Kuinka me selviydyimme Kolwezin verilöylystä

Kaksi Jehovan todistajien lähetystyöntekijää läpäisee tulikokeen, mutta kärsii traagisen menetyksen

VETÄYTYESSÄMME lähetyskotimme makuuhuoneeseen perjantai-iltana 12. toukokuuta 1978 kaikki vaikutti normaalilta. Me asuimme Kolwezissa, Zairen eteläisessä maakunnassa Shabassa sijaitsevassa kaivoskaupungissa. Se oli kaunis kaupunki, jossa asui noin 120000 ihmistä, joista 4000 oli pääasiassa lähistön valtavilla kuparikaivoksilla työskenteleviä ulkomaalaisia. Kupari on Zairen tärkein tulolähde. Emme tienneet lainkaan, että seuraavien tuntien ja vuorokausien aikana tapahtuisi sellaista, mistä otsikot kertoisivat ympäri maailman. Erityisesti yksi tapahtuma vaikuttaisi meihin lopun elämäämme.

Seuraavan aamun sarastaessa lauantaina 13. toukokuuta heräsimme aamun rauhan rikkovaan terävään rätinään. Ihmettelimme ensin, mitä se oli. Sitten sydämemme alkoi jyskyttää, kun tajusimme sen olevan konekivääri- ja kivääritulta. Mitä oli tapahtumassa? Armeijan kapina? Kapinallisten hyökkäys? Pian taistelun melske saavutti meidät ja luodit ujelsivat talomme yli. Muutamia napsahteli pihan suuriin puihin.

Täytimme kylpyammeen nopeasti vedellä ja leivoimme hiukan leipää siltä varalta, että sähkön ja veden saanti keskeytyisi. Kuulimme kovaa huutoa kadulta ja kurkistimme autotallin oven raosta portille. Ryhmä sotilaita kulki ohi raskaine selkäpakkauksineen. He puhuivat swahilia. Olivatko he katangalaisia kapinallisia, samoja jotka hyökkäsivät Shaban maakuntaan (entiseen Katangaan) viime vuonna? He puhuvat yleensä swahilia, kun taas hallituksen joukot puhuvat lingalaa. Katangalaiset yrittävät saada haltuunsa sen, mitä he pitävät omana maakuntanaan. Ja vaikkeivät saisikaan sitä, niin ainakin he haluavat käyttää painostusta saadakseen aikaan muutoksen keskushallitukseen.

Taistelun äänet jatkuivat läpi koko lauantain ja sunnuntain milloin kauempana, milloin takanamme olevissa taloissa, joista puhkesi ajoittain äänekästä konekivääri- ja kivääritulitusta. Veden tulo keskeytyi, kuten olimme pelänneet, mutta sähköä saatiin jatkuvasti satunnaisesti. Pysyttelimme lähellä radiota yrittäen saada selville, mitä oli tapahtumassa. Panimme harhaluotien varalta patjan ja tyynyjä olohuoneemme suurten ikkunoiden eteen.

Makuuhuoneemme tuhoutuu

Varhain maanantai-iltapäivänä molemmat puolet aloittivat jälleen laukausten vaihdon. Sulkeuduimme puoliksi linnoitettuun makuuhuoneeseemme. Kello kahden paikkeilla valtava räjähdys vavisutti taloa. Yhtäkkiä makuuhuone vavahti toisesta korvia huumaavasta räjähdyksestä. Sitä seurasi kolmas voimakas räjähdys. Olimme muutaman sekunnin liikahtamatta ja sanattomia, liian järkyttyneitä tajuamaan tapahtunutta. Huusin vaimolleni, että hän menisi turvaan keskikäytävälle. Makuuhuoneen tuhot peittyivät pölyyn ja savuun. Meistä valui verta, ja me suuntasimme kylpyhuoneeseen tutkimaan haavojamme. Vaimoni olkapäästä ja minun käsivarrestani vuoti verta, ja meillä molemmilla oli muita pieniä haavoja siellä täällä.

Kranaatit tai raketit olivat tunkeutuneet katon läpi, yksi suoraan siitä, missä minä olin ollut istumassa työssä. Huoneeseen oli tullut lentävien srapnellin sirpaleiden suihku. Meihin molempiin oli osunut pieniä sirpaleita. Puhdistimme haavat alkoholilla ja yritimme poistaa lyijyn puhtaalla partaterällä ja neulalla. Sen jälkeen sidoimme haavat.

