT tarjoavat teoriansa tueksi monenlaisia todisteita. Useimmat heidän todisteistaan ovat peräisin eliöistä. He viittaavat erilaisten eläinten tukirangan rakenteellisiin yhtäläisyyksiin todisteena siitä, että tällaiset eläimet ovat jolleivät suoranaisen polveutumisen niin ainakin yhteisestä kantamuodosta polveutumisen kautta sukua toisilleen. He kiinnittävät huomion siihen, että munasolun kehityksen alkuvaiheissa ”korkeampien” eläinten alkiot muistuttavat ”alempien” eläinten alkioita. He erittelevät veriplasmaa tai hemoglobiinin kemiallista rakennetta ja luokittelevat sen perusteella eri lajit lähisukulaisiksi tai kaukaisemmiksi sukulaisiksi.
He väittävät tällaisten vertailujen vievän väistämättä siihen johtopäätökseen, että kaikilla eläimillä on yhteiset kantavanhemmat. He sanovat, etteivät he voi kuvitellakaan muunlaista selitystä. Suljettuaan ensin pois sen mahdollisuuden, että kaikilla olisi sama Suunnittelija ja Tekijä, he eivät tietenkään voi enää hyväksyä sitä vaihtoehtoisena selityksenä. Kuitenkin erään oppikirjan tekijät myöntävät tällaisten todisteitten puutteellisuuden: ”Alkion kehityksessä havaittava homologinen samankaltaisuus ja samansuuntaisuus ja eliöitten eriasteinen kemiallinen sukulaisuus eivät itsessään todista, että olisi tapahtunut evoluutiota.” – Man and the Biological World.
Sen todistamiseksi, että evoluutiota on todella tapahtunut, he turvautuvat paleontologiaan. Eräässä teoksessa sanotaankin: ”Vaikka elävien eläinten ja kasvien vertaileva tutkiminen voikin tarjota hyvin vakuuttavia aihetodisteita, fossiilit tarjoavat ainoat historialliset, dokumentaariset todisteet siitä, että elämä on kehittynyt yksinkertaisemmista muodoista yhä monimutkaisemmiksi muodoiksi.” – Outlines of Historical Geology.
Silmäys fossiilistoon
Meitä siis neuvotaan tutustumaan fossiileihin saadaksemme lopulliset, pitävät todisteet sille, että evoluutiota on todella tapahtunut. Saatat kuvitella meidän löytävän fossiilisarjan, joka alkaisi esimerkiksi simpukoista, joiden kova kuori vähitellen muuttuu suomupeitteeksi osan kuoresta kääntyessä sisäänpäin ja kasvaessa selkärangaksi. Ajallisesti perättäisillä fossiileilla olisi samanaikaisesti toiseen päähän kehittymässä silmäpari ja kiduspari ja toiseen päähän evämäinen pyrstö. Ja kappas vain, lopuksi me löytäisimmekin kalan!
Mutta kala ei pysyisi kalana. Tutkiessamme sedimenteistä eli kerroskivilajeista syntynyttä geologista kerrostumasarjaa alhaalta ylöspäin odottaisimme löytävämme siitä kaloja, joiden evät muuttuvat raajoiksi, joihin vuorostaan kasvaa jalat ja varpaat, ja kidukset keuhkoiksi. Ylempänä me emme enää löytäisikään niiden fossiilisia jäännöksiä vanhoista vedenpohjista vaan kuiviin maakerrostumiin hautautuneina. Toisilla kaloilla rintaevät muuttuisivat siiviksi ja vatsaevät kynnellisiksi raajoiksi. Niiden suomut muuttuisivat höyheniksi, ja niiden suun ympärille kasvaisi sarveisnokka. Ja hokkuspokkus! Evoluutio olisi taianomaisesti antanut meille matelijat ja linnut. Nyt me voisimme lopulta rakentaa fossiileista pitkän sarjan, jossa kukin välimuoto siirtymävaiheessa tyypillisine piirteineen on omalla paikallaan kantamuotonsa ja jälkeläistyyppinsä välissä.
Tällaistako me tosiaan löydämme? Emme tietenkään! Sehän olisi evolutionistin unelma. Darwin itse oli ensimmäinen, joka valitti fossiiliston äärimmäistä puutteellisuutta. Hän oli kuitenkin sikäli toiveikas, että aika varmasti toisi päivänvaloon lajien välisiä siirtymämuotoja eli puuttuvia renkaita, joksi niitä alettiin nimittää. Ne vahvistaisivat hänen uskoaan luonnonvalinnan avulla tapahtuvaan evoluutioon.
