Kreikka muuttaa omantunnonarkoja koskevaa lakia
Herätkää!-lehden Kreikan-kirjeenvaihtajalta
KREIKAN parlamentin hyväksymä uusi laki on vihdoinkin tuonut helpotusta tämän maan omantunnonaroille. Ennen kuin tämä laki hyväksyttiin, omantunnonsyistä sota-aseista kieltäytyvät pantiin vankilaan, ei vain kerran, vaan kaksi, kolme ja jopa neljä kertaa samasta syystä.
Ongelma koskee pääasiassa Jehovan todistajia. Koska he uskovat lujasti Jumalan lakeihin ja rakastavat lähimmäisiään, he eivät ota asetta eivätkä osallistu maailmallisten kansojen riitoihin. Seurauksena on ollut, että he ovat monia vuosia kärsineet Kreikassa epäinhimillisestä kohtelusta. Mutta nyt parlamentin äänestämän erityisjärjestelyn mukaisesti omantunnonarat, jotka kieltäytyvät asepalveluksesta ja tuomitaan vankilaan, vapautetaan muista asepalveluvaatimuksista sen jälkeen kun he ovat päässeet vankilasta.
Kuinka pitkä tämä kertakaikkinen vankeustuomio sitten on? Uuden lain mukaan se on neljä vuotta eli kaksi kertaa niin pitkä kuin vaadittu kaksivuotinen pakollinen asepalvelusaika.
Mikä johti Kreikan hallituksen muuttamaan asennettaan näiden omantunnonarkojen suhteen? Onko tämä asia noussut esiin äkkiä? Ei, sillä tämän ongelman historia on monien vuosikymmenien pituinen.
Ei uusi kiista
Vaikka Jehovan todistajat ovat aina kieltäytyneet asepalveluksesta Kreikassa, niin tämä kiistakysymys ei ole aikaisemmin tällä vuosisadalla ollut huomattava. Tähän on useitakin syitä. Yksi on se, että ennen ensimmäistä maailmansotaa Kreikassa oli suhteellisen vähän Jehovan todistajia. Kysymys ei siis ollut tärkeä Kreikan hallitukselle. Lisäksi Eurooppa tunsi 1920- ja 1930-luvulla yhä vastenmielisyyttä maailmansodan kauhuja kohtaan. Siksi todistajien omaksuma asenne sotapalvelusta vastaan ei saanut Kreikassa osakseen laajaa julkisuutta.
Vuosina 1940 ja 1941 ongelma paheni, kun Kreikka sekaantui toiseen maailmansotaan, ensin Italiaa ja sitten Saksaa vastaan. Omantunnonarat, jotka olivat Jehovan todistajia, tuomittiin silloin sotilastuomioistuimissa rangaistuksiin, joiden pituus vaihteli 15 vuodesta elinkautiseen. Mutta kun saksalaiset joukot tunkeutuivat Kreikkaan ja valtasivat sen, noita rangaistuksia ei jatkettu.
Toisen maailmansodan lopussa Kreikka vapautui. Mutta omantunnonarkojen ongelma paheni. Tämä johtui sisällissodasta, joka raivosi Kreikassa vuosina 1947–1950. Vallitsevan ilmapiirin vuoksi joukko omantunnonarkoja, jotka olivat Jehovan todistajia, tuomittiin sotilastuomioistuimissa kuolemaan. Niinpä Larissan alueella John Tsukaris teloitettiin 10. helmikuuta 1948. Nauplian alueella George Orphanidis teloitettiin 11. helmikuuta 1949.
Nämä teloitukset herättivät tyrmistystä eri puolilla maailmaa. Tämän yleisen mielipiteen vaatimuksesta muut kuolemanrangaistukset muutettiin vankeusrangaistuksiksi, joiden pituus vaihteli 20 vuodesta elinkautiseen.
Moitittavinta kaikessa tässä oli Kreikan ortodoksisen kirkon papisto. Se painosti jatkuvasti viranomaisia määräämään kuolemanrangaistuksen todistajia vastaan. Se vaati täten ikään kuin ’Johannes Kastajan päätä vadille’ halutessaan hallitsevien ainesten suorittavan likaisen työn, Jehovan todistajien teloittamisen.
