Katekismuskriisi
Käyttivätkö varhaiskristityt katekismuksia?
Kuinka piispojen eriävät mielipiteet ovat johtaneet kriisiin?
Herätkää!-lehden Ranskan kirjeenvaihtajalta
”MIETISKELEVIIN, psykologisiin ja sosiologisiin hourailuihin perustuvat katekismukset eivät saa laimentaa ja todellisuudessa hävittää ilmoitettua sanaa.” Näin puhui brasilialainen kardinaali Lorscheider, 30.9.–29.10.1977 Roomassa pidetyn viidennen katolisten piispojen synodin päätiedottaja.
Sana ”synodi” viittaa katolisessa käytössä ”pappisvallan alaisiin kokouksiin, joissa keskustellaan ja päätetään uskoon, moraaliin ja kurinpitoon liittyvistä asioista”. (The Catholic Encyclopedia) Rooman viidennessä synodissa, johon kokoontui 204 roomalaiskatolista kardinaalia, arkkipiispaa, piispaa ja muuta kirkollista asiantuntijaa, oli teemana ”Katekeesi, erityisesti lapsille ja nuorille”.
Mikä on ”katekeesi”? Arvovaltaisen katolisen teologisen sanakirjan mukaan ”sana katekeesi tulee kreikkalaisesta verbistä katekheô, joka merkitsee kirjaimellisesti kaiuttaa tai saada kaikumaan ja kuvaannollisesti opettaa suullisesti opettajan sanojen kaikuessa vastaukseksi oppilaan kysymyksiin ja oppilaan kaiuttaessa vastauksiaan opettajan kysymyksiin. . . . Apostolien teot 18:25 . . . Luukas 1:4 . . . Gal. 6:6.” – Dictionnaire de Theologie Catholique.
Toisaalta katekismus eli katkismushan on oppikirja, joka on yleensä kirjoitettu katekeettisesti eli kysymys- ja vastausmuotoon ja jota käytetään kirkon opin opettamiseen etenkin nuorille.
Synodin kokoussalin lähellä pidetty näyttely valaisi hyvin sitä vaaraa, että roomalaiskatoliset katekismukset saattaisivat ”laimentaa” Jumalan ilmoitetun sanan. Siellä oli näytteillä runsaat kaksituhatta eri katekismusta 63 kielellä! Ja eroja ei ollut ainoastaan kielessä vaan myös opillisessa sisällössä.
Raamattu kuvailee kristillisyyttä ”yhdeksi uskoksi”. (Ef. 4:4–6) Mutta kuinka katolilaisilla voi olla kautta maailman tällainen usko, jos se mitä heille opetetaan lapsuudesta saakka, on erilaista eri maissa tai erilaista jopa saman maan eri hiippakunnissa? Ei ihme, että juuri ennen synodin alkua ryhmä ranskalaisia pappeja ja katolisia maallikkotyöntekijöitä lähetti paavi Paavali VI:lle kirjeen, jossa he valittivat sitä, ettei Ranskassa ole vielä ainuttakaan Vatikaanin hyväksymää katekismusta, ja surivat ”niiden nykyaikaisten katekismusten tarjoaman opetuksen huonoa laatua, jotka on julkaistu Uskonnollisen opetuksen kansallisen [katolisen] keskuksen suojeluksessa”.
”Vika on meissä kirkonmiehissä”
Katoliset nuoret ovat uskonnon suhteen hämmentyneitä. Katolisissakin maissa tehdyt tutkimukset paljastavat poikkeuksetta, että ”epäusko kasvaa nuorten keskuudessa, ja he alkavat epäillä yhä enemmän mitä tahansa uskontunnustusta”. (Le Monde, 29.10.1977) Mutta kuinka katolisten perheiden nuorten voidaan odottaa uskovan Jumalaan, jos heitä ruokitaan, kuten Kölnin arkkipiispa, kardinaali Hoeffner asian ilmaisi, ”psykologian ja sosiologian sekoituksella”. Kun mikään muu ei enää auta, monet katoliset nuoret kääntyvät idän uskontojen puoleen, ennen kuin he syöksyvät ateismin pohjattomaan kuiluun.
Kenen syy se on? Kardinaali Picachy, arkkipiispa Kalkutasta Intiasta, syytti viidennessä synodissa katolista kirkkoa itseään väittäen sen ”epäonnistuneen lähetystehtävässään”. (Le Figaro, 21.10.1977) Kardinaali Suenens, arkkipiispa Mechelen-Brysselistä Belgiasta, yhtyi tähän kirkolliseen mea culpaan (itsesyytökseen) lainaamalla ensin Napoleonin sanat: ”Ei ole huonoja sotilaita; on vain huonoja upseereja.” Sen jälkeen kardinaali lisäsi: ”Jos niin monet nuoret hylkäävät [katolisen] kirkon, eikö se ole osittain oma vikamme? . . . Vika on meissä kirkonmiehissä, sillä luutuneina, kaavamaisina tai estävinä me heijastamme nuorten silmissä vähän tai emme lainkaan Kristuksen todellisia kasvoja.”
