Nullarborin ylittäminen
Herätkää!-lehden Australian-kirjeenvaihtajalta
NAUHAN leikkaaminen 29. syyskuuta 1976 merkitsi maailman kuivimman ja harvimpaan asuttuihin kuuluvan mantereen – Australian – kahden puoliskon ”yhteen solmimista”. Maassa, josta 43 prosenttia on aavikkoa ja 20 prosenttia puoliaavikkoa, sekä matkailija että paikallinen asukas ottivat Eyren valtatien valmistumisen tervetulleena vastaan, sillä se on ainoa tämän laajan mantereen itäisiä ja läntisiä osavaltioita yhdistävä suora reitti.
Maantien valmistuminen ei ehkä tunnu kovin sykähdyttävältä, mutta tämän valtatien valmistuminen merkitsee tällä tiellä aikaisemmin matkustaneille painajaisen päättymistä. Vielä viisitoista vuotta sitten 1100 kilometriä siitä oli pelkkää polkutietä. Se on pitempi kuin matka Pariisista Berliiniin tai matka Helsingistä Muonioon!
Tämä päällystämätön osuus ylitti ainutlaatuisen Nullarborin, maailman laajimman kalkkikiviperustaisen tasangon. Nimi tulee latinankielisistä sanoista nullus arbor ’ei yhtään puuta’, mikä hyvin kuvaa kilometrin toisensa jälkeen näkyvää yleensä tasaista, puutonta ja vedetöntä maisemaa. Suolakkopensasryhmiä on siellä täällä laajoilla alueilla tätä seutua, missä sataa keskimäärin vain 20 senttimetriä vuodessa. Ja ihmiset ovat yhtä harvinaisia kuin puut, sillä heitä on vain yksi jokaista 111 neliökilometriä kohti!
Kuvittele matkustavasi näitä satoja kilometrejä pinnalla, jonka rankkasade voisi muuttaa upottavaksi mudaksi. Autot saattaisivat lähteä liukumaan tiellä laidasta laitaan, niin että niiden olisi pakko liikkua etanan vauhtia. Toisaalta kesän yli 40 asteen kuumuus saattaisi tuntua melkein tukahduttavalta, varsinkin kun Nullarborin hieno pöly pakottaa pitämään auton ikkunat kiinni.
Tästä pölystä oli haittaa toisellakin tavalla. Se peitti monet kuopat ja sai tien näyttämään petollisen tasaiselta. Kuoppiin ajaminen johti usein pyörien irtoamisiin, jousien tai akselien katkeamisiin ja asuntoperävaunujen vaurioitumiseen tai tuhoutumiseen. Jos tällaista sattui satojen kilometrien päässä lähimmästä kaupungista, saattoi kulua monta tuntia, ennen kuin joku ohitse ajava autoilija antoi apuaan tai vei viestiä. Senkin jälkeen saattoi kulua päiviä kaivattujen tarvikkeiden ja palvelusten saapumiseen – sekä aikaa että rahaa kuluttavaa kallista puuhaa. Jos jätti autonsa minkä pituiseksi ajaksi tahansa, saattoi palatessaan löytää siitä pelkät kuoret.
Hieno pöly saattoi haitata myös näkyvyyttä, ja ajoneuvojen nostattamissa pölypilvissä sattuneissa kolareissa menehtyi ihmisiä. Niinpä kun kokenutkin matkamies aikoi lähteä ylittämään Nullarboria, hänessä heräsi paha aavistus. Eikä ihme, sillä vielä vuonna 1974 oli jäljellä noin 400 kilometriä sellaista tietä! Ja se oli ainoa autolla liikennöitävä tie, joka yhdisti Itä-Australian Länsi-Australiaan!
Karu menneisyys
Tutkimusmatkailija John Eyre oli ensimmäinen, jonka tiedetään kulkeneen Nullarborin halki idästä länteen, ja vuosi oli 1841. Mantereen yli vedettiin lennätinlinja vuonna 1877. Seuraavina vuosikymmeninä ihmiset ratsastivat hevosilla ja kameleilla ja ajoivat jopa polkupyörällä Nullarborin halki seuraten lennätinlinjaa, kun he pyrkivät länsiaustralialaisille kultalöydöksille.
