Lähde kanssamme ”Tulen maahan”
”Herätkää”-lehden Filippiinien-kirjeenvaihtajalta
OLETKO seikkailunhaluinen? Että olet? Sehän on hyvä! Lähde sitten kanssamme ”Tulen maahan”.
Suuntaamme kulkumme kohti Davaon aluetta, joka käsittää kolme suurta maakuntaa Etelä-Filippiineillä. Alueen keskipisteenä on Davaon kaupunki, joka eräässä mielessä on maailman suurin kaupunki, vaikka suuri osa sen alueista onkin rakentamatonta. Virallisesti kaupungin pinta-ala on satoja neliökilometrejä, ja alueeseen kuuluu jopa eräitä maan tutkimattomista osista! Monet filippiiniläiset muuttavat tänne pohjoisesta paremman elämän toivossa. Kuitenkin paljon ennen heitä asuivat bagobot tällä alueella, joka siihen aikaan tunnettiin nimellä Daba-Daba, ’Tulen maa’.
Nimi juontuu siitä, että tällä heimolla oli tapana polttaa pyhinä pitämiään daba-daba-pensaita. Heimo poltti näitä pensaita Filippiinien korkeimman vuoren, Apon, juurella. Alueelle muuttaneitten joukossa on yhä näitä rauhallisia, ruskeaihoisia alkuasukkaita, joilla indonesialaiset piirteet ovat vallitsevina. Heidän kielensä sanavarasto on hyvin vivahteikasta. Tosin sivistys on muuttanut heidän vanhaa elämäntapaansa, mutta ei kokonaan. Antakaamme ystävämme Lordon, tyypillisen bagobon, joka vielä muistaa jotakin vanhoista tavoista, kertoa meille niistä.
Yksinkertaista elämää maanviljelijöinä
”Elämämme oli aiemmin hyvin yksinkertaista.” Näin Lordo aloittaa kertomuksensa. ”Me vaeltelimme isän johdolla metsässä, aina sinne minne hän halusi. Kun oli löytynyt sopiva paikka, me aloimme raivata maata isän ohjeitten mukaan. Me kaadoimme suuret puut ja raivasimme tiheän aluskasvillisuuden ja poltimme sen. Näin syntyi pehmeätä maata – mikä oli siunaus meille, sillä meillä ei siihen aikaan ollut työjuhtia, jotka olisivat muokanneet maan, eikä edes auraa. Me käytimme vain kaivukeppejä (bolos) ja muita yksinkertaisia työkaluja. Me kaivoimme vasta raivattuun maahan pieniä reikiä ja istutimme riisiä, maissia, bataattia ja hamppua. Kasvit saivat sen jälkeen kasvaa rauhassa sadonkorjuuseen saakka.
”Sadonkorjuuaika oli hauskaa aikaa. Mutta ennen kuin pääsimme nauttimaan työmme hedelmistä, jumalille valmistettiin uhri balete-puun (viikunapuun) juurelle. Kaadoimme suurelle banaanikasvin lehdelle keitettyä riisiä ja upotimme siihen maanmuokkauksessa käyttämämme työvälineet. Myöhemmin riisi haudattiin maahan eräänlaisena kiitollisuudenosoituksena.
”Asuimme majassa, jonka isä oli rakentanut imperataruohosta, bambuista ja metsän puista veistetyistä säleistä. Maja oli matala ja maassa kiinni. Tietenkään meillä ei ollut huonekaluja; yhdessä nurkassa oli muutamista kivistä rakennettu tulisija. Me nukuimme ja söimme lattialla ja käytimme sormia haarukoina ja kookospähkinänkuoria astioina.
”Kun nyt ajattelen taaksepäin, minun täytyy sanoa, että meillä oli hyvin lämmin ja läheinen perhehenki. Jokainen tiesi paikkansa. Naiset eivät tavallisesti ottaneet osaa miesten käymään keskusteluun. Kun isä keskusteli muiden miesten kanssa, äiti aina hankkiutui kuulomatkan ulkopuolelle – hän joko meni survomaan riisiä tai punomaan mattoa tai koria varjoisan puun alle. Meidän lasten hiukset kasvoivat pitkiksi, ja eräitten villien kasvien pureskelu oli mustuttanut hampaamme. Mustat hampaat olivat ylpeyden aihe ja ’aidon alkuasukkaan’ tuntomerkki.
