Sokerin historiaa

VUONNA 1829 kolmensadan tonnin vetoinen purjealus nosti ankkurinsa eräässä Länsi-Intian pienessä satamassa, käänsi keulansa eteläkaakkoon ja lähti purjehtimaan kohti avomerta. Sen mukana lähti päällikkö, miehistön päällikkö ja 55 eri kansallisuuksia, värejä ja yhteiskuntaluokkia edustavaa resuista ja kovapintaisen näköistä miestä – miehistöön kuuluvia kaikki. Lastiruumassa oli 16 lyhyttä tykkiä, ruutia, kymmenkiloisia tykinkuulia, käsikranaatteja, muonavarasto sekä rahtina länsi-intialaista rommia ja sekalainen kokoelma korallihelmiä ja muita tavaroita. Kannella oli keulasta perään saakka musketteja, ampumatarvikkeita ja miekkoja.

Kahden ja puolen kuukauden kuluttua myrskytuulten ja raivopäisenä kuohuneen meren murjoma laiva pääsi miehistöineen perille Mosambikissa Afrikan itärannikolla sijaitsevaan portugalilaiseen satamaan.

Rahdin purkamiseen ja uuden lastaamiseen kului ainoastaan kahdeksan päivää, minkä jälkeen pieni sluuppi lähti jälleen merelle ja kohti Kuubaa jättäen taakseen 14 suurempaa laivaa, jotka makasivat ankkurissa odottaen, että niidenkin ruumat täytettäisiin samanlaisella rahdilla.

Koska laiva kynti syvällä ja kuohuva meri melkein lakkaamatta huuhteli sen kantta, laivan paluurahdista tuli miehistölle jatkuva huolenaihe. Ruumaan oli sullottu arvokas lasti – kahdeksansataa mustaihoista miestä, naista ja lasta, jotka kaikki olivat alasti ja polttomerkillä leimattuja ja joiden pää oli ajeltu paljaaksi. Lasti oli arvokas Länsi-Intian saarten sokeriruo’onviljelijöille, joiden orjia siihen kuuluvista tulisi ja joiden satoja he otsa hiessä muuttaisivat sokeriksi; arvokas se oli myös laivan omistajille ja päällikölle, jotka helposti saisivat orjien myynnistä yli satatuhatta dollaria voittoa.

Ruuman matkustajat oli kytketty jalkaraudoilla pareittain yhteen, ja ne jotka olivat oikealla sivulla, oli ahdettu istuma-asentoon toinen toisensa syliin kasvot menosuuntaan, kun taas vasemmalle sivulle ahdetut istuivat selin menosuuntaan.

Lukijan täytyy nyt yrittää kuvitella mielessään salia, jossa istuu 800 ihmistä – ja kuvitella sen jälkeen että tämä ihmismäärä ahdetaan erittäin pieneen, vain muutaman metrin levyiseen ja rautatievaunun pituiseen tilaan, niin hän tietää, millaista on olla kuin ”sillit tynnyrissä”. Kun ruuma oli täytetty tällä tavalla, loput orjista kytkettiin ketjuilla kanteen.

Kahdeksansataa epätoivoista sielua oli raastettu merelle. Ennen perille pääsyä Kuubaan heidän lukumääränsä oli vähenevä lähes puolella siksi että orjalaivaa kohtasi yksi pahimmista mahdollisista onnettomuuksista: isorokko! Jo pelkkä sana kylvi kauhua laivan miehistöön, kun ensimmäinen ruuman matkustajista sairastui siihen. Kammottava vitsaus alkoi riehua valtoimenaan. Tautiin menehtynyt vainaja toisensa jälkeen pudotettiin yli laidan. 800 hengen rahdista jäi jäljelle ainoastaan 480. Myöskään laivan päällikkö ei säilynyt hengissä.

Itsekkäät ihmiset näkivät alusta pitäen, että sokerin kysyntä tarjoaisi erinomaisen tilaisuuden ansaita rahaa, ja he halusivat päästä osingoille. Afrikassa lähetyssaarnaajat hylkäsivät kaapunsa ja laumansa ja tarrasivat ahnein käsin sokerikakkuun myymällä omia mustia käännynnäisiään orjanmetsästäjille. Nähdessään millaisia tuloja sokerikauppa tarjoaisi, paavi Nikolaus V:kin antoi siunauksensa orjuudelle.

