Juurien etsintää – adoptoitu tutkii syntyperäänsä
Lainvoimaisen vaiteliaisuuden muuri
VAIMONI ja minä katselimme Yhdysvalloissa toissa vuonna ”Juuret”-nimistä televisiosarjaa. [Viime keväänä se nähtiin myös Suomessa.] Saatoin ymmärtää paremmin kuin kenties monet muut katsojat, miksi monet haluavat tietää syntyperänsä. On vain luonnollista haluta tietää, mistä olemme tulleet ja millaisia vanhempamme ja muut sukulaisemme ovat. On mielenkiintoista, että yhä useammat ihmiset ovat viime aikoina etsineet juuriaan.
”Henkilökohtaisten juurien etsinnästä on tullut ajalle tyypillinen ilmiö”, todettiin eräässä Newsweek-lehden erikoisartikkelissa. Eräs sukututkimuskirjaston puolestapuhuja huomautti tällaisesta lisääntyneestä etsinnästä: ”Ihmisten esittämä syy on melkein aina sama: ’Haluan vain tietää, kuka minä olen.’”
On kuitenkin yksi väestönosa, joka on erikoisen kiinnostunut syntyperästään. Se koostuu meistä, jotka kasvatusvanhemmat ovat adoptoineet. Mutta useat meistä, jotka olemme yrittäneet saada selville syntymämme aiheuttaneiden vanhempien henkilöllisyyden, olemme turhautuneet käytännöllisesti katsoen jokaisessa yrityksemme käänteessä.
Tiedätkö, mistä tällainen salaperäisyys johtuu? Onko siihen olemassa hyvää syytä?
Lainvoimaisen vaiteliaisuuden muuri
Yhdysvalloissa salassapitoon on olemassa lain asettamia määräyksiä. Kun lapsi adoptoidaan, hänelle annetaan uusi syntymätodistus eli ajatuksena on itse asiassa se, että lapsi ’syntyy uudelleen’. Adoptoitujen alkuperäiset syntymätiedot sinetöidään, ja vaikka adoptoitu kuinka pyytäisi nähdä niitä, ne pysyvät useimmiten salaisina. Niille, jotka paljastavat tietoja vastoin lain sisältämää nimenomaista määräystä, määrätään toisinaan sakkoja ja vankeutta.
Käytännöllisesti katsoen missään Yhdysvaltain osavaltiossa eivät adoptoidut saa edes aikuisiksi tultuaan nähdä syntymätietojaan. Muissa maissa lait ovat erilaisia. Esimerkiksi Israelissa, Skotlannissa ja Suomessa aikuiset adoptoidut voivat hankkia alkuperäisen syntymätodistuksensa.
Yhdysvaltain adoptiolait vaikuttavat kirjaimellisesti miljooniin ihmisiin, mukaan luettuina me 3–5 miljoonaa adoptoitua sekä luonnolliset ja ottovanhempamme. Tässä maassa sanotaan olevan enemmän ottolapsia kuin muualla maailmassa yhteensä! Vuonna 1970 Yhdysvalloissa saavutettiin 175000 adoption ennätys, mutta sen jälkeen lukumäärä alkoi laskea.
Adoptiolakien kehitys
Muutama vuosi sitten kiinnostuin hankkimaan lisää tietoa adoptiosta. Raamattua lukiessani kävi ilmi, että tämä menettelytapa oli ilmeisesti hyvin vanha. Esimerkiksi faaraon tytär otti Mooses-nimisen israelilaisen pienokaisen Niilivirrasta ja adoptoi hänet, sillä sanotaan, että ”tämä otti sen pojaksensa”. (2. Moos. 2:5–10) Myöhemmin luin muinaiseen babylonilaiseen Hammurabin lakiin, hindulaiseen Manun lakiin sekä assyrialaisiin, egyptiläisiin, kreikkalaisiin ja roomalaisiin lakeihin liitetyistä adoptiosäädöksistä.
