Kun potilaan toivomuksia kunnioitetaan

Seuraavassa kertojan oma kokemus erään halvauspotilaan hätätilanteesta Yhdysvalloissa. Se ei merkitse sitä, että ”Herätkää!”-lehti kannattaisi jotakin nimenomaista hoitomenetelmää tai sairaalaa.

ISÄN saatua halvauksen ilmaantui komplikaatioita. Verenohennuslääke oli ilmeisesti aiheuttanut hänelle sisäisen verenvuodon. Hänen verensä hematokriitti (punasolujen tilavuus prosentteina koko veren tilavuudesta) laski vaarallisen alas eli 17:ään (normaaliarvo on 40). Palm Springsissä perhelääkäri halusi antaa verensiirron. Raamattuun perustuvista syistä perheeni halusi jotakin vaihtoehtoista hoitokeinoa.

Los Angelesissa asuvaan tri Herk Hutchinsiin otettiin yhteyttä. Hän yhdessä muun lääkintähenkilöstön kanssa oli kehittänyt verta vahvistavan yhdisteen raudasta, vitamiineista ja muista aineksista. Mutta Palm Springsin lääkärit epäröivät käyttää sitä, koska he eivät tunteneet sitä ja heidän mielestään sen käytössä oli eräitä vaaroja.

Tässä vaiheessa veljeni soitti minulle New Yorkiin ja selitti: ”Äiti on hankkinut ambulanssin viemään isää toiseen sairaalaan Yorba Lindaan. Isän tila on hyvin vakava.”

Tuona samana sunnuntai-iltapäivänä, tämän vuoden tammikuun 6. päivänä, vaimoni ja minä olimme lentokoneessa matkalla Kaliforniaan.

Ratkaisematon arvoitus

Seuraavana aamuna ajoimme Yorba Lindassa sijaitsevaan Esperanza Intercommunity -sairaalaan. Koska kokeella toisensa jälkeen ei pystytty paikantamaan isän verenvuotoa, lääkärit olivat ymmällään. Verta oli hävinnyt runsaasti!

Kun isä otettiin sisään erääseen Palm Springsin sairaalaan 31. joulukuuta, laboratoriokokeen mukaan hänen hematokriittiarvonsa oli normaali 40. Näin ollen kahden tai kolmen vuorokauden kuluttua siitä kun hänelle oli annettu verta ohentavaa hepariinia, noin puolet hänen verestään oli joko vuotanut pois hänen verenkierrostaan tai hajonnut jollakin tavalla. Monet lääkärit sanoivat, etteivät he olleet koskaan nähneet potilaan menettävän näin paljon verta heidän tietämättä, minne se oli joutunut.

Meille kadonneen veren arvoitus ei ollut tärkeä, vaikkei sitä koskaan ratkaistukaan. Tärkeämpää oli se, että isän verenvuoto oli tyrehtynyt ja että hänen tilassaan oli tapahtunut huomattava suunnanmuutos.

Tehokas verenvahvistaja

Neljä vuorokautta Esperanzan sairaalaan saapumisensa jälkeen hänen verensä hapenkuljetuskyky oli parantunut 25 prosenttia! Verta vahvistavalla erikoisyhdisteellä hoito auttoi häntä. Ahdistelin tri Hutchinsia kysymyksillä saadakseni tietää siitä niin paljon kuin suinkin.

Hutchins on valkotukkainen 74-vuotias mies, jolla on 35 vuoden kokemus kirurgina. Hän on myös yksi Jehovan todistajista. Hän ei ollut juuri yllättynyt isän toipumisesta. ”Suunnilleen tällaista me odotammekin tällä menetelmällä”, hän sanoi. ”Me olemme hoitaneet sillä menestyksellisesti yli 300 potilasta, ja monien veriarvot olivat huonommat kuin teidän isällänne. Eikä meillä ole vielä kukaan kärsinyt epäedullisista vaikutuksista.”

Minulla oli jäljennös sen verta vahvistavan yhdisteen kaavasta, jonka Hutchins oli antanut puhelimitse sairaanhoitajalle Palm Springsiin. ”Miksi lääkärit voivat olla vastahakoisia käyttämään tätä menetelmää?” halusin tietää.

”Eivät he kaikki ole”, Hutchins vastasi. ”Olen saanut soittoja lääkäreiltä, joilla on ollut todistajia potilaina, monista osista Yhdysvaltoja. Jotkut ovat olleet iloisia saatuaan tietää menetelmästämme. Esimerkiksi San Bernardinosta Kaliforniasta soitti eräs lääkäri jonkin aikaa sitten. Hän aloitti heti tämän hoidon, ja seuraavalla viikolla hän soitti uudelleen kertoakseen minulle, että hänen potilaansa toipui.”