Sen jälkeen vuonna 1912 ryhdyttiin rakentamaan rautatietä tälle valtavalle tasangolle, nykyisen valtatien pohjoispuolelle. Kolme ja puoli tuhatta miestä teki viisi vuotta töitä ja laski 1600 kilometriä kiskoja. Monet kuolivat ja toiset tulivat sekapäisiksi ankarissa autiomaaolosuhteissa. Sikäläistä maastoa kuvaa hyvin se, ettei eräällä 480 kilometrin osuudella rata tee yhtään mutkaa eikä siinä ole juuri minkäänlaista nousua tai laskua.
Vuosikymmenien ajan mantereen poikki menevä tie ei ollut paljonkaan karjanajoreittiä parempi. Sotavuonna 1941 Eyren valtatie joutui hyökkäysuhan alaiseksi, mutta se pysyi suurelta osalta sotilaallisesti varmistamattomana. Samana vuonna 54:n Jehovan todistajan ryhmä ponnisteli sitä pitkin matkallaan Perthistä Sydneyyn ollakseen läsnä kristillisessä konventissa ja matkaa kertyi 4480 kilometriä kumpaankin suuntaan! Koska sota-aikana bensiinistä oli pulaa, nämä todistajat ajaa kolistelivat henkilöautoilla, joihin oli asennettu painavat, savuavat puukaasulaitteet, kuorma-autojen kuljettaessa tarvittavaa polttoainetta. Varmasti jokainen, jolla oli valtavasti päättäväisyyttä, saattoi matkata Nullarborin halki. Mutta se ei ollut mikään huviretki!
Tässä vuonna 1941 Australian halki konventtiin matkaavassa todistajien saattueessa oli miehiä, naisia ja lapsia. Jehovan todistajien vuoden 1943 vuosikirja (engl.) kertoo heidän vaivalloisesta matkastaan:
”Matkalaisten piti kestää kokonainen viikko Nullarborin aavikon koettelemuksia. Tomu teki hiukset ja vaatteet tahmeiksi ja koska pesuvettä oli niukasti, pesussa tomu vain muuttui mudaksi. Autot piti pysäyttää joka 80 kilometrin päästä polttoainetäydennystä varten. Jotkut hitaammista ajoneuvoista olivat liikkeellä 24 tuntia vuorokaudessa siten, että kuljettajat ajoivat vuoron perään ja he söivät ja nukkuivat eteenpäin liikkuvassa saattueessa.
”Autiomaan ylityksen alussa, yösydännä, sotilaita, poliiseja ja polttoaineiden säännöstelystä vastaavia viranomaisia syöksyi leiriytyneen saattueen kimppuun ja otti haltuunsa varabensiinin viimeistä pisaraa myöten. Tällaisen toimenpiteen pikkumaisuus on ilmeinen, kun oivalletaan viranomaisten tuhlanneen parisataa litraa bensiiniä matkustaessaan Perthistä sitä hakemaan. He takavarikoivat vaivaiset 22 litraa! Todistajat eivät lannistuneet tästä, sillä pieni julistajien ryhmä otti tehtäväkseen työntää joka aamu ensimmäistä autoa 3–5 kilometriä, kunnes se käynnistyi puukaasulla, ja palata hinaamaan tällä autolla toiset autot käyntiin. . . .
”Jehovan huolenpito ja suojelu ilmeni siten, että matkalaisten edellä aavikolla eteni useana päivänä sadekuuro ja siellä puhalsivat siihen vuodenaikaan harvinaiset sivutuulet. Ilman sitä matkustajat ja ajoneuvot olisivat tukehtuneet pölyyn. ’Maailman’ suureksi hämmästykseksi länsiaustralialaiset ehtivät ajoissa konventin avajaisiin!