Orjalaivat kyntivät Afrikan Amerikasta erottavia vesiä niin tasaisena virtana, että jos jokainen laiva voisi vettä halkoessaan jättää pysyvän uran, Afrikan ja Länsi-Intian väliseen merenpohjaan olisi jo muutamassa vuodessa uurtunut mahtava kanjoni. Laivat ryöstivät toisiaan avomerellä niiden ketjuihin kytketyn ja ruumaan ahdetun mustapintaisen lastin takia. Siksi laivat tarvitsivat tykkejä ja käsiaseita arvokkaan rahtinsa suojelemiseksi.

Tulee muistaa, että ahneus saa oudotkin kumppanukset vetämään yhtä köyttä. Se vaikutti yhtä lailla valkoisiin ja mustiin. Niinpä orjakauppias löysi sopivia liikekumppaneita afrikkalaisten keskuudesta. Jos syötti oli tarpeeksi houkutteleva, se nosti mustat toisiaan vastaan, perheenjäsenet toisiaan vastaan ja heimot toisiaan vastaan. Näin kehittyi se järjestelmällinen helppous, jolla orjanmetsästäjät saattoivat ostaa elävää kauppatavaraansa. Mustat naiset saattoivat myydä omia orjiaan, heimosotien saalista, uudesta korallihelminauhasta. Soturi saattoi taistella kovemmin voittaakseen taistelussa ja voidakseen sitten myydä voitetut romminassakasta. Koska Afrikassa ei siihen aikaan tunnettu rahoja, orjakauppiaat täyttivät laivojensa ruumat tarpeellisilla lahjoilla ja kauppatavaroilla, joita valkoiset pitivät vähäarvoisina mutta mustat ylellisyytenä, ja niitä mustat sitten ottivat vastaan maksuna mustista veljistään. Tällä tavalla tuli kaikkien ahneus tyydytetyksi.

Emme tiedä, kuinka moni afrikkalainen selvisi hengissä kuljetuksesta mantereelta toiselle ja hyödytti selkänahallaan ja lihasvoimallaan sokerikuumetta. Eräs aikamme väestötieteilijä on arvioinut varovaiseksi henkilöluvuksi 15 miljoonaa. Muuan englantilainen historioitsija on sanonut: ”Ei ole liioiteltua sanoa, että orjakaupan kautta kulki kaikkiaan 20 miljoonaa afrikkalaista, josta määrästä kaksi kolmasosaa on sokerin syytä.”

Hyvä lukija, voitko kuvitella, miltä sinusta tuntuisi, jos sinut perheinesi riistettäisiin asuinsijoiltasi ja maastasi – jopa pois omasta maanosastasi – jos teitä kuljetettaisiin kuukausikaupalla valtamerien yli ja jos laivanne päästyä perille teidät pantaisiin häkkeihin ja myytäisiin huutokaupassa, kukin perheenjäsen erikseen, niin etteivät monet teistä pääsisi enää koskaan näkemään toisiaan! Sokerin hinta ei ollut laskettavissa painon vaan ihmishenkien mukaan. Laivojen kyntäessä merta viljelijät kyntivät maitaan saadakseen lisää tilaa sokeriruokokasvustolle ja siten enemmän tätä sokeri-nimistä makeaa valkoista kultaa.

Vaikka sokeriruoko olikin 1500-luvulle saakka suhteellisen uusi hyödyke Amerikassa, se tunnettiin jo Aleksanteri Suuren hallitessa. Yksi hänen sotilaistaan löysi sokeriruo’on Intiasta vuonna 325 eaa.

Tultaessa Neron päiviin ensimmäiselle vuosisadalle yleistä ajanlaskuamme eräs kreikkalainen lääkäri on voinut pitää itseään sokerin lähteen keksijänä. Hän nimittäin kirjoitti: ”Intiassa kasvavat ruo’ot sisältävät eräänlaista saccharum [sokeri] -nimistä kovaa hunajaa. Se on suolan tavoin rakeista ja hajoaa hampaitten välissä, mutta maistuu kuitenkin makealta.”

Sokerin maku alkoi miellyttää ihmisiä. Sokeriruokoa nostettiin juurineen Kaukoidästä ja istutettiin Eurooppaan. Arabien mukana se levisi Egyptiin, Persiaan ja aina Espanjaan saakka, kun he valloittivat tuon maan 700-luvulla. Ja seuraavat 200 vuotta Espanja oli ainut Euroopan maa, jossa viljeltiin sokeriruokoa.

