Trier – uskontojen sulatusuuni
Herätkää!-lehden Saksan liittotasavallan -kirjeenvaihtajalta
HALUAISITKO tulla mukaani kiertokäynnille Trierin kaupunkiin? Minulle on kerrottu, että täällä voi oppia jotakin mielenkiintoista – jopa paljastavaa. Ryhmämme on valmiina lähtemään.
”Päivää, nimeni on Peter”, kiertokäyntioppaamme aloittaa. ”Toivon teidän nauttivan käynnistänne Saksan vanhimmassa kaupungissa.”
Edessämme on Porta Nigra ’musta portti’, valtavan suuri kivihiilenmusta hiekkakivestä tehty muistomerkki. Se rakennettiin tänne Trieriin lähelle Luxemburgin rajaa 300-luvulla ja kuvaa hyvin sitä vaikutusta, joka Rooman valtakunnalla on ollut Trieriin, sen kulttuuriin, kieleen, arkkitehtuuriin ja uskontoon. Trier on saanut nimensä trevereistä, muinaisesta gallialaisesta kansasta, jonka Julius Caesar voitti.
Miten vanha Trier on? Tarun mukaan kuningatar Semiramiksen Trebeta-niminen poikapuoli perusti kaupungin. Siitä ei ole varmoja todisteita. Joka tapauksessa erään suurtorilla olevan talon seinässä on kultakirjaimilla kirjoitus, joka julistaa: ”Ante Romam treviris stetit annis mille trecentis perstet et aeterna pace fruatur.” Se tarkoittaa: ’Trier oli olemassa 1300 vuotta ennen Roomaa. Jatkakoon se olemassaoloaan ja nauttikoon ikuisesta rauhasta.’
Trier ei ole ainoastaan Saksan vanhin kaupunki, vaan 200-luvulla se oli Rooman, Aleksandrian ja Konstantinopolin ohella yksi maailman pääkaupungeista. Konstantinus Suuri alkoi hallita siellä vuonna 306, jonka jälkeen kaupungin merkitys kasvoi. Hänen 31 vuotta kestäneen hallintonsa aikana – hänen sanotaan asuneen Trierissä vuoteen 312 – sitä rakennettiin valtavasti. Luultavasti missään Alppien pohjoispuolella ei ole niin monta roomalaista rakennusta kuin Trierissä, joka on saanut lempinimen Roma Secunda ’toinen Rooma’; ja runoilija Ausonius nimitti sitä ”Alppien takaiseksi Roomaksi”.
Uskonnollinen tausta
Kun roomalaiset tulivat, jotkin täkäläisen gallialais-kelttiläisen kansan jumalien nimistä yhdistettiin roomalaisten jumalien nimiin niin että syntyi esimerkiksi sellaisia yhdysnimiä kuin Mars-Jovantucarus ja Apollo-Grannus. Treverien heimojumala Lenus yhdistettiin Marsiin, roomalaiseen luonnon- ja sodanjumalaan, ja tämän ”kaksoisjumalan” kunniaksi rakennettiin harvinaisen suuri temppeli. Yhä on olemassa alttari, johon on hakattu tämä nimi. Patsaista huomaa myös sen, että roomalaisten ja gallialaisten kuvaukset jumalistaan ja niiden luonteenpiirteistä sulautuivat vähitellen yhteen 100- ja 200-luvuilla. Gallialainen ja roomalainen pakanuus olivat yhdistymässä uudeksi uskonnoksi. Ajatukseni keskeytyivät siihen, kun joku kysyi:
”Mutta eivätkö roomalaiset tuoneet kristillisyyttä näille ihmisille?”
”No, eivät oikeastaan”, oppaamme vastaa, ”sillä roomalaisethan eivät olleet todellisuudessa itse kristittyjä. Itse asiassa vuonna 303 keisari Diocletianus alkoi vainota kristittyjä raa’asti. Mutta aiemmin hän oli tasoittanut tietä tärkeälle uskonnolliselle muutokselle, joka liittyi kristinuskoon. Hän jakoi valtakuntansa neljään osaan. Vuoden 285 jälkeen hän teki Trieristä läntisen valtakunnan pääkaupungin, johon valtakuntaan kuului Gallia (Ranska), Espanja, Britannia ja kaksi saksalaista provinssia. Diocletianus luopui vallasta vuonna 305, ja seuraavana vuonna Konstantinus Suuri asettui asumaan Trieriin.”
