Mihin minunlaiseni pettynyt voisi turvautua?

Kerrottu Herätkää-lehden Japanin-kirjeenvaihtajalle

TUNNEPERÄISESTI kiihtyneenä ja pala kurkussa taputin innoissani käsiäni! Mille? Juuri näkemälleni Chonrima-nimiselle elokuvalle. Se oli vallankumouselokuva, joka kertoi elävästi korealaisten työläisten taistelusta imperialistisia amerikkalaisia ja muita vastaan, jotka kohtelivat heitä kuin he olisivat olleet lehmiä ja hevosia, ja siitä miten he lopulta voittivat nämä. Olin vihdoin löytänyt sellaista, mille voisin omistaa koko elämäni – vapauden, tasa-arvon ja rauhaan tähtäävän sosialismin asian. Pääsisinkö nyt eroon pettymyksistäni?

Pettymysten täyttämä nuoruus

Miksi olin tuntenut pettymystä? Kaikki alkoi jo poikavuosieni kokemuksista. Olen syntynyt Naganon prefektuurissa, jota kauniin luontonsa takia kutsutaan Idän Sveitsiksi. Viehättävästä luonnonympäristöstä huolimatta perheeni elämä oli melko murheellista ja epätyydyttävää. Vanhempani olivat molemmat sairaita, ja tulomme kuluivat lähes kokonaan lääkärinhoitoon. Vähän ennen peruskouluun pääsyäni äiti kuoli sairauteensa.

Siihen aikaan yleinen mielipide oli, että orpolapsista tulee helposti rikollisia. Niinpä aina kun syntyi ongelmia, minua muistutettiin siitä, että ”orpolapsista ei ole mihinkään”. Tällainen yhdyskunnan osoittama kylmäkiskoisuus suututti ja turhautti minua.

Siirryttyäni yläasteelle minulta kuoli isä. Siinä vaiheessa tunsin tämän orpoihin kohdistuvan kylmäkiskoisuuden koko voimassaan. Eräs työpaikkahakemukseni hylättiin vain siksi, että olin orpo. Miten kaipasinkaan sellaista elämää, jossa ketään ei syrjittäisi! Lopulta muutin Tokioon ja sain työtä kirjapainosta.

Kerran eräs työtoveri pyysi minua mukaansa kokoukseen, jonne tulisi vain nuoria ihmisiä. Suostuin lähtemään, ja miten yllätyinkään. Kaikki nuoret miehet ja naiset toivottivat minut lämpimästi tervetulleeksi ja olivat hyvin ystävällisiä. Kokouksen oli järjestänyt Japanin kommunistisen puolueen alainen demokraattinen nuorisoliitto, jonka tarkoituksena oli hankkia puolueeseen uusia jäseniä.

Kaikki lauloivat työväenlauluja ja nauttivat kansantansseista, minkä jälkeen he jakautuivat pienryhmiksi, joissa sukeutui kiivaita keskusteluja esimerkiksi sellaisista aiheista kuin ”Työläisen asema tulevaisuudessa” ja ”Oikeudenmukainen ja rauhaisa valtio”.

Kerran eräs nuori tuli tällaisen keskustelutilaisuuden jälkeen luokseni ja kysyi: ”Eikö rauhallinen elämä edellytä ensin sitä, että rahavallan ja työväen väliset luokkaerot poistetaan?” Tällainen puhe näppäili herkkiä kieliä sisimmässäni. Kysyin häneltä innostuneena: ”Miten luokkaerot voidaan mielestäsi poistaa?” Hän vastasi heti: ”’Tarvitaan samanlaisia vallankumouksia kuin oli Venäjällä, Kiinassa ja Koreassa. Mutta koska täällä Japanissa ei voida ajatella aseellista vallankumousta, ainoan ratkaisun tarjoaa ideologinen vallankumous.” Juuri tässä vaiheessa kävin katsomassa Chonrima-elokuvaa, ja sen jälkeen tein valintani!