Mutta nämä toiveet eivät ole toteutuneet. Mitä fossiilit todellisuudessa osoittavat? Kukin uusi kasvi- tai eläinlaji – saniainen, pensas, puu, kala, matelija, hyönteinen, lintu tai nisäkäs – ilmaantuu geologiseen kerrostumasarjaan yhtäkkiä. Heti atsooisen maailmankauden elottomien sedimenttien yläpuolella olevissa kambrisissa kerrostumissa on runsaasti hyvin monenlaisia ja jo täysin kehittyneitä fossiilisia äyriäisiä ja simpukoita. Puuvartiset kasvit ilmaantuvat äkisti paleotsooisen maailmankauden puolivälissä. Fossiilista puuta ei ole löydetty alemmasta kerrostumasta, mutta sitä on runsaasti kaikkina myöhempinä aikakausina. Paleotsooisen maailmankauden nuoremmista kivilajeista on löydetty suuret kokoumat hyönteisfossiileja – hyönteiset ovat olleet täysin kehittyneitä ja niitä on ollut hyvin monenlaisia – mutta vanhemmista kerrostumista ei ole löydetty ainuttakaan hyönteisfossiilia. Kenotsooisen maailmankauden alussa ilmaantuvat yhtäkkiä nykyiset nisäkästyypit, eikä meillä ole mitään todisteita siitä, että ne olisivat kehittyneet varhaisemmista tyypeistä.
Fossiilisto todistaa siis toistuvasti sen puolesta, että uudet kasvi- ja eläinlajit ilmaantuivat äkisti ilman edeltäjiä. Eikö ennakkoluuloton havainnoitsija saakin tästä sen kuvan, että uudet lajit ovat ilmaantuneet pikemminkin perättäisinä aikakausina luomisen tuloksena kuin jatkuvan evoluution tietä?
Lajien pysyvyys
Biologit ovat laatineet monimutkaisen lajienluokittelujärjestelmän. Luonnontieteilijät löytävät jatkuvasti lajeja, jotka ovat erilaisia kuin jo luokitellut lajit, ja ne sovitetaan toisten lajien väliin. Sukupuuttoon kuolleilla lajeilla, joita fossiilit edustavat, on myös oma paikkansa luokituksessa. Päivänvaloon tulee jatkuvasti erilaisia fossiileja, jotka on sijoitettava tähän järjestelmään toisten fossiilien väliin. Evolutionistit kutsuvat tällaisia fossiileja siirtymävaiheen lajeiksi, mikä jo ilmauksena viittaa tilapäiseen olemassaoloon vanhemman lajin jälkeen ja ennen uutta lajia, jonka on sitten määrä ilmaantua. Niiden kutsuminen siirtymämuodoiksi on jo itsessään epäjohdonmukaista. ”Välimuodot” olisi neutraali ilmaisu.
Tällaisten ”siirtymämuotojen” etsintää pidetään hyvin tärkeänä. Meidän huomiomme kiinnitetään esimerkiksi keuhkokalaan, joka hengittää happea vedessä kiduksilla ja muualla keuhkojen tavoin toimivalla uimarakolla. Sitä pidetään huomattavana välimuotona kalasta matelijaan johtaneessa evoluutiossa. Tällainen logiikka törmää kuitenkin vaikeuksiin. Keuhkokala ei ole muuttunut matelijaksi. Se elää nykyäänkin samanlaisena kalana kuin muinaisajan fossiiliset vastineensa. Eikö ole järkevämpää pitää sitä erillisenä luomuksena, joka ei ole kuollut sukupuuttoon, kuin evoluutioon liittyvänä välivaiheena?
Fossiilisto tarjoaa myös muunlaisia merkittäviä todisteita, jotka ovat ristiriidassa evoluution kanssa. Evoluutiolla tarkoitetaan ”elollisissa tapahtuvia jatkuvia muutoksia”. Muinaisista kerrostumista on kuitenkin löytynyt lukemattomia fossiileja, joilla keuhkokalan tavoin on vastineensa nykyisissä lajeissa. Ne tammen, saksanpähkinän, hikkorin, viiniköynnöksen, magnolian, palmun ja monien muiden puitten ja pensaitten lehdet, jotka ovat jättäneet jälkensä kivilajeihin mesotsooisesta maailmankaudesta alkaen, eivät eroa näiden puitten ja pensaitten nykyisistä lehdistä. Geologit arvioivat niiden ilmaantuneen miljoonia vuosia sitten, eikä evoluutio ole koko tänä aikana muuttanut niitä miksikään. Samoin ovat sadat hyönteiset jättäneet jälkensä mesotsooisen maailmankauden kivilajeihin. Nämä jäljet osoittavat niiden olleen täysin samanlaisia kuin meidän nykyiset samat hyönteislajimme. Kuten eräs evolutionisti sanoi: ”Hyönteisten evoluutio oli pääosin päättynyt mesotsooisen maailmankauden loppuun mennessä” – sinä maailmankautena, jona ne ensi kerran ilmaantuivat.
