Mitä maailmansodat aiheuttivat suvulleni
Nuori opiskelija kertoo seuraavassa sukulaistensa kokemista sydänsuruista ja kärsimyksistä.
SUKUNI kokemukset ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa osoittavat, että kansainvälisten selkkausten aikana tapahtuu kaikenlaista outoa. Saanen kertoa sinulle ensin äitini äidinisästä Emilistä ja äitini isänisästä Maxista.
He siis molemmat edustivat äitini sukua. Emil oli pienessä minnesotalaisessa kaupungissa Yhdysvalloissa asuvien saksalaissiirtolaisten poika. Hän oli noin 19-vuotias, kun hänet kutsuttiin palvelukseen jalkaväkeen ensimmäisen maailmansodan aikana ja lähetettiin sotimaan Ranskaan.
Äitini toinen isoisä Max asui pienessä Einbergin kylässä Saksassa. Hänen vaimonsa Maria oli juuri kuollut tuberkuloosiin, ja neljä pientä poikaa, 10-, 8-, 6- ja 4-vuotiaat pojat, jäivät Maxin hoiviin. Siitä huolimatta ettei lapsilla ollut äitiä huolehtimassa heistä, Max kutsuttiin palvelukseen ja lähetettiin sotimaan Saksan puolesta Ranskaan – samaan paikkaan, jossa äitini toinen isoisä Emil oli sotimassa Yhdysvaltain puolesta.
Isoisäni Rudi oli yksi Maxin neljästä pojasta. Kun Max lähti sotimaan Ranskaan, Rudi ja hänen kolme nuorempaa veljeään olivat melko tavalla oman onnensa nojassa, vaikka jotkut naapureista huolehtivat heistä silloin tällöin. Pojat nälkiintyivät pahasti, koska isä ei ollut paikalla ostamassa heille ruokaa ja koska sitä oli sodan vuoksi hyvin niukasti. Niinpä he oppivat varastamaan ruokaa pysyäkseen hengissä.
Sillä välin äitini isoisät Max ja Emil taistelivat juoksuhaudoissa Ranskassa. Kaasukranaatti oli yksi sen ajan sota-aseita. Emilin taisteluhaudassa olevien miesten sekaan ammuttiin kranaatteja, ja monia kuoli. Emil vietiin sairaalaan. Hän toipui, mutta kärsi tuon kaasun jälkivaikutuksista koko ikänsä ja kuoli hyvin nuorena. Olisimme yhä uteliaita tietämään, olivatko Emil ja Max koskaan kasvotusten tuolla taistelukentällä. He molemmat säilyivät hengissä tästä sodasta, jonka otaksuttiin lopettavan kaikki sodat.
Myöhemmin Hitler astui näyttämölle Saksassa. Siihen mennessä Maxin neljä poikaa olivat kasvaneet aikuisiksi ja olivat kutsuntaiässä. Kolme heistä otettiin Hitlerin armeijaan. Mutta neljäs poika, isoisäni Rudi, oli muuttanut Amerikkaan, ja hänestä oli tullut leipuri. Hän oli asettunut asumaan samaan pieneen minnesotalaiseen kaupunkiin, josta Emil oli kotoisin, ja hän avioitui Emilin tyttären, isoäitini, kanssa.
Kovat ajat jatkuvat
Ei kestänyt kauan, kun Yhdysvallat ja Saksa olivat jälleen sodassa keskenään. Se oli kovaa aikaa isovanhemmilleni. Miten he toivoivatkaan ja rukoilivatkaan, ettei isoisääni Rudia kutsuttaisi palvelukseen ja ettei hänen tarvitsisi mennä sotimaan maailman toisella puolella asuvia omia veljiään vastaan! Niin sitten kävi, että hallitus ei kutsunut häntä palvelukseen, sillä koska hän oli leipuri, häntä pidettiin yhdyskunnalle välttämättömänä ruoan varaajana. Mutta koko sen ajan Rudi oli huolissaan Saksassa asuvista veljistään ja halusi tietää, olivatko he elossa.
Kun Yhdysvallat liittyi sotaan, isoäitini veli oli 17-vuotias ja päättämässä lukiotaan. Koulun päättäjäisiä seuranneena päivänä hänet kutsuttiin armeijaan ja lähetettiin saamaan sotilasvalmennusta. Olisiko hänenkin taisteltava sukulaisia vastaan, joista hän tiesi, mutta joita hän ei ollut koskaan nähnyt?
Mitä oli tapahtunut isoisäni Rudin veljille siihen aikaan Saksassa? Yksi oli sotavankina Venäjällä. Toinen oli amerikkalaisella sotavankileirillä Ranskassa. Eräällä leirillä vangit olivat niin aliravittuja, että kun kerran kissa käveli lähellä piikkilanka-aitaa, isosetäni otti sen kiinni, tappoi ja nylki sen ja söi sen raakana! Lähellä sodan päättymistä kolmatta veljeä kuljetettiin sotilasjunassa. Aselepo julistettiin sinä samana päivänä. Hänen junaansa pommitettiin, ja hän sai surmansa.
Pienessä Einbergin kylässä, jossa neljä veljestä olivat kasvaneet, tapahtui muuta vakavaa. Isoisäni isä Max, joka oli avioitunut uudelleen muutamia vuosia aiemmin, oli saanut vielä kaksi lasta. Saksa oli häviämässä sodan, ja miehitysjoukkoja oli kaikkialla maaseudulla. Koska useimmat isät olivat menneet sotimaan, kukaan ei ollut kotona puolustamassa perheitä.
Koteihin murtauduttiin. Kaikenlaista varastettiin, ja toisinaan naisia raiskattiin. Jos kyläläisiä varoitettiin sotilaiden tulosta, he veivät tyttärensä ulos ja kätkivät heidät pelloilla oleviin heinäsuoviin, jotta he olisivat turvassa.
Sota päättyi, mutta sen vaikutukset eivät päättyneet rauhansopimuksen allekirjoitukseen. Isoisäni veljet lukuun ottamatta häntä, joka kuoli junassa, palasivat kotiin Einbergiin. Heidän elämänsä ei ole milloinkaan ollut entisenlaista. Toinen heistä oli koko elämänsä ajan usein sairaalassa ja kuoli hyvin nuorena. Toinen veli, Bernhard, kävi äskettäin Saksasta luonamme Kaliforniassa. Hänen poikansa on jo saanut sotilaskoulutuksen. Samoin on täällä Amerikassa setieni ja enojeni laita. Onko siinä mitään järkeä? Mihin se kaikki päättyy?