Näiden adoptiolakien erityinen tarkoitus oli estää sukuhaarojen sammuminen ja järjestää laillisia perillisiä. On mielenkiintoista palauttaa mieleen, että Aabraham, Israelin kansan isä, ilmeisesti piti orjaansa Elieseriä ehdolla ottopojan asemaa vastaavaan asemaan, sillä Aabraham sanoi: ”Minä lähden täältä lapsetonna, ja omaisuuteni haltijaksi tulee damaskolainen mies, Elieser.” – 1. Moos. 15:2–4.
Kun tulemme lähemmäksi nykyaikaa, toteamme, että adoptio oli tuntematon Englannin laissa, johon Yhdysvaltain laki perustuu. Niinpä laillinen adoptio ilmaantui Yhdysvalloissa vasta kun yksittäiset osavaltiot alkoivat hyväksyä sen sallivia lakeja 1800-luvun puolivälin tienoilla. Vasta vuonna 1926 nimenomainen laki mahdollisti laillisen adoption Englannissa. Kun lapsi adoptoidaan, hän ei ole enää laillisesti sukua biologisille vanhemmilleen vaan ainoastaan ottovanhemmilleen.
Inhimillinen toimenpide
Voin itse antaa myönteisen lausunnon näiden nykyaikaisten adoptiosäädösten hyödyistä. Ennen vanhaan pienokaiset, joita vanhemmat eivät halunneet tai joista he eivät voineet pitää huolta, kasvatettiin tavallisesti laitoksissa. Nämä lapset selviytyivät yleensä huonosti, ja kuolleisuusluvut olivat korkeat. Miten paljon parempaa onkaan, kun avioparit, jotka todella haluavat lapsia, voivat adoptoida pienokaisia ja pitää rakkaudellisesti huolta heistä ja heidän tarpeistaan!
Ottovanhempani huolehtivat minusta tällaisella rakkaudellisella tavalla, ja tulen aina olemaan kiitollinen siitä. He kasvattivat minua, ikään kuin olisin ollut heidän oma lapsensa. Mutta samanaikaisesti he antoivat minun tietää hyvin varhaisessa iässä, että olin ottolapsi. Ottovanhemmat ovat viisaita kertoessaan lapsilleen tästä. Kun lapset saavat tietää sen toisilta – ja he todennäköisesti saavat sen tietää – he tavallisesti eivät vain järkyty, vaan heidän mielestään ottovanhemmat ovat pettäneet heitä yrittäessään pitää adoption salassa. Kuitenkin paras aika selittää heille, että heidät on adoptoitu, on silloin, kun he voivat ymmärtää sen hieman paremmin, kenties heidän ollessaan 6–8-vuotiaita.
Olen viime vuosina oppinut, miten tärkeä ympäristö on lapsen varhaiskehitykselle, ja se saa minut arvostamaan ottovanhempiani vielä enemmän. Esimerkiksi on tyypillistä, ettei Yhdysvaltain mustilla lapsilla ole ollut samoja koulutus- ja kulttuurietuja kuin valkoisilla. Kun siis valkoisissa kodeissa kasvatetut mustat lapset nauttivat paremmista koulutuseduista, he saavat tavallisesti korkeamman älykkyysosamäärän kuin muut mustat lapset.
Mistä adoptoitavia lapsia tulee
1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa monet valkoiset vanhemmat adoptoivat mustia lapsia. Itse asiassa jonkin aikaa oli niin, että runsas kolmannes kaikista mustista ottolapsista sijoitettiin valkoisten vanhempien luo. Mutta sen jälkeen mustat johtajat alkoivat esittää voimakkaita vastalauseita. He sanoivat, että näillä lapsilla olisi ajan mittaan suurempia pulmia, kun he kasvaisivat aikuisiksi ja kohtaisivat todellisen maailman. Arvostelijoiden mukaan valkoiset eivät hyväksyisi heitä joukkoonsa heidän ihonvärinsä vuoksi ja mustat hylkäisivät heidät heidän suunnattoman erilaisten arvojensa ja käytöksensä vuoksi.
