Unelmani Jumalan palvelemisesta – miten se toteutui
HELLIMÄNI unelma toteutui 14. marraskuuta vuonna 1962. Saavuin Santo Tirsossa Portugalissa sijaitsevaan Calaisin tertiaariveljeskunnan luostariin tullakseni nunnaksi. Näyttää siltä, että koko elämäni oli kulunut tähän hetkeen valmistautumisessa. Kun seisoin luostarin ulkoportailla hyvästelemässä isääni, meidän onnellisuutemme oli ilmeinen.
Olimme harras roomalaiskatolinen perhe. Isälläni oli tapana mennä työhön pelloille rukousnauha taskussaan lausuen rukouksiaan. Joka ilta toistimme koko perheenä rukousnauharukouksen.
Kaikkien hyvien katolisten perheiden odotettiin antavan yhden lapsen kirkolle. Meidän perheessämme valittiin minut. Sitä pidettiin suurena etuna. Tutkin ahkerasti katekismusta. Olin Vila Realin piispan puhuteltavana. Monet läheisimmistä ystävistäni ja sukulaisistani olivat jo nunnia ja pappeja.
Elämä luostarissa
Hämmästyksekseni minun ei ollut helppo sopeutua luostarielämään. Asunto-oloissamme ei ollut valittamista. Makuusali oli jaettu osastoihin, joissa kussakin oli vuode, pieni pöytä ja tuoli. Mutta minun oli käytävä todellista kamppailua pitkien hiljaisten aikojen kanssa. Olihan minulla ollut kotona kolme veljeä ja kolme sisarta, ja olin tottunut päivittäiseen jutusteluun ja perhe-elämään kuuluvaan eloisaan ilmapiiriin.
Nousimme joka päivä kello 6.30 ja vietimme aluksi puoli tuntia kappelissa esittäen rukouksia. Itse asiassa kirkon julkaisujen avulla tapahtuvaan uskonnolliseen tutkimiseen omistettiin vain tunti viikossa. Varhaisaamiainen samoin kuin kaikki muut ateriat nautittiin täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Sen jälkeen me menimme työhön eri osastoille.
Meillä oli joka päivä lounaan jälkeen tunnin lepotauko, jolloin saatoimme puhua toistemme kanssa. Emme saaneet mainita suoraan kotikaupunkimme nimeä. Meidän piti sanoa epämääräisesti esimerkiksi seuraavasti: ”Eräässä paikassa . . .” Saapuva ja lähtevä postimme sensuroitiin.
Kuukauden kuluttua olin tottunut päiväjärjestykseen ja aloin nauttia luostarielämästä. Kun halusin puhua, puhuin Jumalan kanssa. Pidin etuna sitä, että sain joka päivä pukeutua mustaan huntuun, pitkään mustaan pukuun ja panna ristiinnaulitun kuvan kaulaani. Noudatin omantunnontarkasti hurskasta elämäntapaa kirkon säädösten mukaisesti.
Ikävä yllätys
Kun nunnaksi pääsyä edeltänyt puolen vuoden aika läheni loppuaan, odotin saavani sormuksen. Se olisi merkkinä siitä, että minut oli niin sanoakseni ”kihlattu” Jeesukselle Kristukselle. Sen jälkeen, useita vuosia myöhemmin, saisin koulutukseni päätökseen ja tekisin elinikäisen nunnalupauksen.
Eräänä päivänä ollessani työssä pesulassa minulle annettiin merkki, että menisin tapaamaan abbedissaamme. Hän selitti suorasukaisesti mutta ystävällisesti, etten voisi jatkaa luostarissa oloani terveyteni vuoksi. Minulle oli kehittynyt keuhkoputkentulehdus, ja ainoastaan hyvän terveyden omaavat saattoivat olla edelleen luostarissa. Sanat eivät riitä kuvailemaan järkytystäni. Elämäni unelma näytti menevän pirstaleiksi. Väitin itsepintaisesti, että täytyy olla olemassa jokin keino, jolla voisin jäädä. Mutta hänen sanansa olivat lopulliset: minun täytyisi lähteä.
