Merten nykyiset ”merenneidot”
TAMMIKUUSSA vuonna 1493 Kristoffer Kolumbus oli tutkimusmatkalla alueella, joka nykyään on Dominikaanisen tasavallan luoteisosaa. Yhtäkkiä hän näki kolme suurta merieläintä halkomassa hitaasti erään koskemattoman joen vesiä. Hänen arvellaan olleen nykyisen Rio Yaque del Norten rantaviivalla.
Se, että Kolumbus joutui kiihdyksiin näkemästään, sai hänen kronikoitsijansa kirjoittamaan, että amiraali ”sanoi nähneensä kolme merenneitoa . . . ne eivät olleet yhtä kauniita kuin tauluissa, vaikka niissä olikin jotakin ihmiskasvoja muistuttavaa”. Kirjoittaja sanoi myös, että aiemmin Kolumbus oli nähnyt ”merenneitoja” Länsi-Afrikan rannikon edustalla.
Yleinen luulo
Siihen aikaan merenkulkijoiden sanottiin nähneen yleisesti mielikuvituksellisia merenneitoja. Merenneitojen ympärille kiertyi suuri joukko tarinoita. Keskiajalla kaikkialla Euroopassa kiersi kertomuksia naisista, jotka olivat puoleksi ihmisiä ja puoleksi kaloja ja jotka ottivat puolisokseen miehiä, houkuttelivat laivoja turmioon, aiheuttivat tulvia ja muita onnettomuuksia.
Merenneidoilla kerrottiin olleen taianomaista ennustelukykyä, ja niiden arveltiin olevan pitkäikäisiä ja nauttivan musiikista. Voi niitä kuolevaisia miehiä, jotka loukkasivat merenneitoja tai ottivat niiltä vastaan lahjoja, sillä sellainen johtaisi varmaan onnettomuuteen! Esimerkiksi eräs Reinjoessa oleva kallio lähellä Sankt Goarshausenia Länsi-Saksassa yhdistetään Lorelei-nimiseen tarunomaiseen merenneitoon, jonka oletetaan hukuttaneen monia pahaa-aavistamattomia merimiehiä siksi, että hänellä oli ollut onneton rakkausjuttu.
Merenneitoihin uskottiin niin lujasti, että vielä 1800-luvulla ihmisiä petkutettiin kepposilla. Vuonna 1842 kuuluisa viihdealan ammattilainen P. T. Barnum hankki omaisuuden pitämällä näytteillä täytettyä merenneitoa. Samaan aikaan eräs japanilainen yhtiö käytti herkkäuskoista yleisöä hyväkseen myymällä täytettyjä merenneitoja, joiden väitettiin joutuneen kalastajien vangiksi.
Se, missä ja milloin tarinat merenneidoista saivat alkunsa, on hämärän peitossa. Niiden juuret ovat muinaisuudessa ja niitä on lähes jokaisen maan kansanrunoudessa. Tutkijat ovat kuitenkin vertailleet tarujen yksityiskohtia merieläinten tunnettuihin tapoihin ja ovat päätyneet siihen, että merenneidot saattavat olla ihmisten ja todellisen eläimen kohtaamisista alkunsa saanut vääristymä. Siitä ollaan yhtä mieltä, että merenneitotarujen perustana ovat taikauskoiset kuvaukset suuresta, sävyisästä nisäkkäästä, sireenieläimestä.
Sireenieläimellä on tosin eräs inhimillinen piirre, joka kelpuuttaisi sen jonkinlaiseksi merten nykyiseksi merenneidoksi. Naaraat tuudittavat poikastaan eturaajoillaan vedenpinnalla ja imettävät sitä rintakehällään olevista nisistä. Kuvittele, millaisen vaikutelman merenkulkijat ovat saaneet nähdessään matkan päässä sireenieläimiä, jotka kelluivat pystyasennossa vedessä ja imettivät poikastaan pitämällä sitä rintakehäänsä vasten. Heidän mielestään sen täytyi olla merenneito.
Sireenieläimet tuskin muistuttavat ihmisiä. Niiden ruumis on sukkulamainen ja suippenee pienestä päästä suureen poikittaissuuntaiseen pyrstöevään päin. Niillä on paksu, harmahtava nahka ja tylppä, leveä kuono, josta törröttää kankeita karvoja. Ne saattavat kasvaa 2–4,5 metrin pituisiksi ja 700 kilon painoisiksi.
Tämä kuvaus ei täysin sovi kauniiseen merenneitoon, vai mitä? Kuitenkin kaikki sireenieläimiin liitetty romanttinen ylistys on aikaansaanut sen, että halutessaan säilyttää hitusen menneisyyden merenneidoista luonnontieteilijät ovat ruvenneet käyttämään tästä eläinlahkosta nimeä sireenieläimet. Se taas tuo mieleen kreikkalaisen taruston seireenit, jotka olivat puoleksi naisia ja puoleksi lintuja ja jotka houkuttelivat merenkulkijoita turmioon lauluillaan.