Mutta saatat ihmetellä, miksi monet valkoiset adoptoivat innokkaasti mustia ja kahta rotua olevia lapsia? Koska adoptoitavista valkoisista lapsista on huutava pula. Virastoissa on vuosien pituisia odotuslistoja, ja jotkin virastot eivät ota edes vastaan uusia hakemuksia. Mutta mistä tällainen puute johtuu? Miksi adoptoitavia lapsia on vähemmän, vaikka aviottomien lasten määrä kasvaa huimasti ja ottolapsia on aina saatu enimmäkseen aviottomista lapsista?
Erityisesti siksi, että nykyajan muuttuvassa yhteiskunnassa ei enää paheksuta aviotonta äitiä. Kuuluisat rock- ja elokuvatähdet kasvattavat aviottomia lapsiaan, ja menestysiskelmät, kuten esimerkiksi ”Having My Baby”, ovat antaneet tälle suuntaukselle romanttista hohdetta. Niinpä muutama vuosi sitten noin 80 prosenttia yhdysvaltalaisista naimattomista äideistä luovutti lapsensa adoptoitavaksi. Mutta viime aikoina ainoastaan noin 20 prosenttia on luopunut lapsestaan, ja näin adoptiolapsia on vähemmän.
Ovatko äidit, jotka luopuvat lapsistaan, milloinkaan uteliaita tietämään heistä? Miksi ottolapset haluavat saada selville biologiset vanhempansa?
Halu saada tietää
Ottovanhempiini omaamastani erinomaisesta suhteesta huolimatta halusin pienestä pitäen tietää, millaisia äitini ja isäni ovat. Olen saanut sen jälkeen tietää useimmilla muilla ottolapsilla olevan samanlaisia tuntemuksia, ikään kuin ”heistä olisi pala kateissa”. Aihetta laajasti tutkinut tri Arthur D. Sorosky sanoo seuraavasti:
”Olemme havainneet, ettei ottolapsen uteliaisuus riipu siitä, onko hänellä hyvä suhde vanhempiinsa vai ei. Se on yksinkertainen, universaalinen tarve tietää omat juurensa. Ottolapsen halu saada sukutieteellistä tietoa – tai saada jopa tavata luonnolliset vanhempansa – on sellainen, jota ei-adoptoitu ihminen ei voi todellakaan täysin ymmärtää. Eikä sitä voida vähätellä sellaisena, jota esiintyisi vain tunneperäisesti häiriintyneillä ihmisillä.”
Olen sen jälkeen myös oppinut, että biologiset äidit haluavat usein hartaasti tietää luovuttamastaan lapsesta. Voin muistaa, kuinka ottoäitini, hyvin herkkä ja järkevä nainen, sanoi syntymäpäivänäni: ’Missä tahansa äitisi onkin, tänään hän luultavasti ajattelee sinua.’ Olen kiitollinen sekä äidille että isälle, että he ovat olleet niin ymmärtäväisiä. Kun vihdoin päätin ruveta etsimään juuriani, he auttoivat minua siinä.
Tutkimus on paljastanut useimpien ottolapsien, jotka ovat löytäneet biologiset vanhempansa, olevan iloisia siitä, että he etsivät heitä. Silloinkin kun se, mitä he löysivät, ei ollut miellyttävää, tietämättömyyttä pidettiin vielä epämiellyttävämpänä. Voin kyllä vahvistaa tämän.
Mutta tajusin, ettei inhimillisten juurieni löytäminen ollut ensiarvoisen tärkeää aidon onnen löytämiselle. Loppujen lopuksihan kun koko ihmissuvun juuria seurataan tarpeeksi kauas taaksepäin, ne johtavat patriarkka Nooaan, joka säilyi elossa maailmanlaajuisesta tulvasta. Todella tärkeää ei siis ole inhimillisten juuriemme löytäminen, vaan suotuisa suhde Jumalaan, hengelliseen Isäämme. Vaikka tämän Jehova Jumalaan omattavan suhteen vaaliminen on mitä tärkeintä, halusin yhä löytää luonnolliset vanhempani. Saanen kertoa sinulle, millaisia tuloksia sain etsiessäni juuriani.