”Myöhemmin pystyimme hankkimaan hevosen, muutamia koiria ja myös carabaon eli vesipuhvelin, ja ne palvelivat vetojuhtina. Me pyydystimme ja kesytimme villikanoja, joita metsä oli täynnä. Lisäksi metsästimme villisikoja ja hirviä ja apinoita; ne me myimme tai vaihdoimme tavaroihin. Äiti puhdisti lihat, leikkeli ne sopivan kokoisiksi paloiksi ja pani palat pariksi päiväksi suureen saviastiaan. Bambunvarsiastioissa kypsytettyä ruokaa pidettiin suurena herkkuna.
”Opimme myös valmistamaan karkeatekoisia saviastioita, valamaan pieniä kelloja ja messinkikoruja, kuten ranne-, käsivarsi-, jalka- ja kaulakoruja. Naiset oppivat kutomaan, punomaan ja koristelemaan hamppua ja värjäämään sitä eräitten puitten juurista ja lehdistä saaduilla väriaineilla. Kaikki meistä eivät jääneet metsään. Jotkut saattoivat käydä koulua, ja heitä on nyt valtion tai yksityisten yritysten palveluksessa. Yhdestä tuli jopa pormestari.”
Uskonto
Laura W. Benedict kertoo kirjassaan (Bagobo Ceremonial, Magic and Myth), että yleensä bagobot palvovat lukuisia jumalia ja heillä on monia uskonnollisia menoja. Yhdellä näistä rituaaleista on nimenä Ginum (tulee sanasta inum ’juoda’). Tässä juhlassa nautitaan runsaasti alkoholia, ja aiemmin siinä uhrattiin myös kana tai jopa ihminen. Bagobot koettavat suojautua kummituksia ja demoneja vastaan menoilla, joissa musiikilla, lauluilla, tanssilla ja kestityksellä on tärkeä sija.
Onpa sitten kysymyksessä riisinistutus, riisinkorjuu, häät tai hautajaiset, niin kaikkiin niihin liittyy tiettyjä rituaaleja. Manganito-nimisessä yökokouksessa läsnä olevat uskovat saavansa erilaisilta jumalilta (anitos) viestejä meedion, tavallisesti naisen, välityksellä. Mutta bagobojen uskonnossa ollaan kiinnostuneempia demoneitten (buso) vaikutuksen torjumisesta kuin jumalien palvonnasta.
Kyläpäällikköä kutsutaan datuksi, ja kylänvanhimmat ja eräät vaikutusvaltaisista naisista auttavat häntä. He käsittelevät uskonnollisia ja maallisia kysymyksiä muodollisuuksista vapaissa neuvotteluissa. On myös olemassa poppamiehiä, miehiä tai naisia, jotka ovat jonkin verran perillä yrteillä parantamisesta tai taikuudesta. He toimittavat avioliittoon vihkimisiä ja elonkorjuu-uhreja.
Kosinta ja avioituminen
Bagobonuoria rohkaistaan seurustelemaan keskenään, joten he voivat tutustua toisiinsa hyvin ennen avioitumistaan. Tytöillä on vapaus suostua kosintaan tai olla suostumatta. Tavallisesti nuorimies pyytää suoraan tytöltä tämän kättä. Jos tytön vanhemmat ovat vastahakoisia, kosija koettaa miellyttää heitä jollakin lahjalla. Mutta jos nuorimies hyväksytään, hän saa vuorostaan isältä lahjan, jonka arvo on puolet hänen antamansa lahjan arvosta, jottei syntyisi sitä vaikutelmaa, että tytärtä ollaan myymässä.