”Kuitenkaan kaikki lääkärit eivät tekisi niin”, esitin. ”Isääni hoitaneet lääkärit pelkäsivät käyttää tätä hoitomenetelmää häneen.”

”Tiedän”, Hutchins myönsi. ”On ymmärrettävää, että muiden koulutettujen ammattimiesten tavoin lääkärit ovat taipuvaisia käyttämään niitä menetelmiä, jotka ovat heille tuttuja ja sellaisia, että ne hyväksytään yleisesti heidän alallaan. Verenhukkatapauksissa lääkäreitä on valmennettu antamaan verensiirtoja. Verta vahvistavaa vaihtoehtoa on tutkittu suhteellisen vähän.”

”Mutta ymmärtäisin, että kaikki tämän hoitoaineen aineosat ovat hyvin tuttuja useimmille lääkäreille”, sanoin.

”Pitää paikkansa. Mutta me annamme tärkeintä aineosaa, imferonia, tavalla, jota ei ole vielä yleisesti suositeltu. Verta vahvistavaa imferonia (rautadekstraania; sitä ei ole sekoitettava interferoniin) annetaan lähes aina lihakseen, ei laskimoihin. Kuitenkin suuresta verenhukasta kärsivät potilaat tarvitsevat heti apua, jonka laskimonsisäinen ruokinta antaa. Ja kuten sanoin, kukaan ei ole kärsinyt meillä haittavaikutuksista siksi että hänelle on pantu rautaa suoraan laskimoon.”

Huomasin edellä olevat tiedot valaiseviksi, ja se sai minut tutkimaan lisää imferonia palattuamme New Yorkiin. Tutkin lääketieteellistä kirjallisuutta ja havaitsin, että imferonin käytön suhteen on todellakin esitetty varoituksia. Eräs lääkäri sanoikin minulle, että sen antaminen laskimonsisäisesti on voinut johtaa kuolemaan, ja selitti: ”Harvat lääkärit tuntisivat olevansa vapaita toimimaan vastoin näin vakiintunutta käsitystä.”

Soitin tri Hutchinsille kysyäkseni hänen havaintojaan siitä, mitä olin saanut tietää. Hän sanoi: ”Tiedän imferonin käyttöä koskevista varoituksista. Mutta kun me olemme laimentaneet yhden osan imferonia 50 osaan tavallista suolaliuosta ja tiputtaneet sitä yhdessä muiden ainesten kanssa hitaasti potilaan verenkiertoon, meillä ei ole ollut kerrassaan minkäänlaisia ongelmia. Meillä täällä se on nykyään yksi aivan normaali hoitomenetelmä.”

Hutchins kysyi: ”Mitä verta vahvistavia vaihtoehtoja on tarjolla tällaista hätätapausta varten?” Hän vastasi omaan kysymykseensä: ”Minä en tiedä mitään muuta kuin verensiirron.”

Kuitenkin nykyään on miljoonia ihmisiä, jotka kunnioittavat veren ottamisen kieltäviä Jumalan lakeja. (1. Moos. 9:3–5; 3. Moos. 17:14) Nämä ovat kristittyjä, jotka pitävät kiinni henkeytetystä käskystä: ’Karttakaa verta.’ (Apt. 15:20, 28, 29) Lääketieteellisessä hätätilanteessa he voivat ajatella, ettei heillä ole muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä ne vaarat, jotka liittyvät sentyyppiseen verenvahvistusmenetelmään, joka auttoi isääni, jos heidän lääkärinsä on halukas antamaan sitä.

Miksi he olivat tulleet tänne

Olin hämmästynyt havaitessani, että lähes puolet Esperanzan sairaalan potilaista oli Jehovan todistajia. He olivat tulleet monista osista Yhdysvaltoja, koska he olivat meidän perheemme tavoin saaneet tietää, että heidän toivomustaan verettömästä hoidosta kunnioitettaisiin täällä. Heidän hoitonsa olosuhteet olivat usein dramaattisia.

23-vuotias Rusty Ross oli lennätetty Salidasta Coloradosta. Hänellä oli vertavuotava haavauma, ja Coloradossa lääkärit eivät uskaltaneet leikata, elleivät he saisi vapaita käsiä veren käyttöön, jos se tuntuisi heistä välttämättömältä. Orangen piirikunnan lentokentällä odottanut ambulanssi kiidätti hänet tähän sairaalaan, jossa lääkärit rupesivat leikkaamaan häntä tunnin kuluttua hänen laskeutumisestaan. Hän oli vuotanut lähes kuiviin, ja hänen verensä hemoglobiiniarvo oli pudonnut 4:ään (normaaliarvo on noin 15). Mutta hän pelastui, toipui nopeasti ja pääsi sairaalasta meidän ollessamme siellä isän kanssa.