Liityin kommunistiseen puolueeseen

Vuonna 1960 liityin kommunistiseen puolueeseen vakuuttuneena siitä, että sosialistisen valtion perustaminen on ainut keino päästä eroon turhauttavasta elämästä. Perustin moniin liikeyrityksiin ammattiosastoja pienipalkkaisten ja huonoista työoloista kärsivien työläisten auttamiseksi. Olin myös aktiivisesti mukana poliittisissa liikkeissä ja niiden pyrinnöissä. Esimerkiksi liityin ryhmiin, jotka pontevasti osoittivat mieltään amerikkalaisissa sotilastukikohdissa erään ydinsukellusveneen Yokosukaan tuloa vastaan. Osallistuimme myös japanilais-amerikkalaista turvallisuussopimusta vastaan kohdistuneisiin vastalausemarsseihin.

Heinäkuussa 1963 palasin Naganon prefektuuriin huonontuneen terveyteni takia, mutta olin yhä aktiivisesti mukana kommunistisessa puolueessa. Huhtikuussa 1966 solmin avioliiton, mutta vaimoni ei ollut lainkaan kiinnostunut kommunismista.

Jatkaessani erilaisissa kommunistisen puolueen toiminnoissa aloin nähdä joitakin ristiriitaisuuksia puolueeseen liittämieni odotusten ja todellisuuden välillä. Puolueen päämajasta tulleita käskyjä piti totella varauksitta. Vaikuttavia keskustelutilaisuuksia kyllä pidettiin, mutta mielipiteitten vaihdolla ei ollut vaikutusta järjestöön, ja useimmissa tapauksissa rakentavat ehdotukset tyrmättiin. Vapautta ja rauhaa koskevat pohdiskelumme jäivät pelkiksi puheiksi. Koska kuuliaisuuteni oli vain väkinäistä, tunsin taas olevani samanlaisessa puristuksessa kuin lapsuudessani.

Aloin miettiä: ’Voitaisiinko tällaisen asiaintilan vallitessa tosiaan perustaa sellainen sosialistinen valtio, jollaista itse kaipasin?’ Tämä kysymys jäi vastausta vaille, ja puolueeseen panemani täyden luottamuksen tilalle tuli epäilyksiä. En kuitenkaan voinut panna toivoani mihinkään muuhunkaan. Vanha epätoivoisuus alkoi taas kasvaa, ja puolueinnostukseni jäähtyi. Jälleen minut valtasi pettymyksen tunne.

Toivon kipinä

Eräänä erittäin kylmänä päivänä tammikuussa 1969 tapahtui sitten jotakin. Vaimoni ja minä käytimme neulekonetta kotonamme, kun eräs tuskin 20-vuotias nuori nainen, Jehovan todistaja, koputti ovellemme. Vaimoni pyysi vieraan sisälle lämmittelemään. En osannut kuvitellakaan, miten syvästi tämä vaimoni teko oli vaikuttava elämänkulkuuni. Tämä nuori Jehovan todistaja kertoi Jumalasta ja Jumalan hallitusvallasta ja luki Psalmista 37 jakeet 10 ja 11: ”Hetkinen vielä, niin jumalatonta ei enää ole; – – Mutta nöyrät perivät maan ja iloitsevat suuresta rauhasta.”

Nuo sanat eivät kuitenkaan tehneet minuun vaikutusta. Olin Karl Marxin kanssa yhtä mieltä siitä, että ”uskonto on oopiumia kansalle”. Siksi minua ei kiinnostanut mikään mikä olisi yhteydessä Jumalaan. Vaimoni osoitti kuitenkin kiinnostusta ja halusi tämän ihmisen tulevan uudelleen. Ajattelin todellisuudessa: ’Miten säälittävää, että tämä nuori ihminen uhraa elämänsä uskolle Jumalaan, jota ei ole!’ Ajattelin, että minun täytyy auttaa häntä luopumaan typerästä ajattelustaan. Niinpä suostuin tyystin erilaisesta vaikuttimesta kuin vaimoni siihen, että tämä nuori nainen voisi tulla uudelleen.

