Öljyn nostaminen kuohuvista vesistä

Herätkää!-lehden Englannin-kirjeenvaihtajalta

ÖLJYÄ on löydetty meren alta maailman hurjimpiin luettavien rajuilmojen temmellyskentältä. Keskimäärin täällä on tyyntä aikaa vain prosentin verran koko ajasta talvella ja viiden prosentin verran keskikesällä. Pyörremyrskyn voimalla puhaltavat rajuilmat hakkaavat porauslauttoja samalla kun 30-metriset aallot putoavat ryskyen porauskansille. Huoltolaivoja on uponnut. Mutta kaikkein vakavinta on se, että ihmishenkiä menetetään yhä enemmän. Nämä tekijät yhdessä tällaisen hankkeen aiheuttamien tavallisten juoksevien menojen kanssa tekevät öljyn nostamisen Pohjanmeren pohjoisosan kuohuvista vesistä uskomattoman kalliiksi.

Vuonna 1964 Englannin hallitus antoi öljy-yhtiöille lupia Pohjanmeren öljyvarantojen tutkimiseksi, ja vuonna 1969 tehtiin ensimmäinen pieni öljylöytö. Siitä pitäen öljyryntäystä on jatkunut niin että nykyään pidetään neljäätoista kenttää taloudellisina.

Öljynnostoon valmistautuminen

Kun mahdollisuus öljyn nostamiseen kannattavassa määrin meren alta muuttui todeksi, jouduttiin tekemään paljon asennustöitä. Ensiksikin mantereelta oli laskettava keskelle merta ulottuva 80 senttimetrin läpimittainen ja terässeinämältään parin sentin vahvuinen vedenalainen putkisto. Se suojattiin hyvin bitumihuovalla ruostumisen estämiseksi, minkä jälkeen se verhottiin 5–13 senttimetrin vahvuisella sementtikerroksella antamaan painoa virtausten vastustamiseksi samalla kun johtoa laskettiin avattuun kaivantoon.

Merenpohja oli tutkittava kilometri kilometriltä sen varmistamiseksi, että putket oli peitetty kunnolla. Paikoitellen se merkitsi noin 140 metrin syvyyteen menemistä, eikä putkistoja ollut koskaan aiemmin laskettu näin syvälle.

Öljyntuotantolavat toivat omat ongelmansa. Kokonsa ja painonsa vuoksi kukin niistä piti koota maalla ja sen jälkeen hinata porauspaikalle. Suurin tehtävä oli siirtää jokainen teräslavan kannatinrakennelmista merelle yhtenä kappaleena joskus 250 kilometrin päähän tai kauemmaksikin ja laskea se mereen täsmälleen oikeaan kohtaan niin että se jäi pystyasentoon. Lopuksi tukipilareita juntattiin merenpohjaan noin 120 metriä, jotta kukin tuotantolaitos varmasti pysyisi paikallaan.

Mutta kaikki tuotantolavat eivät olleet kannatinpilarien varassa olevia teräsrakennelmia. Käytettiin myös merenpohjalla seisovia betonilavoja. Toukokuussa 1978 yksi näistä betonilavoista, joka painaa 550000 tonnia, hinattiin Loch Kishornista Skotlannin länsirannikolta Ninianin öljykentälle Pohjanmerelle. Sen väitettiin olleen suurin koskaan maan päällä liikuteltu esine, ja sillä oli korkeutta noin 237 metriä. Nykyään suurin osa siitä ei ole edes näkyvissä merenpinnan yläpuolella.

Näiden merenpohjassa seisovien lavojen turvallisuudesta oli varmasti heräävä kysymyksiä. Sellaiset vaarat kuin esimerkiksi jäänmuodostus, 160 kilometrin tuntinopeudella puhaltavat myrskytuulet, jättimäiset aallot ja jopa merenpohjan liikkuminen hyökkäävät kaikki lakkaamatta rakenteiden kimppuun usein vaarallisena yhdistelmänä. Ja eräs pääsuunnittelija onkin myöntänyt, ettei Pohjanmeren dynaamisia voimia vielä täysin ymmärretä.