Mutta eri järjestöjen herättämien voimakkaiden vastalauseiden ja maailman huomattavien henkilöiden asiaan puuttumisen vuoksi papisto ei voinutkaan toteuttaa aikeitaan. Erityisen suureksi avuksi oli Englannin parlamentin ylähuoneelta Kreikan puolustusministerille P. Canellopulokselle tullut kirje. Nämä ponnistelut myötävaikuttivat siihen, että sotilastuomioistuimet kohtelivat hillitymmin Jehovan todistajia.
Uusi julmuuden muoto
1960-luvulla Jehovan todistajia koskeviin oikeusjuttuihin tuli uusi julma piirre. Nämä omantunnonarat tuomittiin aluksi vankeusrangaistuksiin, jotka kestivät neljästä vuodesta neljään vuoteen ja yhteentoista kuukauteen. Mutta tämän ensimmäisen rangaistusajan päätyttyä he joutuivat jälleen oikeuteen samasta syystä, ja taas heidät tuomittiin samanlaiseen vankeusrangaistukseen. Kun tämä toinen rangaistusaika oli päättynyt, niin oikeudenkäynti toistui kolmannen ja jopa neljännen kerran. Näitä rangaistuksia kutsuttiin sopivasti ”ketjurangaistuksiksi”.
Sitten vuonna 1966, rauhan aikana, eräs Jehovan todistaja, Christus Kazanis, tuomittiin Ateenan sotaoikeudessa kuolemaan aseistakieltäytymisestä. Tämä odottamaton päätös herätti jyrkkiä vastalauseita Kreikassa ja muissa maissa. Kreikan lähetystöihin tulvi joka puolella vastalauseiden myrsky tämän hämmästyttävän tuomion johdosta. Kreikan hallitukselle lähetettiin säkeittäin kirjeitä ja sähkeitä. Seurauksena oli, että Kazanisin juttu joutui uuteen käsittelyyn ja kuolemanrangaistus muutettiin neljän ja puolen vuoden vankeudeksi.
Muutos
Vuonna 1974 Kreikassa tapahtui hallituksen vaihdos. Demokraattinen hallitusmuoto perustettiin. Tämän avoimemman hallitusmuodon vuoksi Jehovan todistajien toistuvaa rankaisemista koskevat oikeusjutut tulivat laajemmin tunnetuiksi kautta maailman. Erilaiset järjestöt ryhtyivät nyt taistelemaan näitä epäinhimillisiä rangaistuksia vastaan.
Niiden joukossa olivat Euroopan ihmisoikeuksien komissio, Amnesty International ja Euroopan neuvosto. Näiden järjestöjen edustajat kävivät tarkastusmatkoilla Kreikan sotilasvankiloissa. Kaikki kysymykseen tutustuneet asiantuntijat myönsivät, että tilanne oli demokraattisessa maassa äärimmäisen sietämätön. Ja erityisen epäjohdonmukaista oli, että Kreikassa, joka tunnettiin ”demokratian kehtona”, oli oikeudenkäytössä näin räikeitä rikkomuksia ihmisoikeuksia vastaan.
Tämä epäoikeudenmukainen kohtelu tuli yhä laajemmalti tunnetuksi. Kreikan hallituksen huomattavat viranomaiset sekä sanomalehtimiehet alkoivat julkistaa tilannetta. He korostivat myös, että tällainen kunnon kansalaisten kohtelu vahingoitti Kreikan kansallisia etuja, koska se saattoi maan nimen häpeään.
Vuonna 1977 Euroopan neuvosto kävi humaanisten ihanteitten innostamana keskusteluja Jehovan todistajien kohtelusta Kreikassa. Neuvoston neuvottelukunnalle jätetystä raportista kävi ilmi, että Kreikka rikkoi näiden kristittyjen ihmisoikeuksia enemmän kuin mikään muu maa.