Toisella käynnillään hän käytti kirjasta ”Katso, uudeksi minä teen kaikki”, ja aloimme keskustella intensiivisesti aiheesta: Mitä on tosi rauha? ja Miksi ihmisen on mahdotonta perustaa rauhaisaa valtiota? Nuori nainen kävi yhä uudelleen. Erään kerran todistaja selitti ihmisen epätäydellisyyttä ja sanoi: ”Koska ihminen on epätäydellinen, hän ei omin neuvoin kykene hallitsemaan oikeudenmukaisesti ja rauhaisasti.” Hän lainasi Jeremian 10:23:a. Muistan yhä, miten vihainen olin arvostellessani häntä ankarasti: ”Te siis panette kaikki vaikeat ongelmat epätäydellisyyden tilille – kuinka raukkamaista!” En kuitenkaan voinut osoittaa yhtään tapausta, jossa joku olisi ollut täydellinen.

Tutkistelun jatkuessa todistaja vastasi kysymyksiimme aina Raamatun avulla. Hän käytti myös taulukoita ja piirroksia selittääkseen asioita ystävällisesti. Ymmärsin kyllä päässäni, mitä hän sanoi ja mitä julkaisuihin oli kirjoitettu. Sydämessäni hylkäsin sen, sillä kompastelin yhä sanaan ”Jumala”. Saatoin jotakuinkin yhtyä siihen, mitä Raamattuun oli kirjoitettu – kunhan se ei liittynyt Jumalaan – joten jatkoin keskusteluja.

Eroan puolueesta

Näin, että kommunistisessa puolueessa vain kehiteltiin idealistisia teorioita, joiden mukaan ”ihmiskunnan pitäisi olla tällainen” tai ”rauhan pitäisi olla tuollainen”, mutta en nähnyt minkäänlaista konkreettista tai realistista tapaa, jolla se voitaisiin toteuttaa.

Petyin yhä enemmän kommunistiseen puolueeseen, sillä se näytti vain toistavan mekaanisesti marxilais-leninististä oppia ja elämäntapaa, joka ainoastaan unelmoi sosialistisesta valtiosta. Niinpä ilmoitin kirjallisesti eroavani puolueesta.

Heti kolme puoluejohdon jäsentä järjesti minulle koko yön kestäviä puolueideologian kertaustilaisuuksia. He eivät käyttäneet ruumiillista väkivaltaa, mutta kolmen yön jälkeen he arvostelivat minua ankarasti opportunismista. Puolueesta eroaminen oli minulle tuskallista, mutta virkailijoitten nähtyä, että eroamiseni takana oli luja päätös, he eivät enää yrittäneet saada minua muuttamaan mieltäni. Kykenin siis eroamaan kommunistisesta puolueesta 1969, mutta silti sosialistinen ideologia hallitsi yhä ajattelutapaani. Niinpä raamatuntutkistelujen jatkuessa seuraavat kysymykset ahdistivat minua jatkuvasti: ”Eikö tämäkin ole pelkkä unelma? Eikö Jumalan olemassaolo riipu siitä, haluammeko uskoa siihen vai emme?”

Nämä kysymykset estivät minua ymmärtämästä sitä, onko Jumala todella olemassa vai ei. Tutkiessamme ”Katso”-kirjasta ja kirjaa Totuus joka johtaa ikuiseen elämääna en voinut olla ajattelematta, että on järjetöntä vastustaa tällaisia opetuksia.

Lukiessani sitten erään kerran Raamattua silmäni pysähtyivät kohtaan, joka kuuluu: ”Aurinko nousee, ja aurinko laskee ja kiiruhtaa sille sijallensa, josta se jälleen nousee. Tuuli – – kiertää yhä kiertämistään, ja samalle kierrollensa tuuli palajaa. Kaikki joet laskevat mereen, mutta meri ei siitänsä täyty.” (Saarnaaja 1:5–7) Miettiessäni näitä sanoja tunnustin nöyrästi, että Raamattu on sekä uskonnollinen että tieteellinen teos! Tämä sai minut vakuuttuneeksi Raamatun oikeaperäisyydestä ja siitä, että rauha tullaan saavuttamaan Raamatun osoittamalla tavalla.