Pieni heimo
Koska sireenieläimiä on nähty runsaasti vuosien mittaan, joku voisi luulla, että niitä täytyy elää paljon valtamerissä. Niin oli aiemmin. Vielä viime vuosisadan alussa Australian rannikon edustalla nähtiin jättimäinen sireenieläinlauma, jonka leveys oli 5,5 kilometriä ja pituus 2,5 kilometriä. Sellaista eläinpaljoutta ei tavata enää missään yksittäisessä paikassa. Sireenieläimiä on vain neljä lajia, ja ne ovat hajallaan pienilukuisina trooppisilla alueilla.
Kolme lajia elää syrjäisillä alueilla Floridan rannikolla Yhdysvalloissa, Karibianmerellä, Länsi-Afrikassa ja Amazonjoella. Nämä sireenieläimet tunnetaan yleisemmin manaatteina, joka nimi on peräisin intiaanien sanasta manati ’naisen povi’. 1700-luvulla nykyisessä Puerto Ricossa ja sen ympärillä oli ilmeisesti niin paljon manaatteja, että eräälle kaupungille ja joelle annettiin nimi tämän eläimen mukaan.
Ahmatteja
Sireenieläimen ruokalistaan kuuluu lähes kaikkia vesikasveja. Nämä täydelliset kasvissyöjät käyttävät joka päivä vähintään kahdeksan tuntia kyltymättömän ruokahalunsa tyydyttämiseen ja syövät merilevää, hyasintteja, meriajokkaita ja muiden vesikasvien lehtiä ja varsia. Ne syövät 25–45 kiloa joka päivä. Sireenieläimet syövät keskimäärin kilon ravintoa kymmentä elopainokiloa kohti.
Mikään vesikasvi ei säästy sireenieläinten ylähuulilta, joiden voimakkailla lihaksilla se riipii herkullisia makupaloja. Sillä ei ole merkitystä, kasvavatko kasvit suolaisessa tai makeassa vedessä, veden pinnalla tai sen alla ja jopa joen törmillä 30 senttimetrin korkeudella vedestä. Koostaan huolimatta sireenieläimet voittavat lannistumatta sellaiset esteet etsiessään ravintoa. Jos ateria odottaa pohjalla, sireenieläimet täyttävät keuhkonsa ilmalla ja sukeltavat syömään 5–10 minuutiksi. Jotkin vahvakeuhkoiset eläimet viipyvät veden alla 16 minuuttia.
Sireenieläinten syömätavoista on ollut hyötyä ihmiselle. Floridan eteläosassa manaatteja on käytetty kuivatuskanavia tukkineen ruohon raivaukseen. Guyanassa 70 tällaista ruohonleikkuria pantiin äskettäin raivaamaan vesiteitä. Viranomaiset laskevat manaattien säästäneen heiltä tuhansia markkoja. Xochimilcossa Meksikossa vihannesviljelijät joutuivat vaikeuksiin, kun heidän kastelujärjestelmissään oli lumpeita kiusaksi asti. Kolmensadan miehen ryhmän tilalle riitti neljä manaattia.
Manaatit syövät usein 10–20 eläimen laumoissa ja laiduntavat laiskasti vedenalaisilla ”niityillä” samalla tavalla kuin lehmät. Sireenieläinten yksitoikkoiset askareet huomioon ottaen niitä voitaisiin pitää kömpelöinä tai typerinä. Mutta ulkonäkö pettää. Pelästytäpä yhtä näistä jättiläisistä, niin saat nähdä, miten se heti reagoi voimakkaalla pyrstöevällään. Erittäin arkoina häiriöille nämä eläimet voivat kiitää pakosalle 30 kilometrin tuntinopeudella jättäen peräänsä vaahtoavan vanan.
Hidas lisääntymään
Sireenieläimet eivät aina kokoonnu yhteen ruokailemaan. Suuren lauman näkeminen saattaisi olla merkkinä siitä, että eläimet etsivät itselleen puolisoa. Mahdollisten vanhempien löydettyä parinsa ne siirtyvät matalaan veteen pariutumaan. Naaras voi kantaa suunnilleen viisi kuukautta. Vastasyntynyt poikanen painaa 10–25 kiloa ja voi olla naaraan ainoa jälkeläinen kolmeen vuoteen. Joskus vanhemmilla on kaksi poikasta.