Itkettyäni melkoisesti sain tietää, että isäni odotti ulkopuolella viedäkseen minut kotiin. Abbedissa koetti rohkaista minua ja sanoi, että voisin tehdä paljon hyväntekeväisyystyössä. Hän lupasi järjestää minulle työtä Portossa sijaitsevassa Pyhän Marian sairaalassa. Isäni oli kuohuksissaan ja sanoi: ”Jos tyttäreni ei voi olla nunna, hän ei mene mihinkään sairaalaan. Hän tulee kotiin ja asuu jälleen meidän kanssamme.”
Kotona intoni kirkollisten perinteiden puolesta jatkui. Olin yhä omasta mielestäni Kristuksen ”morsian” ja pidin edelleen kiinni kaikista kirkollisista säädöksistä, kuten pyhien päivien viettämisestä, paastoamisesta ja rukousten esittämisestä. Suutelin ristiinnaulitun kuvaa joka ilta ennen nukkumaan menoa. Jos olin poissa kotoa ja huoneeni seinällä oli risti, seisoin tuolilla tai nousin jopa pukeutumispöydän päälle voidakseni suudella sitä. Jumalan palveleminen oli tärkein halu elämässäni.
Serkun vaikutus
Lopulta menin työhön Lissaboniin, Portugalin suurimpaan kaupunkiin. Jouluna vuonna 1973 vierailin erään serkkuni luona, joka asui lähellä tätä kaupunkia. Hänellä oli kolme lasta, joista pidin hyvin paljon, ja toin heille lahjoja. Tällöin hän kertoi varovasti sellaisen uutisen, että hän tutki Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Olin aikonut viettää lomani hänen luonaan seuraavassa toukokuussa, mutta nyt minusta tuntui, etten enää koskaan haluaisi astua hänen kotiinsa. Sen perusteella, mitä olin kuullut, Jehovan todistajilla oli ”pahin mahdollinen uskonto”.
Myöhemmin kuitenkin harkitsin asiaa uudelleen ja päätin mennä heille suunnitelmani mukaisesti. Mutta minulla oli tietty tarkoitus mielessäni – auttaa häntä tulemaan jälleen hyväksi, toimeliaaksi katolilaiseksi. Serkkuni osoittautui kuitenkin yhtä päättäväiseksi kuin minä. Koska kieltäydyin tarkastelemasta mitään Jehovan todistajien kirjallisuutta, hän koetti näyttää minulle useita kohtia katolisesta raamatunkäännöksestä. Silti epäilin, ettei se ollut ”oikea” Raamattu. Niinpä hän kehotti minua hankkimaan sellaisen, jota minä pitäisin ”aitona”. Minulle selvisi se, miten paljon hän halusi minun itse tutkivan Raamattua.
Viimeisellä lomaviikollani serkkuni sanoi eräänä päivänä, että joutuisin syömään illallista ilman häntä, sillä hän menisi erääseen seurakunnan kokoukseen. Vaikka olinkin jatkuvasti ollut eri mieltä hänen kanssaan kaikista käsittelemistämme uskonnollisista asioista, olin valtavan utelias olemaan läsnä tuossa kokouksessa. Yllättäen lähdin hänen mukaansa Vartiotornin tutkisteluun ja havaitsin ohjelman erittäin mielenkiintoiseksi. Yhtäkkiä tajusin tuntevani useita Jehovan todistajia, sillä he olivat käyneet usein serkkuni kodissa loman aikana. Huomasin heidän olevan ystävällistä väkeä ja tunsin, että heidän keskuudessaan vallitsi ”perhehenki”.
Ensimmäinen Raamattuni
Loman jälkeen etsin monesta lissabonilaisesta kirjakaupasta katolista Raamattua, mutta turhaan. Lopulta ostin sellaisen erään uskonnollisen veljeskunnan kautta. Menin suoraan asunnolleni ja rupesin etsimään niitä viittauksia, jotka serkkuni oli antanut minulle, ja uppouduin siihen niin täysin, että lopetin vasta kello neljä seuraavana aamuna. Minua hämmästytti se, mitä Raamattu opetti kuvista, kuolleiden tilasta ja siitä, kuka Jumala on. Kysyin itseltäni: ”Miksi me emme tutkineet Raamattua luostarissa? Miksi kirkko ei noudata Pyhän Raamatun opetuksia? Miksi Jumalan nimeä Jehova ei ole ennallistettu asianmukaiselle paikalleen?”