Vietnamilainen arkkipiispa Nguyen Van Binh ”painotti sitä, että oli tärkeää puhua nuorille marxismin kielellä, sillä se oli ainut kieli, jonka he tunsivat”. (Lontoon Observer, 9.10.1977) Hän sanoi: ”Käytettävä kieli tulee sopeuttaa uuteen tilanteeseen menemällä jopa niin pitkälle, että käytetään marxilaista sanastoa jäljitellen [katolisen] kirkon menettelyä menneinä aikoina, jolloin Pyhä Tuomas [Akvinolainen, 1200-luvulla vaikuttanut katolinen teologi] käytti Aristoteleen sanastoa.” Tällainen puhe ei ollut kuitenkaan kaikkien Roomassa pidetyssä viidennessä synodissa läsnä olleiden prelaattien mieleen.
Kahden ajatussuunnan heijastumia
Maailman katekismuskriisi heijastaa todellisuudessa roomalaiskatolisen kirkon yleistä sisäistä kriisiä, jonka aiheuttaa vanhoillisten, perinteitä vaalivien katolilaisten ja nykyaikaisten, edistyksellisten katolilaisten välinen syvä erimielisyys. Kuten saatettiin odottaa, nämä kaksi suuntausta ilmenivät nopeasti viidennessä synodissa.
Perinteitä vaalivat suosittelivat kaikkialla koko katolisessa kirkossa käytettävän yleismaailmallisen katekismuksen julkaisemista. Edistykselliset olivat sitä mieltä, että kullakin maalla ja jopa kullakin hiippakunnalla olisi omat katekismuksensa ja opetusmenetelmänsä.
Jälkimmäinen suuntaus voitti. Ranskalainen maakunnallinen sanomalehti La Voix du Nord tiedotti siitä seuraavasti: ”[Piispojen] enemmistö on sitä mieltä, että kulttuurieroavuudet tulee ottaa huomioon ja että kristillinen sanoma tulee välittää kussakin hiippakunnassa eri tavalla.”
Se on samaa kuin sanoisi, että Jumalan olisi pitänyt varata jokaiselle maalle ja jopa jokaiselle ”hiippakunnalle” eli roomalaiskatolisen piispan johtamalle hallintoalueelle erilainen Raamattu.
Jotkut Rooman viidennessä synodissa mukana olleet prelaatit kannattivat katekismusta, joka perustuisi evankeliumiin enemmän kuin aikaisemmat katekismukset. Se on melkoinen lausunto. Mutta kuinka katolilaiset voivat olla varmoja siitä, että heidän nuorilleen opetetaan Raamattuun perustuvasta katekismuksesta, kun kukin maa tai hiippakunta voi vapaasti valita parhaana pitämänsä katekismuksen (tai katekismukset)? Rooman viidennestä synodista huolimatta näyttää siltä, että katoliset oppivat jatkossakin eri asiat eri tavalla sen mukaan, missä he asuvat.
Tekemällä yhteenvedon näiden katolisten piispojen Roomassa pitämien erikoiskokousten tuloksista Le Monde huomautti: ”Ollaksemme totuudenmukaisia meidän täytyy sanoa, että kirkon katolisuutta [yleismaailmallisuutta] on yhä vaikeampi havaita. Aasialaisen, afrikkalaisen ja latinalaisamerikkalaisen [katolisuuden] välinen ajattelun yhtenäisyys on vähäinen. . . . Sellainen on lopputulos vuoden 1977 synodista, joka on jättänyt papit ja katolisen kenttäväen täysin välinpitämättömiksi.” Sama sanomalehti sanoi myös: ”1800-luvulla kirkko menetti työtätekevään luokkaan kuuluvat ihmiset. Tällä 1900-luvulla se on menettämässä nuoret ihmiset, ja se on vielä vakavampaa.”
”Kaikkien kristittyjen pitäisi olla katekeettoja”
On mielenkiintoista, että lähellä viidennen synodin päättymistä pidetyssä lehdistötilaisuudessa annettiin ymmärtää, että maailman katekismuskriisiin olisi olemassa ratkaisu. Kardinaali Baggio, Rooman kuurian vaikutusvaltainen jäsen, puhui siitä, miten kiireellisen tärkeätä on välittää Jumalan sanaa ymmärrettävällä tavalla, ja lisäsi: ”Kaikkien kristittyjen pitäisi olla katekeettoja ja saada ihmisiä uskomaan.” Italiankielinen aikakauslehti Oggi huomautti: ”Äskeisessä uskonnolliselle opetukselle omistetussa piispain synodissa on paljastunut, että katolinen kirkko on tietoinen seuraavasta seikasta: nykyinen epäkristillistyminen, ateismi ja välinpitämättömyys johtuvat evankelisen opetuksen ja perinteeseen perustuvan opin alueella vallitsevasta tietämättömyydestä.”