Espanjasta Kristoffer Kolumbus vei sokeriruo’on pistokkaita läntiselle pallonpuoliskolle toisella tutkimusmatkallaan ja istutti ne Länsi-Intiassa paikkaan, joka nykyään tunnetaan Dominikaanisena tasavaltana. Kiina ei aikonut jäädä osattomaksi tästä makeasta ylellisyydestä, ja se lähetti Intiaan miehiä perehtymään ruokosokerin valmistuksen arvoitukseen. Vuosia myöhemmin Marco Polo kuvaili Kiinan sokeritehtaita yhdeksi tuon maan suurista ihmeistä.

Paavien toimeksiannosta ja heidän siunaaminaan ristiretkeläiset olivat koettaneet turvata Jerusalemia muhamettilaisilta. Palattuaan kotiin he kertoivat hehkuvia tarinoita eriskummallisesta uudesta sokeri-nimisestä makeisesta. Aasian ja Euroopan välille syntyi pian sokerikauppareittejä. Mutta sokeri oli kallista, ja vain rikkailla oli varaa ostaa sitä. Vielä vuonna 1742 puoli kiloa sokeria maksoi Lontoossa 16 markkaa. Kun köyhät saivat maistaa tätä makeaa hyödykettä, hekin joutuivat sen lumoihin. Eri maissa kaukokatseiset hallitsijat näkivät, että nyt he voisivat täyttää kassalippaitaan myös aivan uudenlaisilla tuloilla. Sokerin ylistyslaulu alkoi levitä kaikkialle maailmaan.

Espanja ja Portugali näkivät eräitten maitten vaurastuvan Intian kanssa sokerista käytävästä kaupasta. Nekin halusivat saada palan tästä ”makeasta kakusta”. Tuota pikaa ne lähettivät purjelaivoja tuntemattomille merille etsimään uutta ja nopeampaa reittiä Intiaan. Yksi matkaan lähetetyistä oli Kolumbus, mutta hän löysikin Väli-Amerikassa sijaitsevan Länsi-Intian. Eikä hänen erehdyksestään ollut loppujen lopuksi mitään haittaa, sillä hänen löytämänsä alueen ilmasto ja maaperä sopivat ihanteellisesti sokeriruo’on viljelyyn.

Sen jälkeen tulivat espanjalaiset uudisasukkaat, jotka anastivat maan alkuasukkailta. Alkuasukkaista tuli heidän orjiaan, mutta nämä osoittautuivat lähes arvottomiksi työntekijöiksi sokeriruokopelloilla. Niinpä Espanjan kuningas Ferdinand antoi vuonna 1510 suostumuksensa suuren orjalastin kuljettamiselle Afrikasta. Näin alkoi ihmisten säälimätön rahtaus meritse. Sitä jatkui yli 300 vuotta.

Englanti ei turhanpäiten rehvastellut maailman suurimmalla meriä kyntävällä laivastolla. Kun sitten koitti täsmälleen oikea hetki sen pureutumiselle sokerikauppaan ja orjien kuljetukseen, sen mahtava laivasto saapui Länsi-Intiaan ja ajoi espanjalaiset pois sieltä. Englannista oli pian tuleva maailman sokeriteollisuuden keskus. ”Sokeri on lisännyt Englannin tyytyväisyyttä, kunniaa ja mainetta enemmän kuin mikään muu hyödyke, villa mukaan luettuna”, sanoi eräs sen ajan englantilainen aatelismies.

Englannin suhtautuminen orjakauppaan ja sen yhdelle kansalle aiheuttamiin uskomattomiin kärsimyksiin voidaan ehkä parhaiten tiivistää erään huomattavan englantilaisen poliitikon sanoihin: ”Se, että Länsi-Intiassa on mahdotonta tulla toimeen ilman orjia, tulee aina olemaan esteenä liikenteen vähentämiselle. Jatkamisen välttämättömyyden täytyy siksi kelvata sen selitykseksi, koska muutakaan selitystä jatkamiselle ei ole.” Ja niin Englanti ’jatkoi’. Todisteeksi riittää seuraava havainto, joka julkaistiin 1700-luvulla sokeriorjuuden ollessa huipussaan: ”Eurooppaan ei saavu ainuttakaan sokeritynnyriä, johon ei olisi tarttunut verta.”

Englantilaiset ilmeisesti pystyivät sopimaan afrikkalaisten liikekumppaniensa kanssa paljousalennuksista. Eräs englantilainen lordi saattoikin syystä kehaista: ”Neekereitä myyvät afrikkalaiset kauppiaat asettavat meidät niin paljon parempaan asemaan, että meidän myönnetään saavan orjamme kuudenneksen halvemmalla.”