Käymme öljyntuotantolavalla

Öljykentille päästään pääasiallisesti helikopterilla, ja lähdettyäsi sillä Aberdeenista Skotlannista lennät luultavasti ensin yhden syrjässä sijaitsevan siirrettävän porauslautan yli. ”Ocean Victory” on tyypillinen esimerkki. Se on itseliikkuva ja puolisukeltava lautta, mikä merkitsee sitä, että se kelluu ja sitä voidaan siirtää. Toiminnassa olevan lautan runko on noin 20 metriä pinnan alapuolella, sillä se, että lautta on tämän verran upoksissa, parantaa suuresti sen vakavuutta. Sen ympärillä on kahdeksan kahdentoista tonnin painoista ankkuria pitämässä sitä paikallaan, ja kukin niistä on kilometrin päässä. Sen poraustornissa oleva hydropneumaattinen järjestelmä kohdistaa pyörivään poraan tasaisen paineen riippumatta siitä, miten paljon lautta ehkä keinuu. Lähes kaikilla puolisukeltavilla lautoilla voidaan porata 300 metrin syvyisessä vedessä, vaikka ne pystytään yleensä muuttamaan sellaisiksi, että niillä voidaan porata tarpeen vaatiessa 900 metrinkin syvyisessä vedessä.

Hieman kauempana idässä on yksi tavallisista tuotantolavoista, jossa ylinnä on suippeneva teräksinen poraustorni ja kolme kantta. Yläkansi ei ole juuri muuta kuin helikopterin laskeutumispaikka, kun taas keskikannella on päätyöskentelyalue, jossa varsinainen poraus tapahtuu. Alimmalla kannella sijaitsee varastoalue, jonne porien pidennyskappaleet on kasattu. Tällä kannella on myös miehistön asuintilat, joihin mahtuu noin 150 miestä, ynnä kaksi ruokasalia, pelihuone, jossa on televisio, elokuvien katseluhuone ja kirjasto. Kaiken tämän alla on lavan pääkannatinrakennelma.

Jotkin tuotantolavat voivat nostaa öljyä jopa 27 porausreiästä. Maalla reiät porataan harvoin poikkeuksin pystysuoraan, mutta Pohjanmerellä on käytetty suuntaporausta, koska yksi porausreikä yhtä alennusta kohti tulisi huikean kalliiksi. Tämä edellyttää sitä, että vaikka reiät porataankin lyhyen matkaa kohtisuoraan meren pohjassa, ne käännetään sen jälkeen määräsuuntiin kohti paikkoja, jotka ovat tietyllä etäisyydellä, syvyydellä ja suunnalla lavaan nähden.

Sukeltajien vaikeuksia

Öljynporauksen valmistelutöihin Pohjanmeren vedenalaisessa maailmassa tarvitaan aina sukeltajia, jotka usein ansaitsevat yli 20000 markkaa kuussa. Näin siitä huolimatta, että he voivat työskennellä vain 25 minuuttia kerrallaan 90 metrin syvyydessä. Vaarat ovat hirvittäviä, ja nykyisellä tapaturmavauhdilla vain joka viidennellä sukeltajalla on mahdollisuus elää vielä 20 vuotta. Englannin lääkäriliitto pitääkin tätä ammattia ”50 kertaa vaarallisempana kuin kivihiilen louhintaa”.