Lopulta asiaa käsiteltiin Kreikan parlamentissa. Eräs valtuutetuista, Virginia Tsuderos, ehdotti muutoksia voimassa olevaan lakiin. Nämä rajoittaisivat asepalveluksesta kieltäytyville määrättävät rangaistukset vain yhteen vankeusrangaistukseen. Eräs toinen valtuutettu, A. Kaklamanis, viittasi siihen suureen vahinkoon, jonka Kreikan maine oli kärsinyt tämän kysymyksen vuoksi. Hän huomautti, että toistuva rankaiseminen rikkoi Rooman kansainvälistä sopimusta ja myös Ihmisoikeuksien yleismaailmallista julistusta. Useat valtuutetut korostivat, ettei missään muualla Euroopassa omantunnonarkoja kohdella tällä tavoin. He osoittivat, että monissa maissa, myös kommunistisissa maissa, annetaan vain yksi vankeusrangaistus.
Käsiteltyään asiaa perusteellisesti Kreikan parlamentti hyväksyi äänestämällä uuden lain, joka lopetti Jehovan todistajien toistuvan rankaisemisen. Siinä säädettiin, että vain yksi vankeusrangaistus voitiin määrätä. Tämän rangaistuksen aika olisi neljä vuotta, mikä on kaksi kertaa sotilaspalvelusta pitempi aika. Vaikka tämä on yhä kovempaa kohtelua kuin muissa maissa, se on kuitenkin suuri parannus aikaisempaan verrattuna.
Papisto paljastaa itsensä
Kreikan ortodoksisen kirkon edustajat tuomitsivat tämän humaanisen päätöksen. Korkeat pappismiehet arvostelivat ankarasti hallituksen toimintaa. Papisto pyysi hallitusta olemaan soveltamatta parlamentin äänestämää uutta lakia.
Tällainen toiminta paljasti jälleen kerran papiston ulkokultaisuuden. Tässä oli miehiä, jotka väittivät edustavansa Kristusta, ”Rauhanruhtinasta”, mutta jotka halusivat rauhallisten kristittyjen jatkavan kärsimistä, koska nämä tottelivat Kristuksen opetuksia!
Tämä epäjohdonmukaisuus ja tekopyhyys ei jäänyt huomaamatta. Kathimerini-nimisen sanomalehden uskonnollisten asiain toimittaja kirjoitti siihen (22.10.1977) artikkelin, jossa hän kumosi papiston näkökannat. Esimerkiksi kun papisto protestoi väittämällä, että uusi laki heikentäisi Kreikan armeijan taistelujoukkojen vahvuutta, niin kirjoittaja huomautti: ”Tämä on aika huvittavaa uskottavaksi. Me olemme olleet sotilaita, ja me kaikki tiedämme, että me jopa laskemme, kuinka paljon aamuja on jäljellä siihen, jolloin me pääsemme pois armeijasta. Vain uskonnollinen fanaatikko tai hullu suostuisi palvelemaan kaksi vuotta lisää [vankilassa] välttääkseen ottamasta asetta.”
Toimittaja arvosteli edelleen papistoa siitä, että se yritti toimia ”yliparlamenttina”. Hän sanoi, ettei sillä ollut mitään oikeutta yrittää painostaa hallitusta asioissa, joita se ei ollut pätevä ratkaisemaan.
Papiston painostuksella ei ollut mitään vaikutusta. Uusi laki pysyi, ja sitä sovellettiin nopeasti. 42 Jehovan todistajaa, jotka olivat jo vankilassa kärsimässä toistuvia rangaistuksiaan, vapautettiin. Neljä heistä vapautettiin, koska he olivat olleet vankilassa neljä vuotta tai enemmän, kun taas 38 muuta, jotka eivät olleet vielä kärsineet uuden lain määräämää neljää vuotta, vapautettiin uuteen oikeudenkäyntiin saakka. Heille määrätään todennäköisesti uusi rangaistus nelivuotiskauden päättämiseksi.
Kreikan hallitus on siis tarkistanut omantunnonarkojen kohtelutapaansa. Se on lopettanut ”ketjurangaistukset”, joita Jehovan kristityt todistajat ovat kärsineet niin monia vuosia.
Uusi laki on kunniaksi Kreikan hallitukselle. Mutta kunnia kuuluu myös niille vilpittömille kristityille, jotka ankaran vainonkin edessä ovat pitäneet kiinni siitä, minkä he tiesivät olevan oikein.