Palatessamme makuuhuoneeseemme huomasimme sen tuhoutuneen melkein täydellisesti. Katossa oli ammottava reikä kirjoituspöytäni yläpuolella. Huone oli täynnä kivimurskaa ja kranaatin ja peltikaton metallinpalasia. Seinissä, matossa, vuoteessa olevissa huovissa ja henkilökohtaisissa tavaroissamme, huonekaluissa ja jopa nahkasalkuissamme oli pieniä reikiä. Mutta oli hämmästyttävää, että meillä molemmilla oli vain kolme srapnellin aiheuttamaa pintahaavaa.

Onneksi pommitus loppui pian sen jälkeen, ja me saatoimme alkaa rakentaa suojaa kolmanteen makuuhuoneeseen, jossa oli kirjallisuutta sisältäviä pahvilaatikoita. Pinosimme laatikoita muutaman ikkunan eteen ja loput ikkunat peitimme varapatjoilla. Vedimme vuoteemme pois tuhoutuneesta makuuhuoneesta, sijoitimme sen suojaisimpaan nurkkaan ja rakensimme sen ylle suojan vanerilevyistä kulmissa olevien pahvilaatikoiden varaan.

Sarja räjähdyksiä

Kahtena seuraavana vuorokautena vietimme iltapäivät häthätää kyhätyn pommisuojamme alle kyyristyneinä kranaattien ja rakettien räjähdellessä korvia huumaavasti toinen toisensa jälkeen pihassamme ja lähistöllä. Etukäteen ei tullut mitään varoitusta – ainoastaan äkillinen räjähdys ja putoilevien pirstaleiden ääni. Konekivääreillä ja käsiaseilla ammuttiin kaiken aikaa. Kuulimme ikkunan särkyvän pahvilaatikoista ja patjasta rakennetun esteen takana kranaatin räjähtäessä aivan huoneen ulkopuolella. Onneksi talon seinät oli rakennettu lujasta tiilestä.

Yksi ammus räjähti aivan keittiön ulkopuolella rikkoen ikkunoita. Kaksi muuta räjähti takapihalla rikkoen varsinaisen kirjallisuusvarastohuoneen ikkunat ja uurtaen monia pieniä reikiä takana sijaitsevan pienen rakennuksen betoniseinään. Kylpyhuoneessa kylpyammeemme vesivarasto oli täynnä särkyneen lasin ja laastin palasia. Talon edessä räjähti raketti, pihamuuri tuli täyteen srapnellin reikiä, ja paine löi ikkunanpuitteissa olleet loput lasinkappaleet sisään koko julkisivun leveydeltä. Puitten läpi lentävät harhaluodit pudottivat pihalle silloin tällöin pieniä oksia.

Taistelun tauotessa kadun toisella puolella asuva naapurimme tuli pyytämään meiltä lääkintäapua. Kranaatti tai raketti oli räjähtänyt lähellä hänen keittiönsä ikkunaa ja vahingoittanut pahoin hänen vaimonsa takaraivoa. Hän oli ilmeisesti šokkitilassa, mutta häntä oli mahdotonta viedä sairaalaan siltä suunnalta kuuluvan ammuskelun vuoksi. Me saatoimme auttaa vain antamalla hieman penisilliiniä haavatulehduksen torjumiseksi.

Jolloinkin keskiviikkoiltapäivällä emme kuulleet enää, että lähellä taloamme sijaitsevista Zairen armeijan asemista olisi ammuttu takaisin, vaikka kranaatteja tai raketteja räjähteli jatkuvasti naapuristossa.

Torstaina talomme lähellä oli paljon rauhallisempaa lukuun ottamatta etäistä satunnaisesti puhkeavaa konekiväärin ääntä, yksittäisiä kiväärin laukauksia ja kranaattien räjähdyksiä. Kuulin ajoneuvon ääntä kadulta ja kurkistin varovasti kulman takaa siinä toivossa, että ohikulkijalla olisi ystävälliset aikeet. Kauhukseni portilla seisoi neljä katangalaista sotilasta. He käskivät minun tulla lähemmäksi, tähtäsivät aseella päähäni ja määräsivät minut avaamaan portin.