Eikä ihme, sillä alhaiset lämpötilat yhdessä veden hyvän lämmönjohtavuuden kanssa voivat kylmettää suojattoman sukeltajan tajuttomaksi muutamassa minuutissa. Jottei hän samaan aikaan rusentuisi kokoon, hän joutuu hengittämään meren paineessa siellä missä hän työskentelee, ja 50 metrin alapuolella kaasuseos muuttuu niin kriittiseksi, että se vaatii jatkuvaa huolellista tarkkailua. Jos hän joutuu liian nopeasti paineeseen, hän voi saada vapinoita; toisaalta hitaaseen paineistukseen voi kulua vuorokausia. Ainoan ratkaisun tarjoaa ”kyllästyssukellus”, jossa sukeltaja voi joutua viettämään kolmekin viikkoa jatkuvassa paineessa teräskammiossa seuranaan vain muita sukeltajia. Lienee tarpeetonta sanoa, että tällaisen ympäristön täytyy luoda vakavia henkisiä ja ruumiillisia jännitystiloja.

Vahingoittuneen sukeltajan hoitoonsaanti on myös melkoista onnenkauppaa. Käytyään erittäin syvällä, sanokaamme 200–225 metrissä, hän tarvitsee ainakin seitsemän vuorokautta paineen alentamiseen. Miten tästä vaikeudesta koetetaan nykyään selvitä? Vahingoittunut sukeltaja siirrettäisiin ensin tuotantolavan kannella olevaan painekammioon. Sen jälkeen paikalle tuotaisiin erityinen siirrettävä alipainekammio, joka on valmistettu titaanista painon alentamiseksi noin 900 kiloon, ja se kytkettäisiin lautalla olevaan painekammioon. Kun potilas on siirretty titaaniseen painekammioon, se täytyy sen jälkeen lennättää helikopterilla Dundeessa Skotlannissa sijaitsevaan erityiseen paineistettuun sairaalayksikköön.

Kaikki tämä kuluttaa elintärkeää aikaa, ja jos miehen vammat ovat kovin vakavat, hän todennäköisesti kuolee ennen asianmukaiseen lääkärinhoitoon pääsyä. Vaikka siirto sujuisikin hyvin ja leikkaus tehtäisiin tässä sairaalayksikössä, on yhä epävarmaa, miten paineen alentaminen vaikuttaisi ommeltuihin haavoihin. Lisäksi normaali hengittämällä tapahtuva kaasunukutus on mahdotonta painekammiossa, eikä mitään sähkölaitetta voida käyttää suuren tulipalo- ja räjähdysvaaran vuoksi.

Norjalaiset ovat nyt kehittäneet leikkaussalin, joka on rakennettu alumiinilla päällystettyyn kammiostoon heidän uuteen merentutkimusinstituuttiinsa, josta on hyvä näköala norjalaiseen Bergenin satamaan. Kuitenkin lontoolainen sanomalehti The Observer sanoi: ”On vain yksi vaikeus. Instituutti ei ole vielä saanut hankituksi yhtään lääkäriä, joka olisi halukas kuluttamaan aikaa avaruusasemaa muistuttavassa paineenalennuskammiossa ennen leikkauksia ja niiden jälkeen.”

Sukelluslaitteet

Pohjanmerellä käytettävä sukellusvenetyyppi voi mennä paljon syvemmälle kuin yksikään sukeltaja. Sen vuoksi ne ovat korvaamattomia etsittäessä öljyvarantoja merenpohjasta. Nämä pienoissukellusveneet ovat alle kuusi metriä pitkiä. Vaikka kussakin sukellusveneessä oleva kahden hengen miehistö ei voikaan poistua veneestä veden alla, se voi ohjata erikoiskameroita, jotka tallentavat todisteita kuvanauhalle, jota asiantuntijat voivat myöhemmin tutkia pinnalla tai rannalla sijaitsevassa tukikohdassa. Nämä sukellusveneet on varustettu siten että miehistö voi säilyä hengissä 320 miestyötuntia, mutta silti ne toimivat tukikohdasta käsin kaksittain niin että jos toinen alus joutuu vaikeuksiin, toista voidaan käyttää pelastustöissä vintturin avustamana.

