Miksi vanhempien on vaikea luopua lapsistaan
”HYVÄSTI ÄITI! HYVÄSTI ISÄ!” sanoo poika kolmannen kerran. Hyvästelyjen välillä hän keksii kaikkia mahdollisia verukkeita voidakseen viipyä vielä hieman pitempään.
Nyt kuitenkin pojan ”hyvästissä” on todella hyvästijätön kaiku. Vielä yksi kyyneleinen halaus, luja kädenpuristus ja poika kääntyy kannoillaan ja lähtee. Vanhempina te vilkaisette toisiinne tajuten selvästi sen, että hän ei tosiaankaan tule enää kotiin asumaan. Koti, joka aiemmin oli täynnä hänen puhettaan ja nauruaan, tuntuu nyt kovin tyhjältä.
Olette uhranneet lapsenne hyväksi paljon aikaa, vaivannäköä ja tunteita. He ovat olleet noin 20 vuotta teidän arkisen aherruksenne keskipiste. Vielä ”eilen” lapsenne itku herätti teissä suurta levottomuutta. Mittailitte hermostuneesti lääkärin odotushuoneen lattiaa, kun kuusivuotiaalla lapsellanne oli kuumetta. Pidättelitte hengitystänne avatessanne heidän todistuksiaan ja huokaisitte helpotuksesta, kun he olivat selvinneet kunnialla luokaltaan. Nuhtelitte teini-ikään ehtineitä lapsianne heidän äänekkäästä musiikistaan, mutta itkitte, kun he puhuivat kotoa lähtemisestä. Nyt he ovat yksitellen aikuistuneet ja lähteneet.
Ei ihme, että ”tyhjään pesään” tottuminen on monille todellinen haaste. ”Ensi kerran elämässäni itkin itkemistäni”, myönsi eräs mies hänen tyttärensä lähdettyä kotoa.
Whelan ja Evelyn kuitenkin valmensivat lapsiaan sitä silmällä pitäen, että nämä lopulta itsenäistyisivät. Silti lasten lähtö vaati heiltä ”melkoista sopeutumista”, kuten he sanoivat. ”Ennen koti oli aina täynnä touhua ja hyörinää. Kun he ovat lähteneet, kotona olemme enää vain me kaksi: puolisoni ja minä. Pahinta on se kun tulee kotiin ja näkee, etteivät lapset enää olekaan siellä.” Norma, aikuiseksi tulleen tyttären äiti, kertoo: ”Kesti kotvan tottua siihen, ettei Lynn enää ollutkaan huoneessaan. Niinpä pidin hänen huoneensa oven suljettuna, sillä jos jätin sen auki, minusta tuntui aina siltä kuin hän olisi ollut siellä ja olisin halunnut puhua hänen kanssaan.”
Melkein kaikilla vanhemmilla on tällaisia sekavia tunteita lasten lähdettyä kotoa. He ovat ylpeitä lapsen täysi-ikäiseksi tulosta ja iloitsevat siitä, että heille jää vastedes enemmän aikaa itselleen. Siitä huolimatta vanhemmilla voi myös olla kalvavia epäilyksiä (”Olemmekohan kasvattaneet tyttäremme oikein?”), he voivat pelätä (”Onkohan lapsemme varmasti valmis elättämään itseään?”), olla pettyneitä (”Miksi hän meni naimisiin tämän nahjuksen eikä miellyttävän Jussin kanssa?”) ja jopa tuntea syyllisyyttä. Erään tuoreen tutkimuksen mukaan miehet varsinkin pahoittelevat sitä, että ”heiltä ei ollut liiennyt enemmän aikaa lapsilleen näiden ollessa nuorempia”.
Tyhjä pesä voi myös muuttaa avioliittoasi. Joissakin tapauksissa mies ja vaimo alkavat tulla paremmin toimeen toistensa kanssa. Toisille pariskunnille käy päinvastoin. ”Moni avioliitto päättyy nykyään asumus- tai avioeroon lasten lähdettyä kotoa”, sanovat kirjan Ourselves and Our Children tekijät.
Lisäksi lasten poislähtö tapahtuu usein sellaisessa elämänvaiheessa, jossa vanhemmilla on muutenkin monenlaisia ongelmia. Naisilla alkavat vaihdevuodet, jotka erään kirjoittajan mukaan ”voivat tuntua hänestä kuin sen tarpeettomalta korostamiselta, että ’hän ei voi enää saada lapsia’”. Miehet voivat tuntea kasvavaa työpainetta tai tyytymättömyyttä työtään kohtaan. Eläkkeelle jäänti voi olla jo aivan lähellä. Inflaatio on voinut nakertaa perheen säästöjä. Terveys voi alkaa heiketä. Koska näyttää siltä, että isältä ja äidiltä on riisuttu heidän vanhempienroolinsa, jotkut heistä alkavat jopa epäillä omaa arvoaan.
Ei ihme, että jotkut vanhemmat riippuvat lapsistaan itsepintaisesti kiinni eivätkä halua hellittää heistä! Halu pitää kiinni lapsistaan voi tuntua vastustamattomalta. Mutta lasten hyvästelyjen ei tarvitse merkitä sitä että menettäisit heidät, vaan sitä että joudut nyt rakentamaan suhteesi heihin uudelle perustalle ja täyttämään sen tyhjiön, jonka heidän lähtönsä on jättänyt elämääsi.
Miten se käy päinsä? Miksi se, että annatte aikuisten lastenne lähteä, on niin tärkeätä saadaksenne suhteenne heihin terveelle pohjalle?
[Huomioteksti s. 3]
”Ensi kerran elämässäni itkin itkemistäni”