En ollut varma, halusivatko he perustaa ampumapesäkkeen korkean tiilimuurimme taakse, vai aikoivatko he varastaa ja ahdistella ihmisiä. Saadakseni miettimisaikaa osoitin portissa olevaa kahta ketjua ja munalukkoa ja sanoin heille, että minun olisi noudettava avaimet, jotta portin saisi auki. Menin taloon, ja me telkesimme nopeasti ovet kaikenlaisella tavaralla. Yrittäisivätkö he murtaa portin tai kiipeäisivätkö he muurin yli? Kuinka me rukoilimmekaan Jehovaa noina minuutteina! He ammuskelivat ilmaan. Jonkin ajan kuluttua he jatkoivat matkaansa kadulla.

Pysyttelimme talossa ja vahvistimme tilapäisiä varustuksiamme yksittäisten kurittomien sotilaiden pelosta. Olimme jo kuulleet radiosta valkoisten ulkomaalaisten salamurhista. Joskus kapinalliset murtautuivat taloihin tappamaan, mutta muulloin he vain varastelivat vahingoittamatta ihmisiä. Oli tärkeää olla vastustamatta heitä avoimesti.

Perjantaina halusin käydä katsomassa loukkaantunutta naista tien toisella puolella. Olin tuskin astunut talosta ulos, kun sala-ampujan luoti ujelsi pääni ohi. Pysyttelimme sisällä rukoillen ja lukien Raamattua.

Lauantaina apua saapui odottamatta belgialaisten ja ranskalaisten joukkojen tullessa kaupunkiin evakuoimaan kaikkia ulkomaalaisia. Sitä ennen zairelaiset laskuvarjosotilaat olivat vallanneet takaisin lentokentän. Meillä oli vain jokunen minuutti aikaa kerätä muutamia tavaroita – vain sen verran minkä jaksoimme kantaa – ja kiiruhtaa lentokentälle. Kaikki muu piti jättää. Kävimme poistumismatkan aikana katsomassa lyhyesti muutamia kristittyjä veljiämme. He olivat turvassa, mutta ruokaa oli niukasti.

Ilmapiiri reitin varrella oli jännittynyt, sillä kapinallisjoukot eivät olleet vetäytyneet kovin kauas. Kaikkialla näkyi sodan merkkejä – kuolleitten sotilaitten ruumiita, vaurioituneita ajoneuvoja, ammusten hylsyjä ja rokonarpisia taloja. Saatoimme nähdä lentokentällä palaneita helikoptereita ja lentokoneita, maassa lojuvia räjähtäneitä ja räjähtämättömiä kranaatteja ja maantietä ja lentokenttää ympäröivät evakuointijoukot.

Sadat eurooppalaiset tungeksivat lentokentälle jättäen autonsa sinne. Odotettuamme kiitoradan reunassa meidät lennätettiin Belgian armeijan kuljetuskoneella Kaminan lentotukikohtaan. Sieltä belgialainen lentoyhtiö Sabena lennätti pakolaiset pääkaupunkiin, josta he lensivät lopuksi kukin omaan maahansa.

Kuulimme matkan aikana monia kertomuksia murhatuista eurooppalaisista ja zairelaisista siviileistä. Näimme kuvia talosta, joka oli täynnä surmattuja miehiä, naisia ja lapsia. Virallisten arvioiden mukaan runsaat 200 eurooppalaista sai surmansa, ja maahan tunkeutuneet joukot ottivat joitakuita panttivangeiksi vetäytyessään viidakkoon. Maahantunkeutujat näyttävät päättäneen palata rajantakaiseen turvapaikkaansa valmistelemaan uutta yritystä myöhemmin.

Menetämme poikamme

Saavuimme Kinshasaan, mutta tulikokeemme ei ollut ohi. Vaimoni, joka oli kestänyt sodan kauhut, vaarat ja rasitukset, oli ollut lähes kuusi kuukautta raskaana, ja tiistaina hänessä ilmeni merkkejä synnytyskipujen alkamisesta. Hänet vietiin sairaalaan. Torstaina hän synnytti ennenaikaisesti pienen, 750 grammaa painavan poikamme. Vauva pysyi hengissä ainoastaan neljä jännityksentäyteistä vuorokautta, sillä se oli liian pieni hengittämään tai sulattamaan ruokaa pienen pienessä vatsassaan.

Kuinka suurenmoista tuleekaan olemaan silloin, kun Jehova lopettaa sodat maan ääriin saakka. (Ps. 46:10) Me ja toiset kristityt olimme lähellä kuolemaa useita kertoja. Ainoastaan Jehovan apu ja ohjaus saattoivat auttaa. Tällaiset kokemukset vahvistavat uskoamme häneen ja rukousten tehokkuuteen. – Lähetetty.