Lakkasin heti käyttämästä kuvia palvonnassani. Harkittuani Heprealaiskirjeen 10:10:tä en enää osallistunut ehtoolliseen. Tutkin Raamattua yksinäni heinäkuusta joulukuuhun vuonna 1974, vaikka nyt käytinkin hyvin mielelläni Jehovan todistajien julkaisuja.
Koska minulla oli serkku, joka oli huomattava pappi ja Lissabonin katolisen yliopiston teologisen tiedekunnan dekaani, päätin esittää hänelle kysymyksiä sen perusteella, mitä olin oppinut Raamatusta. Hämmästyksekseni hän tunnusti, ettei kuvien käyttö palvonnassa ole raamatullista. Kuitenkin hän teki niiden käytön oikeutetuksi sanomalla: ”Ihmiset ovat heikkoja ja tarvitsevat näkyviä apuvälineitä, muutoin he unohtaisivat Jumalan.” Hän myönsi auliisti, että Jumalan persoonanimi on Jehova, mutta puolusti heikosti sitä, että sanan ”Jumala” käyttö loukkaa vähemmän useimpia ihmisiä. Oli mielenkiintoista, että hän ei kieltänyt minua tutkimasta Jehovan todistajien kanssa. Silti hän koetti heikentää Raamatun arvoa sanomalla, että se oli monessa kohdin ristiriitainen. Hänen uskonsa ei ilmeisestikään ollut kovin vahva.
Viisaita ratkaisuja
Joulukuussa 1974 tein erään ratkaisun: pyysin Jehovan todistajilta Raamatun kotitutkistelua. Muutamaa päivää myöhemmin, 22. joulukuuta, olin niiden yli 39000 ihmisen joukossa, jotka olivat läsnä Lissabonissa järjestetyssä erikoiskokouksessa kuuntelemassa vierailevien puhujien, Jehovan todistajien hallitsevan elimen jäsenten N. H. Knorrin ja F. W. Franzin pitämiä puheita. Kokous teki minuun valtavan vaikutuksen. Olin siellä niin monien sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka kaikki tutkivat Pyhää Raamattua ja tunsivat sen opetukset. Ajattelin, että tämä on juuri sellaista palvontaa, joka miellyttää Jumalaa, palvontaa ”hengessä ja totuudessa”. – Joh. 4:24.
Rupesin käymään säännöllisesti kaikissa seurakunnan kokouksissa. Helmikuussa 1975 aloin käydä kertomassa ovelta ovelle toisille Jumalan valtakunnan hyvää uutista Matteuksen 24:14:n mukaisesti. Nyt todellakin omistin elämäni Jehova Jumalan palvelukseen täsmällisen Raamatun tuntemuksen perusteella. Antautumiseni vertauskuvaamiseksi minut kastettiin tuon kesän konventissa.
Marraskuussa aloin palvella tienraivaajana, Jehovan todistajien kokoajantyöntekijänä. Sanoin vanhimmille: ”Olen valmis palvelemaan Jehovaa. Voitte siis lähettää minut minne haluatte. Voin olla vakituinen tienraivaaja, erikoistienraivaaja tai lähetystyöntekijä. Ilmoittakaa vain minulle, mikä teidän mielestänne on parasta.”
Menin naimisiin marraskuussa 1977. Nyt olen onnellinen voidessani saarnata mieheni rinnalla ”hyvää uutista” täällä Portugalissa. Samoin kuin toiset olivat kärsivällisiä minua kohtaan ja auttoivat minua, samoin minäkin koetan innokkaasti avata hengelliset silmät monilta sellaisilta, joita väärän uskonnon perinteet yhä pitävät orjuudessa.
Sen sijaan että olisin valinnut ”mietiskelyyn ja lihankidutukseen omistetun elämän”, olen havainnut Jeesuksen sanojen ja esimerkin olevan parhaita seuraavalla tavalla: ”Onnellisempaa on antaa kuin saada.” (Apt. 20:35) – Lähetetty.
[Kuva s. 25]
TOTEUTUMATON UNELMA
SE TOTEUTUU!