Nullarborin ylittäminen nykyään
Nykyään matkustaminen käy paljon helpommin, sillä Nullarborin halki kulkee kaunis, leveä ja päällystetty 1672 kilometriä pitkä valtatie. Mutta matka kestää edelleen kauan, on väsyttävä ja yksinäinen, ja 1200 kilometrin osuudella on vain muutama tienvarsipaikka, johon voi pysähtyä huoltamaan autoaan ja virkistämään itseään, sekä muutamia vesisäiliöitä (jotka saattavat kuivua kesällä). Siellä ei ole ainuttakaan kaupunkia. Silloin tällöin ilmaantuu jollekin valtavan suurelle lammasfarmille johtava tienhaara. Erään farmin pinta-ala on 324000 hehtaaria, ja sen ympärille on vedetty 483 kilometrin pituinen dingoaita (dingo on australialainen villikoira), vaikka vuonna 1976 se suojasi vain noin 3000 lammasta. Alueella on keskimäärin yksi lammas jokaista 14 hehtaaria kohti. Toisaalta kaniineja ja kärpäsiä kyllä riittää!
Laajojen asumattomien alueitten vuoksi matkustavaisia neuvotaan aina ottamaan mukaan ylimääräistä polttoainetta ja vettä sekä säilykeruokaa. Paitsi että matkalle lähdettäessä autojen pitäisi olla erinomaisessa kunnossa, kuljettajien tulisi ottaa mukaan tärkeimmät varaosat ja sellaiset työkalut, joita todennäköisesti tarvitaan, jos autoa korjataan tien reunassa.
Entä jos matkan varrella tarvitaan apua? Hätäpuhelimia on aina muutaman kilometrin välein. Ne on yhdistetty korkeisiin mikroaalloilla toimiviin linkkimastoihin ja ne toimivat pienten tuulimyllyjen kehittämällä sähköllä – erittäin vähän huoltoa kaipaava ihanteellinen keksintö, joka ei aiheuta saasteita. Jos tarvitaan pikaista lääkärin apua, sitä voidaan saada paikalle ”Lentävän lääkäripalvelun” käyttämillä pienillä lentokoneilla, jotka pystyvät laskeutumaan valtatielle.
Nullarborin-matkamme alkupuolella kuljemme Yalatan alkuasukasreservaatin kautta, eikä ole epätavallista tavata ryhmää sen tyypillisiä, tummaihoisia asukkaita. Muutaman tunnin kuluttua tie saapuu rannikolle ja lähtee sen jälkeen seuraamaan rantaviivaa. Miten vaikuttava näky onkaan sen jälkeen silmiemme edessä! Ison Australian lahden syvänsiniset vedet näyttävät törmäävän suoraan äkkijyrkästi kohoaviin 90 metrin korkuisiin rosoisiin kallioihin. Me olemme katselemassa maailman pisintä yhtenäistä merenrantakallioaluetta!
Vaaroista varoittavia merkkejä on pitkin matkaa. Siellä täällä on villikameleita, jotka ovat 1800-luvulla tutkimusmatkojen ja kuljetusten avuksi maahan tuotettujen kamelien jälkeläisiä. Mutta ne eivät ehkä aina ole vaarallisia. Joskus ne ovat pelkästään uteliaita. Jos pysähdyt syömään jotakin, kameli voi työntää kuolaavan päänsä ikkunasta ja kutsua itsensä päivälliselle!
Siellä on myös kenguruja. Ne voivat äkkiä ponkaista eteen lähellä valtatietä olevista pensaikoista ja aiheuttaa vakavia kolareita. Tai ne saattavat pomppia pitkin tietä auton rinnalla tai pelkästään istua illalla keskellä tietä nähtävästi auton valojen lumoamina. Varovaisuuteen on todella syytä!
Suurin vaara – vanha, epätasainen ja pölyinen tie – on poissa. Vaikka vauhti ja huolettomuus saattavat aiheuttaa onnettomuuksia, leveä ja tasainen Eyren valtatie tekee Nullarborin ylittämisestä nykyään turvallisen ja miellyttävän matkan.
[Kartta/Kuva s. 5]
(Ks. painettu julkaisu)
Perth
Coolgardie
Norseman
NULLARBORGIN TASANKO
Adelaide
Brisbane
Sydney
Melbourne