Voidaanko tällaisten fossiilitodisteitten rehellisesti väittää tukevan sitä teoriaa, että ympäristön luomat paineet saavat lajeissa aikaan jatkuvaa muuttumista ja tuottavat uusia lajeja? Vai eikö se pikemminkin tue mitä voimakkaimmin sitä periaatetta, että jokainen kerran luotu laji tuottaa vain omaa lajiaan? Tukee, ja näin on jatkunut sukupolvesta toiseen läpi kaikkien menneitten vuosituhansien.
Evolutionistit myöntävät nyt, ettei fossiilisto tue niitä teorioita, joiden puolesta he ovat kauan taistelleet. ”Sitä mallia, jota meidän on viimeiset 120 vuotta käsketty etsiä, ei ole”, kertoi eräs paleontologi evolutionistien vuonna 1980 Chicagossa pitämälle kokoukselle. Kuva pienistä muutoksista, joiden kasautuminen muodostaa uusia lajeja, on väärä; sen sijaan ”lajit pysyvät fossiilistossa muuttumattomina vuosimiljoonia, minkä jälkeen ne äkisti katoavat mutta korvautuvat jollakin, mikä eroaa niistä olennaisilta osiltaan mutta on selvästikin lähisukuinen”, sanoi eräs Harvardin yliopiston geologian professori. Fossiiliston yksittäisille lajeille on tyypillistä muuttumisen asemesta muuttumattomuus.
Niinpä onkin nyt syntynyt uusi koulukunta, joka tarjoaa evoluutiomalliksi ”punktualismia” (lyhenne nimestä punctuated equilibrium). Sen mukaan laji pysyy miljoonia vuosia muuttumattomana, minkä jälkeen se vain muutamassa tuhannessa vuodessa muuttuu nopeasti uudeksi lajiksi. Tällaista kutsutaan makroevoluutioksi. Se on niin nopeaa, että siitä ei voi mitenkään jäädä fossiilistoon jälkiä. Kuitenkin eräs vanhempi koulukunta pitää yhä kiinni mikroevoluutiosta eikä käänny tähän uuteen oppiin.
Kaikki tällainen evolutionistien kiistely sekä soutaminen ja huopaaminen saavat maallikon vain hämmentymään ja epäilemään yhä enemmän sitä, onko evoluutiota itse asiassa tapahtunutkaan. Sellaiselle ihmiselle, jolle evoluutiosta kiinni pitäminen ei ole tunnekysymys, makroevoluutiosta ja punktualismista puhuminen näyttää olevan levottoman huolestuneisuuden ilmaus. Kehitysopin kannattajat kenties pelkäävät, että evoluutioteorian synnynnäiset viat voivat pian olla sille hengenmenoksi. Siitä, että he yrittävät salata niitä mahtipontisella ja korkealentoisella kielellä, melkeinpä paistaa läpi se ajatus, että luomisen myönnetään olevan ainoa vastaus.
Koska lisääntyvät tieteelliset todisteet tukevat entistä vähemmän evoluutiota ja yhä enemmän luomista, miksi luomiseen ei kiinnitetä biologianopetuksessa enemmän huomiota? Miten evolutionistit ovat yhä onnistuneet säilyttämään suuren sananvallan siinä, mitä koulujen luonnontieteentunneilla opetetaan? Esimerkiksi Yhdysvalloissa yritykset heidän otteensa kirvoittamiseksi jopa uskonnollisen painostuksen johdosta säädettyjen lakien avulla ovat kilpistyneet tuomioistuimiin.
Näitä kysymyksiä tarkastellaan seuraavassa numerossa artikkelissa ”Onko kreationismi tiedettä?”
[Kuva s. 18]
Keuhkokala ei ole muuttunut. Se on nykyään samanlainen kuin muinaisajan fossiileissa