Kuuntelen tarkkaan, kun Peter selittää, mikä oli Konstantinus Suuren osuus jo pakanallisen gallialais-roomalaisen sekauskonnon sulattamisessa luopiokristillisyyteen:
”Konstantinus tajusi nopeasti, että hänen valtakuntansa eri kansat ja erilaiset eturyhmät tarvitsivat jotakin yhdistämään niitä. Hän päätti, että kristinusko voisi auttaa siinä. Niinpä hän tunnusti kristinuskon Nikomediassa vuonna 313 julkaistussa julistuksessa. Se ei merkinnyt sitä, että hänet olisi käännytetty kristillisyyteen. Monet asiantuntijat väittävät, että hänen vaikuttimensa olivat pääasiassa poliittisia ja että hän vain käytti kristinuskoa välikappaleena valtakuntansa vakaannuttamiseksi. Raamatun opetukset eivät muuttaneet häntä ihmisenä, ja hän turvautui petoksiin, juonitteluihin ja jopa murhiin päästäkseen tavoitteisiinsa. Hän oli taikauskoinen ja tähyili alinomaa enteitä ja merkkejä. Hänestä ei siis koskaan tullut kristittyä sanan varsinaisessa merkityksessä.
”Mutta koska kristityt olivat itse 300-luvulla eri mieltä monista asioista, Konstantinuksen täytyi kaikkein ensimmäiseksi koettaa yhdistää heidät. Hän koetti asettaa heidän erimielisyyksiään kutsumalla vuonna 325 koolle Nikean kirkolliskokouksen, jossa hyväksyttiin kolminaisuusopin sisältämä nikealainen uskontunnustus.”
Mietin, miten moni katolilainen ja protestantti tietää, että tämän opin historiaa voidaan seurata pakanakeisariin, joka poliittisten tarkoitusperien vuoksi oli käyttänyt sitä sulauttaakseen kaksiosaisen roomalais-gallialaisen pakanauskonnon yhteen luopiokristillisyyden kanssa.
Edessämme on ainakin 30 metriä korkea vaikuttava tiilirakennus, jonka seinät ovat täynnä suuria kaari-ikkunoita. Peter on jo selittämässä: ”. . . basilika, se Konstantinus Suuren keisarinpalatsin osa, jossa hän istui valtaistuinkatoksen alla ja vastaanotti vieraita juhliinsa ja poliittisiin kokouksiinsa. Tämä valtaistuinkatos oli myöhemmin arkkitehtonisena mallina riemukaarelle, majesteettiuden vertauskuvalle, joka liitettiin moniin kristillisiin kirkkorakennuksiin. Vuodesta 1856 lähtien basilikaa on käytetty protestanttisena kirkkona.”
Kun pysähdymme levähtämään hetkeksi puistoon, yksi ryhmämme jäsenistä miettii sitä, menisikö hän vielä museoon vai odottaisiko hän meitä täällä ja nauttisi auringonpaisteesta ja raikkaasta ilmasta. ”En oikein välitä museoista”, hän selittää. ”Sielläkö sitä ’pyhää ihokasta’ säilytetään?”
Niin sanotut kristilliset pyhäinjäännökset
Olin lukenut, että vuonna 1959 Trieriin oli tullut erityisten juhlallisuuksien aikana yli 1700 000 pyhiinvaeltajaa katsomaan tätä ”pyhää ihokasta” eli viittaa. Koska se on näytteillä vain erikoistilaisuuksissa, olin melko varma siitä, että me emme näkisi sitä museossa.
Peter kuuli naapurini kysymyksen ja vahvisti sen, mitä olin ajatellut. ”Ei, kristillisiä esineitä tai pyhäinjäännöksiä säilytetään muualla. Mutta kyllä niitä on Trierissä. Konstantinuksen äiti, keisarinna Helena, oli erityisen mieltynyt pyhäinjäännöksiin. Perimätiedon mukaan hänen ansiotaan on se, että niitä ensi kerran lähetettiin Trieriin 300-luvulla; mukana oli yksi Pietarin hampaista, apostoli Andreaksen sandaalit, apostoli Mattiaksen jäännökset, naula jolla Jeesus naulittiin paaluun ja Jeesuksen yhdeksi kappaleeksi kudottu viitta, jota kutsutaan ’pyhäksi ihokkaaksi’.”