Myöhemmin luin kirjan nimeltä Onko ihminen kehityksen vai luomisen tulos?,b ja tällöin koin toisen yllätyksen. Minulle selvisi, että ihmisruumis ja sen pieniä yksityiskohtia myöten tarkka rakenne ja syntymisen arvoitukselliset puolet huomioon otettuna on silkkaa tietämättömyyttä väittää kaiken sen olevan sattuman tulosta. Varsinkin tämän kirjan seitsemännestä luvusta ”Perinnöllisyys pitää kantalajit erillään” sain tietää luonnontieteen selville saamasta DNA (deoksiribonukleiinihappo)-nimisestä aineesta ja tajusin, että oli tarvittu jotakin luomiskykyistä voimaa. Tästä olikin enää lyhyt matka Jumalaan, ja se mikä oli ollut epämääräistä tulikin nyt hyvin läheiseksi ja todelliseksi, sillä nyt pystyin uskomaan Jumalan olemassaoloon! (Roomalaisille 1:20; Heprealaisille 3:4) Tajusin, että todellista rauhantoivoa ei tarjoa kommunismi eikä sosialismi vaan ainoastaan Jumala valtakuntansa välityksellä.

Nyt ilmaantui toisenlainen ongelma. Joutuisin työni takia muuttamaan vuorille metsästysmajan valvojaksi. Sinne oli puolentoistatunnin matka edellisestä kodistani. Minusta olisi liikaa pyydetty, että Raamatun kotitutkistelun johtaja tulisi näin kauas, ja niinpä ehdotin vaimolleni, että lopettaisimme tutkimisen.

Minusta tuli kristitty

Kuitenkin eräs seurakunnassa vieraillut matkavalvoja ehdotti, että seurakunta yrittäisi ojentaa auttavan kätensä. Niinpä eräs auton omistava veli järjesti siten, että hän toisi tutkistelunjohtajan meille joka viikko, ja me jatkoimme tutkistelua. Tällainen huomaavaisuus auttoi meitä näkemään, miten tärkeitä asioita me todellisuudessa opiskelimme. Kokouksissa, joissa kävimme, meitä ei ainoastaan otettu tervetulleina vastaan, vaan me näimme myös näytteen siitä, miten rauhaisat suhteet voidaan säilyttää. – Matteus 5:9.

Meille tuli nyt voimakas halu osoittaa kiitollisuuttamme kaikesta siitä, mitä Jehova oli jo tehnyt hyväksemme ja tulee tekemään hyväksemme tulevaisuudessa. Halusimme, että meidät kastetaan mahdollisimman pian Jehova Jumalalle vihkiytymisemme vertauskuvaksi. Meidät kastettiin 27. toukokuuta 1970.

Se että minusta, entisestä kommunistisen puolueen jäsenestä, on tullut kristitty Jehovan todistaja, on ollut järkytys monille entisistä ystävistäni. Minustakin muutos on ollut kerrassaan ihmeellinen. Lapsena jouduin pakosta kasvamaan ilman perherakkautta. Nyt ympärilläni on suuri kristittyjen perhe, joka rakastaa minua hyvin hellästi. (Matteus 12:48–50) Yhteen aikaan päiväni olivat katkeria, epätyydyttäviä ja ennakkoluuloisuuden leimaamia. Nyt olen löytänyt tosi rauhan ja hengellisesti tyydyttävän elämän, joka on täynnä iloa. Olen kyennyt etsimään ja löytämään uskottavan toivon, joka ylittää ihmisen kyvyt ja hänen rajalliset mahdollisuutensa, ja tulemaan vakuuttuneeksi siitä. Olen saanut maistaa onnellisuutta ja ylitsepursuavaa iloa. Niin, kääntymällä Jehova Jumalan puoleen olen päässyt eroon pettymyksistäni.

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 10]

Aloin miettiä: ’Voitaisiinko tosiaan perustaa sellainen sosialistinen valtio, jollaista itse kaipasin?’

[Huomioteksti s. 11]

Olin Karl Marxin kanssa yhtä mieltä siitä, että ”uskonto on oopiumia kansalle”

[Huomioteksti s. 12]

Miettiessäni näitä sanoja tunnustin nöyrästi, että Raamattu on sekä uskonnollinen että tieteellinen teos!