Englantilaisvalmisteisen ”Seabug”-nimisen kauko-ohjatun merenpohjalla liikkuvan ajoneuvon kehittäminen ja kanadalainen merenalainen kammio (Sub-Sea Chamber) ovat helpottaneet suuresti tätä tehtävää. Viimeksi mainitussa miehet voivat työskennellä merenpohjalla normaalissa ilmanpaineessa, ja heillä on myös apunaan sukkulaliikennekapseleita kuljettamassa heitä merenpintaan ja sieltä takaisin. Vaikka ollaankin hyvin huolellisia, sukeltaminen on yhä vaarallinen ammatti. Vuoden 1978 lopulla kaksi Mobil Oil -yhtiön sukeltajaa kuoli sukelluskellossaan sen jälkeen kun huoltolaivaan johtaneet köydet ja letkut olivat katkenneet ankarassa merenkäynnissä.

Poraustekniikan vienti

Pyrkimykset öljyn nostamiseksi Pohjanmerestä ovat edistäneet suuresti teknistä kehitystä. Sanomalehti The Guardian sanoi jonkin aikaa sitten: ”Kansakunnan [Englannin] näkökulmasta katsottuna me olemme sellaisessa asemassa, että me voimme ansaita erinomaisen tekniikkamme myynnistä paljon enemmän kuin koskaan Pohjanmeren öljystä.” Se on osoittautumassa todeksi.

Tällä hetkellä Etelä-Amerikka ja varsinkin Brasilia on lupaavimpia markkina-alueita. Brasilian merenalaiset öljyvarannot ovat yhtä syvän veden alla kuin Pohjanmeren öljyvarannot. Tutkimuksia tehdään Camposin altaassa, joka sijaitsee vajaan 160 kilometrin päässä Rio de Janeiron osavaltion rannikosta ja jossa on vettä 200 metrin syvyydeltä. Brasilian arvioidaan tarvitsevan 30–40 tuotantolavaa seuraavan vuosikymmenen aikana. Tämä vuorostaan avaa uusia markkinoita tutkimussukellusveneille, huoltolaivoille ja muulle tekniselle välineistölle. Venezuelan, Argentiinan, Meksikon ja Neuvostoliiton Kaspianmeren vedenalaiset kentät tarjoavat muita vientimahdollisuuksia.

Tulevaisuudentoiveita

Mitä on sanottava tulevaisuuden öljynetsinnästä? Englannin energiaministeriön merenpohjan hyödyntämistä valvova virasto on sanonut: ”Säilyttääkseen omavaraisuutensa koko 1990-luvun Englanti tarvitsee hyödyntämiskelpoisia öljylöytöjä syvemmistä vesistä vuosina 1985–1990.” Syvemmillä vesillä tarkoitettiin 300–2000 metriä. Kuitenkin öljynetsijät ovat varoittaneet, että Pohjanmerestä on jo ehkä tehty suurimmat öljylöydöt – jopa kolme neljäsosaa kaikista löydöistä. Huomio onkin kääntymässä myös mahdollisesti Englannin maaperältä tehtäviin öljylöytöihin. Eräs optimistinen öljyasiantuntija on sanonut: ”Me olemme siellä [Etelä-Englannissa] samassa tilanteessa kuin Pohjanmerellä kaksikymmentä vuotta sitten. Me tiedämme, että siellä on öljyä. . . . On vain kysymys ajasta.”

Samalla kun jätämme Pohjanmeren porauslautat ja tuotantolavat taaksemme, me voimme hyvin miettiä, mitä öljy todella maksaa – ihmishenkinä samoin kuin tähän uuteen teknologiaan liittyvinä ainutlaatuisina ongelmina. Onko se todella sen arvoista? Useimmat näyttävät olevan sitä mieltä. Kenties aika näyttää sen. Sillä välin hellittämätön kamppailu jatkuu, jotta öljyä voitaisiin nostaa vielä enemmän kuohuvasta Pohjanmerestä.