Sen jälkeen kun kaikille selvisi, ettei sokeri ollut enää mikään ohimenevä hullutus vaan pysyvän sijan saanut hyödyke ja että Afrikasta saadut orjat olivat välttämätön edellytys sokerielinkeinon olemassaololle, kaikkien asianosaisten mieltä alkoi askarruttaa päällimmäisenä kysymys: kuinka pitkään orjien virta voisi jatkua ennen ehtymistään? Vastausta ei tarvinnut odottaa kauan, sillä Afrikan Kultarannikon kuvernööri kirjoitti: ”Afrikka ei ainoastaan pysty vastaisuudessakin toimittamaan Länsi-Intiaan tähänastisia määriä, vaan se voi tarpeen vaatiessa luovuttaa tuhansittain, ei, miljoonittain enemmän.”

Näin ei kuitenkaan käynyt. Liikkeellä oli jo voimia, jotka katkerasti vastustivat mustaihoisten epäinhimillistä rahtausta, ja vastalauseita kuului kaikkialta maailmasta. Kaikkia mahdollisia keinoja käytettiin tuon sanoman perille saamiseksi ja orjuuden lopettamiseksi. Huomaa, mitä sanottiin esimerkiksi seuraavassa jakelumainoksessa: ”B. Hendersonin posliiniliike, Rye Lane Peckham, ilmoittaa kunnioittavasti Afrikan ystäville, että sillä on myynnissä kokoelma sokeriastioita, joissa lukee kullatuin kirjaimin: ’Itäintialaista sokeria, tuotettu ilman orjia.’” Edelleen siinä sanottiin: ”Jos perhe, joka käyttää viisi naulaa [2,3 kg] sokeria viikossa, käyttäisi vuoden ja yhdeksän kuukautta länsi-intialaisen sokerin asemesta itäintialaista sokeria, se estäisi yhden lähimmäisemme orjuutuksen tai murhaamisen. 19 1/2 vuodessa kahdeksan tällaista perhettä estäisi sadan ihmisen orjuutuksen tai murhaamisen.”

Ajan mittaan maassa toisensa jälkeen hyväksyttiin uusia lakeja, jotka kielsivät orjakaupan. Kuitenkin Yhdysvallat, joka oli aiemmin ostanut sokerinsa eteläisestä naapuristaan Kuubasta, liittyi täysin rinnoin mukaan sokeri- ja orjakauppaan, ja keskipisteeksi tuli eteläinen Louisianan osavaltio, jonne oli vastikään perustettu sokeriruokoviljelmiä. Etelävaltioitten puuvillaviljelmät nielaisivat sitten ne orjat, joita tuo osavaltio ei voinut käyttää.

Sokeri oli hallinnut yli 300 vuotta kuninkaana maailmassa vaatien pökerryttävät verot. Mitään hyödykettä maailmassa ei ole kiskottu maaperästä tai meristä, taivaalta tai maan uumenista samalla tavalla kurjuutta kärsien ja ihmisverta vuodattaen kuin sokeria. Miten makealta se nykyään maistuukaan! Eilen se vielä oli karvasta kuin sappi.

[Huomioteksti s. 6]

Kahdeksansataa epätoivoista sielua oli raastettu merelle. Ennen perille pääsyä Kuubaan heidän lukumääränsä oli vähenevä lähes puolella siksi että orjalaivaa kohtasi yksi pahimmista mahdollisista onnettomuuksista

[Huomioteksti s. 6]

Afrikassa lähetyssaarnaajat hylkäsivät kaapunsa ja laumansa ja tarrasivat ahnein käsin sokerikakkuun myymällä omia mustia käännynnäisiään orjanmetsästäjille

[Huomioteksti s. 7]

Orjakauppias löysi sopivia liikekumppaneita afrikkalaisten keskuudesta. Jos syötti oli tarpeeksi houkutteleva, se nosti mustat toisiaan vastaan, perheenjäsenet toisiaan vastaan ja heimot toisiaan vastaan

[Huomioteksti s. 7]

”Ei ole liioiteltua sanoa, että orjakaupan kautta kulki kaikkiaan 20 miljoonaa afrikkalaista, josta määrästä kaksi kolmasosaa on sokerin syytä”

[Kuva s. 4]

Mustat naiset saattoivat myydä omia orjiaan uudesta korallihelminauhasta

[Kuva s. 5]

”Eurooppaan ei saavu ainuttakaan sokeritynnyriä, johon ei olisi tarttunut verta”