Lordo kertoo: ”Joskus nuorimies pyytää tytön kättä suoraan tämän vanhemmilta. Vanhemmat kutsuvat tytön paikalle ja kysyvät, haluaako hän mennä naimisiin nuorenmiehen kanssa. Isä tekee ratkaisunsa ottaen huomioon tyttärensä tunteet. Joskus vanhemmat pyytävät lahjoja. Jos nuorellamiehellä ei ole varaa ostaa lahjoja, hän koettaa hankkia ne työllä.” Voi myös käydä niin, että poika sanoo isälleen haluavansa mennä naimisiin jonkun tytön kanssa. Tällöin isä menee tytön vanhempien luo ja hoitaa koko asian.
Vaimoa pidetään suuressa arvossa kodissa, ja hänellä on paljon vaikutusvaltaa tärkeitten ratkaisujen teossa. Yleensä avioliitot ovat yksiavioisia. Mutta kuten Lordo selittää, mies voi ottaa useampiakin vaimoja, jos hänellä on siihen varaa.
Hääseremonioihin kuuluu sekin, että vanhat vaatteet heitetään jokeen, mikä tarkoittaa, että ihminen heittää itsestään pois taudit. Keihäitä suunnataan kohti vuorta onnettomuuden torjumiseksi. Sen jälkeen mieheltä ja vaimolta otetut hiussuortuvat punotaan yhteen heidän liittonsa vertauskuvaksi. Lisäksi vaihdetaan lahjoja. Koko rituaali kestää yli vuorokauden, ja epävirallinen kestitys alkaa usein jo päivää tai kahta ennen varsinaisten seremonioitten alkamista.
Kuolema ja hautaus
Näille surullisille tapahtumille on myös omat rituaalinsa. Kun joku on kuollut, hänen ruumiinsa pannaan lattialle levitetylle matolle (niin että pään alle tulee pieni tyyny} ja peitetään hamppu- tai puuvillakankaalla. Lordo selittää: ”’Sielun’ uskotaan lähtevän ruumiista kuolinhetkellä ja syntyvän uudelleen jossakin toisessa elämänmuodossa. Siksi bagobot eivät vahingoita perhosia, sääskiä, sisiliskoja, kärpäsiä eivätkä laulukaskaita, varsinkaan illalla. Siinähän voisi olla vainajan ’sielu’!”
Ruumiin ääressä vietetään valvojaisia (damag) yhtenä tai kahtena yönä ennen hautausta ruumiin suojelemiseksi demoneilta. Arkun tai käärinliinan päällä olevassa kuvassa on krokotiili, jonka ammottavasta kidasta näkyy kieli ja hampaat. Kuvan katsotaan riittävän demonien pelästyttämiseen. Lordo jatkaa: ”Kun hautajaiskulkue lähtee liikkeelle, vettä kaadetaan elottoman ruumiin vierellä toivoen, että ’sielu’ ei palaisi takaisin. Portaitten eteen levitetään tuhkaa mahdollisten jalanjälkien havaitsemiseksi. Tästä omaiset tietävät, onko vainaja palannut vai ei kolmantena päivänä. Jos tuona päivänä näyttäytyy heinäsirkka tai jokin muu hyönteinen, se on merkki siitä, että vainaja on tulossa takaisin, ja ruokaa pannaan siihen paikkaan, johon hyönteinen laskeutuu. Jos vainaja oli mies, viereen pannaan vielä tupakkaa, tai jos hän oli nainen, viereen pannaan kukkanen.”
Itse hautaus voi tapahtua monella tavalla. Yhteen aikaan ruumis laskettiin kuopan pohjalle levitetylle matolle. Joskus ruumis käärittiin puunkuoreen tai pantiin korkealle puun latvukseen. Tai ruumis vietiin taloon, jonka ovet ja ikkunat suljettiin tiiviisti. Sen jälkeen perhe rakensi itselleen lähelle uuden talon. Vuoden kuluttua perinteiset mustat suruvaatteet heitettiin jokeen, joka vei ne mennessään, sillä uskottiin, että vainajan ”sielu” ei silloin enää kiusaisi eläviä.