47-vuotias perheenäiti Dorothy Wayner Phoenixista Arizonasta oli vastaavanlainen tapaus. Hän joutui haavaisen paksunsuolen vuoksi paikalliseen sairaalaan. Koska hänen veriarvonsa putosi vaarallisen alas, lääkärit pelkäsivät leikata ilman verta. Kun hänet lennätettiin Kaliforniaan, hänen veriarvonsa oli 4:n paikkeilla. Se laski alle 3:een leikkauksen jälkeen. Harvat säilyvät elossa niin vähän veren avulla, mutta hän säilyi. 17. tammikuuta, jolloin me olimme vielä sairaalassa, hän oli toipunut niin paljon, että pääsi kotiin.

Lääkärinhoito

Minusta näytti siltä, että potilaat saivat erinomaista lääkärinhoitoa. Yksi sairaalan lääkäreistä on tummatukkainen urheilijan näköinen 38-vuotias Ron Lapin, joka on syntynyt Israelissa. Hän ei ole Jehovan todistaja, mutta on yhtä mieltä heidän verta koskevien raamatullisten näkemystensä kanssa.

Lapin selitti: ”En antaisi koskaan verta kenellekään potilaalle. En ole antanut verensiirtoa yli viiteen vuoteen. Uskon kuitenkin, että jos meidän tuona aikana leikkaamistamme runsaasta 2000 potilaasta tehtäisiin tutkimus, se osoittaisi heidän säilyneen elossa ja toipuneen joka suhteessa yhtä hyvin ellei paremminkin kuin ne potilaat, jotka saavat verta.”a

Myös muualla on monia lääkäreitä, jotka suostuvat hoitamaan Jehovan todistajia ilman verta. Kaupungeissa kautta Yhdysvaltojen yhä useammat sairaalat tekevät niin. Nykyään on esimerkiksi mahdollista löytää New Yorkista monien erikoisalojen lääkäreitä, jotka ovat halukkaita hoitamaan Jehovan todistajia.

Minusta oli myös kiinnostavaa lukea lonkan paikoilleenasettamisleikkauksesta, jonka tri Carl L. Nelsonin johtama kirurgiryhmä oli tehnyt ilman verta Arkansasin yliopiston sairaalassa (Little Rockissa). Artikkelissa sanottiin: ”Tri Nelsonin mukaan ryhmä on leikannut noin 100 Jehovan todistaa, jotka ovat tulleet lähes jokaisesta Yhdysvaltain osavaltiosta. ’Ja luulen voivani rehellisesti sanoa, että Jehovan todistajien kanssa työskentelystä on ollut hyötyä jokaiselle’, hän sanoi.” – The Journal of the American Medical Association, 16.1.1978.

Samoin East Carolina -yliopiston kirurgisen osaston puheenjohtaja professori Walter J. Pories kirjoitti eräässä kirjeessä: ”Olemme hoitaneet monia Jehovan todistajia . . . kirkkonne jäsenten vilpittömyys ja yhteistoiminnallisuus tekivät meihin yleisesti syvän vaikutuksen, ja rehellisesti sanottuna leikkaukset onnistuivat paremmin kuin useimmilla muilla potilailla. Toivomme, että ette tarvitsisi leikkauksia, mutta jos tarvitsette, me palvelemme teitä mielellämme uskonne määräysten mukaisesti.”

Potilaita hoidetaan myötätuntoisesti

Olin kiinnostunut isääni hoitaneen intialaisen sydänlääkärin Vinod Malhotran näkökannasta. Hän sanoi: ”Lääkärien pitäisi olla potilaittensa palvelijoita eikä pakottaa heitä omaksumaan omia näkemyksiään.” Malhotran ystävällinen, lempeä käytös oli sopusoinnussa sen kanssa, miten hän suhtautui potilaitten hoitoon. Esimerkiksi hän salli pienten lastenlasten käydä tapaamassa isoisäänsä ja meidän vanhempien perheenjäsenten hoitaa häntä ympäri vuorokauden sairaalassa. ”Potilaitten ollessa vakavasti sairaita he kaipaavat omaisiaan eniten”, hän sanoi. ”Perheenjäsenten täytyy voida koskettaa heitä ja pitää heitä kädestä eikä olla eristettyinä ikkunan taakse.”

Lopulta isä pystyi palaamaan kotiin Palm Springsiin 24. tammikuuta, ja minä lensin takaisin New Yorkiin. Vaimoni jäi vielä pariksi viikoksi auttamaan hänen hoidossaan ja hänen halvaantuneen oikean puolensa kuntouttamisessa.

Perheemme on kiitollinen siitä, että saatoimme tässä vaikeassa tilanteessa löytää lääkärinhoitoa, jota annettiin ystävällisesti ja osoittaen asianmukaista kunnioitusta potilaan toivomuksia kohtaan.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 19]

Isäni ynnä tohtorit Vinod Malhotra, Ron Lapin ja Herk Hutchins, jotka vastasivat hänen hoidostaan