Vastasyntyneen kasvatukselle on leimallista emon hellä huolenpito ja vanhempien yhteistoiminta. Ensinnäkin poikanen syntyy veden alla ja se hukkuisi nopeasti, jollei sitä vietäisi heti veden pintaan. Synnytyksen jälkeen voidaan nähdä emon työntävän tai vetävän hellästi poikastaan ylös haukkaamaan raitista ilmaa. Eräässä floridalaisessa akvaariossa yksi manaatti piti erikoisen hyvää huolta jälkeläisestään. Se nosti poikasen selkäänsä ja piti sitä veden pinnalla 45 minuuttia. Sen jälkeen emo sukelsi ja nousi heti takaisin pintaan. Tätä se jatkoi ja oli joka kerta kauemmin pinnan alla, sitä mukaa kuin poikanen oppi hengittämään oikein. Toisessa akvaariossa koiras ojensi auttavan kätensä. Kun naaras väsyi poikasen valmentamisesta, koiras ui paikalle jatkaakseen vastasyntyneen hengitys- ja uintiharjoituksia.
Luonnossa poikaset pysyvät emojensa kanssa noin kaksi vuotta, ja ne vieroitetaan lopullisesti, kun ne painavat noin 180 kiloa. Sen jälkeen ne lähtevät omille teilleen ja jakavat aikansa syömisen ja toisten laumojen kanssa leikkimisen tai yksinään tehtävien tutkimusmatkojen kesken. Sireenieläimet ovat seurallisia vain tiettyyn rajaan asti. Ryhmät hajoavat säännöllisesti, minkä jälkeen yksilöt kokoontuvat jälleen yhteen oltuaan jonkin aikaa omissa oloissaan.
Suurissa laumoissa sireenieläimet esittävät leikkisiä temppuja, joihin kuuluu monenlaisia ruumiinasentoja. Usein voidaan nähdä kaksi tällaista kömpelöä eläintä kellumassa päät vastakkain ja hieromassa kuonojaan yhteen. Tai yksi eläin haluaa uida toisen vierellä ja sujauttaa latuskaisen eturaajansa toverinsa selän ympäri ystävällisessä syleilyssä. Ne jopa leikkivät tönimällä toisiaan ikään kuin olisivat hippasilla. Usein kimeästi vingahteleva ja kiljuva kuoro antaa oman lisänsä kaikkeen tällaiseen ilonpitoon. Tiedemiesten mukaan sireenieläinten keskinäinen koskettelu ja äänien serenadi ovat viestinnän muotoja, koska näillä eläimillä on heikko kuulo- ja näköaisti.
Jos huomaisit uivasi yhden tai useamman tällaisen pelottavan näköisen eläimen kanssa, älä ole levoton: sireenieläimet ovat vaarattomia. Jos ne ylipäätänsä kiukustuvat, mikä on harvinaista, kysymyksessä on tavallisesti kaksi koirasta, jotka kilpailevat jonkin naaraan suosiosta. Itse asiassa Floridassa sukeltajat ovat mielellään manaattien seurassa, sillä usein nämä rakastettavat eläimet kääntyvät kyljelleen, jotta ihmiset pääsevät raaputtamaan niitä selästä tai vatsasta. Erään akvaarion manaatti nautti niin paljon huomiosta, että se hieroi nenäänsä hoitajansa nenää vasten.
Uhanalainen laji
Tällaisesta rennosta ja seurallisesta käyttäytymisestä on ollut jossakin määrin haittaa niiden hyvinvoinnille. Manaateilla ei ole luonnollisia vihollisia, jotka saalistaisivat niitä ravinnokseen, mutta metsästäjät, urheilumetsästäjät ja salametsästäjät, jotka eivät piittaa suojelulaeista, verottavat raskaasti niiden lukumäärää. Se, että sireenieläimet pysyttelevät matalissa vesissä, tekee niistä helppoja uhreja niille, jotka häikäilemättä käyttävät näitä eläimiä hyväkseen nahkojen tai lihan vuoksi.
Asutuilla seuduilla, joissa veneily on vilkasta, sireenieläimiä joutuu silpovien potkurien uhreiksi, jotka surmaavat tai vahingoittavat niitä. Floridan vesillä manaateilla on usein selässään suuria arpia muistona siitä, että moottoriveneet ovat törmänneet niihin.
Eräissä maissa tiukat lait tekevät sireenieläinten tappamisesta rikoksen. Niitä, jotka eivät välitä sellaisista laeista, sakotetaan ankarasti. Se on auttanut jossakin määrin, kuten nähdään siitä, että Floridassa manaatteja on ilmaantunut pieninä laumoina jälleen sellaisille alueille, joissa sireenieläimet eivät olleet liikkuneet vuosiin. Siitä huolimatta ekologit pelkäävät, että nämä rauhalliset jättiläiset voivat kuolla sukupuuttoon niiden luonnollisen elinympäristön lähellä tapahtuvan nopean väestönkasvun ja asutusalueiden leviämisen vuoksi.
On totta, että manaatit eivät ehkä sovi siihen kuvaan, jonka vanhan ajan merenkulkijat tai taiteilijat muodostivat itselleen tarunomaisista, kauniista merenneidoista. Mutta nämä muodoiltaan ainutlaatuiset eläimet täyttävät erään osan ilon tuottamisessa sellaisille ihmisille, jotka ovat niin onnekkaita, että näkevät näitä merten nykyisiä ”merenneitoja”.