Vapautuminen
Vaikka monet tämän mielenkiintoisen heimon jäsenistä tunnustautuvatkin kristityiksi, niin tavallinen bagobo uhraa yhä viikunapuun juurella. Hän jatkaa esi-isiensä vanhoja, pakanallisia perinteitä.
Kun Lordo oli 12-vuotias, katsottiin, että hän olisi jonakin päivänä sopiva seuraaja isoisälleen, jolla oli hallussaan monia okkulttisia voimia. Lordo kertoo:
”Maltoin tuskin odottaa aikaa, jolloin minulla olisi kaikki hänen voimansa ja enemmänkin. Uneksin siitä, että minusta tulee datu, että minulla on kaunein tyttö morsiamena tai jopa useita vaimoja. Halusin tulla elämän ja kuoleman herraksi. Siksi uhrasin joka päivä jumalille viikunapuun juurella, ennen kuin menin saamaan isoisäni opetusta.
”Isoisä opetti minua paikallisten aseitten käytössä, nousemaan salamannopeasti hevosen selkään ja sieltä pois ja heittämään keihästä erehtymättömän tarkasti. Hän ei ainoastaan opettanut minulle kaikkia muita hyökkäys- ja puolustusmenetelmiä, jotka hän tunsi, vaan hän opetti minut myös surmaamaan rahasta. Perhe-elämä ei enää kiinnostanut minua. Unelmani muodostuivat minulle pakkomielteeksi, ja oppituntieni jälkeen vaelsin syvälle metsään voidakseni päästä yhteyteen luonnon kanssa. Usein vietin metsässä monta päivää ruoatta ja nukuin jättimäisten puitten suurten juurien päällä.
”Edistyin hyvin. Mutta sitten isoisäni kuoli ja kaikki unelmani pirstoutuivat. Aloin epätoivoisena juopotella ja pelata uhkapelejä ja tuhlasin nuoruuteni maailmallisten nautintojen tavoittelussa. Mutta vuonna 1948 opin jotakin aivan uutta, sellaista mikä antoi minulle perustan, jolle saatoin rakentaa ja jolla saatoin työskennellä.
”Eräänä päivänä kamatuoran eli ’totuusihmiset’, joiksi Jehovan todistajia silloin kutsuttiin, olivat jättäneet kotini kynnykselle sebuanonkielisen kirjasen, jonka nimenä oli Paljastus. Olin aiemmin käännyttänyt todistajat pois, mutta nyt aloin lukea tuota kirjasta, ja sen sanoma viehätti minua. Lopulta otin yhteyttä heihin, ja siitä lähtien he ovat käyneet säännöllisesti luonani.
”Uudet ihanteeni nostattivat tietysti isäni vihan, ja hän teki kaikkensa saadakseen minut luopumaan niistä. Rakas vaimonikin (olin sillä välin avioitunut) syyti solvauksia lannistaakseen minua. Siitä huolimatta pysyin lujana. Kovan taistelun jälkeen onnistuin Jehovan voiman avulla voittamaan kaikki paheeni ja viettämään puhdasta elämää. – Filippiläisille 4:13.
”Kun vaimoni näki, miten paljon elämäni oli muuttunut, hänkin kiinnostui Raamatun totuudesta. Hän jopa moitti minua siitä, etten ollut heti kertonut hänelle uudesta uskostani. Hän sanoi, että olisi liittynyt minuun aiemmin. Myöhemmin meidät molemmat hyväksyttiin kastettaviksi, ja sitä seuranneina vuosina olemme voineet tuntea Jehovan runsaan siunauksen. Nyt olen vanhimpana yhdessä ’Tulen maan’ monista Jehovan todistajien seurakunnista.”
Yleensä Jehovan todistajien on helppo keskustella bagobojen kanssa, vaikka useimpien heistä onkin vaikea omaksua Raamatun totuuksia ja hylätä ikivanhoja perinteitään. Kuitenkin jotkut ovat Lordon tavoin tehneet näin, ja he pitävät kiinni tosi kristillisyydestä. He kuuluvat niihin moniin, jotka nyt virtaavat ”Herran temppelin vuorelle”. – Jesaja 2:2–4.