Arkkipiispa Benelli Firenzestä Italiasta esitti vastaavia ajatuksia korostamalla sitä, että tarvitaan ”katekeesia, joka varaa lapsuudessa alkavan ja läpi aikuisiän jatkuvan opetuksen”. Ja ’synodin isien’ synodin päätteeksi julkaiseman kahdeksantoistakohtaisen viestin kahdestoista kohta sisälsi seuraavaa: ”[Suullinen opetus] on koko kirkon elintärkeä velvollisuus. Tämä velvollisuus on kaikilla uskovilla, kullakin hänen elämän olosuhteittensa ja erityisten lahjojensa mukaan. Itse asiassa kaikkien kristittyjen odotetaan kasteen ja konfirmaation sakramenttien vastaanottamisen johdosta julistavan evankeliumia ja tuntevan huolta siitä, millainen usko on heidän veljillään Kristuksessa ja ennen kaikkea millainen usko on lapsilla ja nuorilla.”
”Ei enää samaa tarvetta”?
Eräs katolinen sanakirja sanoo kristillisyyteen kääntyneille ajanlaskumme alussa varatusta uskonnollisesta opetuksesta: ”Historiansa alusta asti kirkko täytti velvollisuuden opettaa niitä, jotka tulivat sen luo kastettaviksi (Mt 28:19, 20). . . . Voimme yhä muodostaa luotettavan kuvan siitä, millaista opetusta alkukirkko antoi, sillä [300-luvulla vaikuttaneelta] Jerusalemin piispalta Kyrillokselta on jäänyt kuusitoista katekeettista puhekirjaa, jotka selittävät uskontunnustusta kasteelle aikoville.” – A Catholic Dictionary.
Mitä tapahtui tälle kristilliselle opetusjärjestelylle? Miksi se muuttui kastetta edeltäneestä ihmisten opettamisesta jo aivan pieninä kastettujen lasten muodolliseksi kouluttamiseksi?
Sama katolinen sanakirja kertoo meille: ”Maailman tultua kristilliseksi ei ollut enää samaa käännynnäisten opettamisen tarvetta, mutta lapset ja yleensäkin ihmiset tarvitsivat yhä katekeettista opetusta. Niinpä havaitsemme vuonna 829 Pariisissa pidetyssä kirkolliskokouksessa valitetun katekeettisen opetuksen laiminlyömistä.”
Näin siis ovat asiat. Otaksumalla maailman tulleen kristilliseksi katolinen kirkko luopui varhaiskristillisestä tavasta opettaa suullisesti kasteelle valmistautuvia käännynnäisiä. Ja äskeisessä viidennessä synodissa esitettyjen ajatusten perusteella voidaan päätellä, että nykyään vallitsee sama tilanne kuin vuonna 829. Monet katoliset ’valittavat katekeettisen opetuksen laiminlyömistä’, eivät ainoastaan nuorten kohdalla vaan myös ”yleensäkin ihmisten” kohdalla.
Aidon kristillisen opetuksen tarve on nykyään polttavampi kuin milloinkaan aiemmin. Katolisen kirkon omat papit myöntävät, ettei heidän kirkkonsa tyydytä tätä tarvetta. Mutta on olemassa keino, jonka avulla voit saada sellaista kristillistä opetusta ”evankeliumista ja evankeliumin mukaan”, jollaista esimerkiksi brasilialainen kardinaali Lorscheider suositteli, vieläpä sen maksamatta sinulle mitään henkilökohtaisesti.
Tässä suhteessa on mielenkiintoista todeta, mitä Bogotássa Kolumbiassa ilmestyvä julkaisu EI Catolicismo kertoi uskonnollisten johtajien Espanjassa pitämästä kokouksesta, jossa he keskustelivat kirkkojen heikkoudesta Jehovan todistajien ”menestysten” vastakohtana. Kokouksessa pantiin merkille seuraavaa:
”Ehkä [kirkot] laiminlyövät kohtuuttomasti sen, mihin todistajat tarkalleen sanottuna enimmäkseen keskittyvät – alkukirkon apostolisessa metodologiassa tyypillisen kotikäynnin. Samalla kun kirkot hyvin useissa tapauksissa rajoittuvat rakentamaan temppeleitään, vetämään ihmisiä puoleensa soittamalla kellojaan ja saarnaamaan kokouspaikkojensa sisäpuolella, [todistajat] noudattavat apostolista talosta-taloon-menetelmää ja käyttävät hyödyksi jokaisen todistamistilaisuuden.”
Haluaisitko, että Jehovan todistajat käyvät kodissasi johtamassa ilmaista raamatuntutkistelua? Jos haluat, ota yhteyttä paikallisiin todistajiin tai kirjoita tämän lehden julkaisijoille.