Eräs ryhmäämme kuuluva mies ei epäröinyt ilmaista epäuskoaan. ”No, mutta kautta maailman kirkoilla on esillä pyhäinjäännöksiä enemmän kuin niitä on koskaan ollutkaan.” Hän ei tietenkään ole kovin väärässä. Muistan lukeneeni kirjasta Der Heilige Rock in Trier – Geschichte und Religiöse Bedeutung des heiligen Gewandes Christi (Trierin pyhä ihokas – Kristuksen pyhän ihokkaan historia ja uskonnollinen merkitys), että Jeesuksen ihokkaita tai osia niistä ei ole ainoastaan Trierissä, vaan myös Aachenissa, Bambergissa, Bremenissä, Lokkumissa, Abbevillessä, Konstantinopolissa, Lontoossa, Moskovassa ja yli 30 muussa kirkkorakennuksessa ja luostarissa ympäri maailman. Miten luultavaa on tosiaan, että mikään Jeesuksen alkuperäisistä viitoista olisi säilynyt meidän aikaamme asti? Eikä varmaankaan ole järkevää uskoa, että niitä olisi säilynyt niin monta. Varhaiskristityt olivat pyhäinjäännösten säilyttämistä vastaan, koska tällainen tapa on vastoin sitä kristillistä käskyä, että tulee vaeltaa uskon eikä näkemisen avulla. (2. Kor. 5:7) Ja jos kristityt eivät säilyttäneet niitä, niin odottaisimmeko heidän vastustajiensa tehneen niin ja pitäneen niistä lujasti kiinni ikään kuin ne olisivat olleet jotakin ”erittäin pyhää”?
Museo osoittautuu hyvin mielenkiintoiseksi ja paljastavaksi, ja siellä on runsaasti vanhan ajan veistoksia ja vanhaa roomalaista esineistöä. Esimerkiksi näemme erään pakanajumalattaren vajaajäsenisen veistoksen. Peter selittää, miksi sitä on turmeltu: ”Pyhiinvaeltajat ovat heitelleet sitä satoja vuosia kivillä pakanuuden vertauskuvallisen hylkäämisen osoitukseksi.”
Ajattelen itsekseni: miten kummallista, kun todellisuudessa monet näistä pyhiinvaeltajista kannattivat itse juuri niitä pakanallisia oppeja ja tapoja, jotka olivat ensin seurausta gallialais-kelttiläisen pakanuuden sulautumisesta roomalaiseen pakanuuteen ja myöhemmin seurausta näin syntyneen uskonnon sulautumisesta Konstantinuksen ajan luopiokristillisyyteen! Trier oli totisesti ollut uskontojen sulatuspaikka.
Palaamme takaisin läpi puiston ja ohi basilikan ja lähdemme kävelemään pitkin vilkasta kaupunkikatua, joka on nimetty Konstantinuksen muistoksi. Matkallamme Peter epäröi eräässä kadunkulmassa ja osoittaa kädellään vasemmalle: ”Tuolla kadulla muuten on talo, jossa Karl Marx syntyi vuonna 1818. Sen jälkeen kun se avattiin yleisölle vuonna 1965, siellä on käyty yli 100000 ihmistä.”
Saattaa tuntua järjenvastaiselta, että Saksan vanhin kaupunki ”Roma Secunda”, jonka asukkaista yhä yli 85 prosenttia on katolilaisia, olisi katolisen kirkon pahimpiin vihollisiin kuuluvan kommunismin edelläkävijän syntymäpaikka. Mutta harkittuamme asiaa uudelleen se ei tunnukaan järjenvastaiselta, sillä kommunismi ei ole noussut tosi kristillisyydestä vaan pikemminkin sulautumauskonnon pakanallisesta ja luopiokristillisestä sekoituksesta, jossa Trierillä on ollut kiinnostava osuus. Mitä hyvää tällaisesta sekoituksesta voisi mahdollisesti syntyä?
Mielestämme kiertomatka oli mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Toivon mukaan olet samaa mieltä.
[Kuva s. 21]
PORTA NIGRA