Lammaskoirat englantilaisessa kukkulamaastossa

Herätkää!-lehden Englannin-kirjeenvaihtajalta

ONKO lammaskoiran käynyt samalla tavoin kuin työhevosen meidän aikanamme, jolloin koneet ovat tehneet monista perinteisistä viljelysmenetelmistä vanhanaikaisia? Voiko jokin tehokas kone tehdä paremmin sen, mihin lammaskoira pystyy? Kuka voi vastata näihin kysymyksiin paremmin kuin lammaspaimenet?

Eräs englantilainen lampaittenkasvattaja hoitaa nykyään lammasfarmiaan yksin yhden koiran avulla, kun hänellä aiemmin oli kolme miestä kokopäivätyössä samoissa tehtävissä. Eräs vuoristoseudulla tapahtuvan lampaidenhoidon asiantuntija kirjoitti, että aamuvarhaisella voitaisiin lähettää 20 urheilijaa kokoamaan lampaita, eivätkä he saisi iltaan mennessä tehdyksi sitä, mihin yksi hyvin opetettu koira pystyisi. Kirjassa ”I Bought a Mountain” sanotaan: ”Kukkulamaasto olisi arvotonta, ellei olisi koiria . . . En usko, että edes parisataa miestä voisi koota lampaat Dyffryn-vuoristosta [Walesissa] ilman apua. Kolmetoista miestä riittää, jos heillä on koiria.”

Paljon riippuu siitä, millaista maasto on. Mutta olkoonpa maasto millaista tahansa, lammaspaimenet ovat yhtä mieltä siitä, ettei hyvin opetettu lammaskoira ole lainkaan tulossa vanhanaikaiseksi.

Lammaskoirilla on monissa suhteissa tärkeä osa lampaitten hoidossa. Se on korvaamaton, kun lampaita keritään ja kylvetetään desinfiointitarkoituksessa tai noudetaan merkitsemistä tai rokotusta varten, kun jokin lammas erotetaan muista lampaista ja kun jotakin uuhta petkutetaan, jotta se alkaisi huolehtia vieraasta karitsasta. Tällöin paimen panee koiran vartioimaan jotakin uuhta. Se herättää sen äidinvaiston, ja kun se astelee koiraa vastaan, nuori karitsa käyttää tilaisuutta hyväkseen imeäkseen uuhta, ja uuhelta unohtuu, ettei karitsa ole sen oma.

Koirat ovat olleet erittäin taitavia löytämään lumikinoksiin kadonneita lampaita. Derbyshiressä Englannissa eräältä lammasfarmarilta eksyi eräänä ankarana talvena yli 700 lammasta. Mutta hänen koiransa onnistui löytämään noin 500 lammasta; kolme niistä oli ollut hautautuneina kaksi metriä paksun kovaksi jäätyneen lumen alla. Ne olivat olleet lumen sisällä yli kahdeksan viikkoa ja pysyäkseen elossa ne olivat syöneet kaiken villan toistensa selästä.

Kertomus Tip-nimisestä koirasta on varmasti ainutlaatuinen, kun on kysymys uskollisuudesta ja kestävyydestä. Vuonna 1953 oli kova talvi, ja Peakin alueella Derbyshiressä Tip lähti isäntänsä kanssa tarpomaan syvässä lumessa, mutta kumpikaan ei palannut. Etsintäryhmät luopuivat lopulta kaikesta toivosta. Kun paimenet viisitoista viikkoa myöhemmin kokosivat lampaita kaukana, he löysivät miehen kuolleen ruumiin, jota laihtunut Tip yhä vartioi. Sen isäntä oli ilmeisesti lyyhistynyt väsymyksestä maahan, ja Tip oli pysytellyt hänen luonaan.

Jed-nimisen koiran tapaus valaisee sitä, miten tottelevaisia koirat ovat. Eräänä päivänä sen isäntä oli paimentamassa lampaita sen ja kahden nuoren pennun kanssa, joita hän opetti. Hän lähetti Jedin nummelle noutamaan lampaita läheiselle veräjälle. Samalla kun Jed hoiti tehtäviään, pennut säntäsivät yhtäkkiä kohti porhaltavan kuormaauton reitille. Lammaspaimen sai koirat pelastetuksi, mutta auto töytäisi hänet tiehen niin että hän meni tajuttomaksi, ja hänet vietiin sairaalaan, jossa hän myöhemmin kuoli. Tämä tapahtui noin kello 14. Yleisessä sekaannuksessa koirat unohtuivat aina noin kello 17:ään asti, jolloin lammaspaimenen poika alkoi kysellä niistä. Hän sai tietää, että pennut oli viety erääseen läheiseen majataloon. Entä Jed? Se oli lampaitten luona odottamassa, että sen isäntä avaisi veräjän.

Tämän päivän lammaspaimenet elävät avaruusaikaa. Siitä huolimatta he arvostavat koiriaan, kuten Raamatussa mainittu patriarkka Job, joka hyväksyvästi puhui laumansa ”paimenkoirista”. – Job 30:1.