Onko jokin rotu toista parempi?

MITEN sinä suhtaudut rotuihin? Tarkemmin sanoen: ovatko valkoiset sinun mielestäsi syntymästään saakka mustia parempia? Riippumatta siitä, mikä on suullinen vastauksesi, mitä asenteesi ja toimintasi paljastavat?

Ihmiset usein sanovat, ettei heillä ole rotuennakkoluuloja. Tosiasia kuitenkin on, että ne ovat vallinneet jo kauan. Ja niinpä monilla on se syvään juurtunut käsitys, että mustat ovat perinnöllisesti huonompia kuin valkoiset ja että heidän on tarkoitettu pysyvästi olevan valkoisia alemmassa asemassa.

Mistä tällaiset ajatukset ovat saaneet alkunsa? Miksi niistä on niin itsepintaisesti pidetty kiinni?

Uskonnon osuus

Nykyinen käsitys valkoisten perinnöllisestä paremmuudesta on saanut alkunsa Afrikan neekereiden alistamisesta ja orjuuttamisesta. Orjakauppa tarvitsi puolustelua, varsinkin koska siihen osallistuvat tunnustautuivat kristityiksi. Ranskalainen juristi ja valtioteoreetikko Charles de Secondat Montesquieu selitti, miten orjakauppiaat järkeilivät: ”Meidän on mahdotonta olettaa, että nämä luontokappaleet olisivat ihmisiä, koska jos pitäisimme heitä ihmisinä, niin heräisi epäilys, että me itse emme olekaan kristittyjä.”

Amerikankin nimikristittyjen oli puolusteltava orjuutta, sillä etelävaltioiden puuvillaplantaasien talous perustui neekeriorjuuteen. Muuan amerikkalainen historioitsija sanookin:

”Etelävaltioissa etsittiin Raamatusta tukea tälle tavalle. . . . Etelävaltioissa väitettiin jatkuvasti, että Raamattu hyväksyy orjuuden ja oikeastaan käski siihen ja että se oli Jumalan määräämä laitos, joka oli neekereille erityisen hyödyllinen.” – Clement Wood, ”A Complete History of the United States”, s. 217, 337.

Kirkot ottivat johdon orjuuden puolustelemisessa. Opetettiin, että neekerit ovat kirottu rotu, ja sen vuoksi heidän ihonsa on musta. Vuonna 1844 metodistikirkko jakautui orjuuden vuoksi pohjois- ja eteläosaan. Vuonna 1845 baptistikirkko ja samoihin aikoihin presbyteerinen kirkko jakautui pitkin poliittista Masonin-Dixonin linjaa. Vielä vuonna 1902 eräs kirkollinen kustantaja (Biblehouse, St. Louis) julkaisi laajalti levitetyn kirjan ”The Negro a Beast” or ”In the Image of God” (”Neekeri – eläin” vai ”Jumalan kuvaksi”). Siihen sisältyy luku, jonka nimenä on ”Vakuuttavia raamatullisia ja tieteellisiä todisteita siitä, että neekeri ei kuulu ihmissukuun”.

Kirkko hyväksyi siis sen, että mustia pidettiin valkoisia perinnöllisesti huonompina. Encyclopædia Britannica valitti: ”Afrikkalainen joutui onnettomuudekseen Amerikassa kristittyjen orjuuttamaksi, jotka eivät kyenneet sovittamaan yhteen vakaumuksiaan ja orjuutta, vaan muotoilivat käsityksensä neekeristä uudelleen, niin että he alkoivat pitää häntä omaisuutena eivätkä oikeuksiin ja vapauksiin oikeutettuna ihmisolentona.” – 16. osa, 1971, s. 200D.

Mutta eivät yksin kirkot puolustaneet tällaisia näkemyksiä. Ne saivat rinnalleen myös filosofeja ja luonnontieteilijöitä.

Muutkin puolustavat valkoisten etevämmyyttä

1830-luvulla Yhdysvaltain etelävaltioiden filosofit muotoilivat periaatteet ihmisten luontaisesta eriarvoisuudesta, minkä käsityksen useimmat etelävaltiolaiset olivat jo siihen mennessä omaksuneet. Ja sen ajan johtava amerikkalainen fyysisen antropologian tutkija Josiah C. Nott yritti löytää biologista tukea tälle ajatukselle. Jotkut alkoivat ajatella, että eri rodut kehittyivät erikseen ja että mustat ovat ihmisenmuotoisten apinoiden läheisempiä sukulaisia. Esitettyään joitakin piirteitä todisteeksi Encyclopædia Britannica jatkaa: ”Neekeri näyttäisi olevan alemmalla kehitystasolla kuin valkoinen ihminen ja korkeimpien ihmisapinoiden läheisempi sukulainen.” – 19. osa, 1911, s. 344.

Jotkut ovat samaa mieltä nykyäänkin, mm. professori Carleton S. Coon, amerikkalaisen fyysisen antropologian tutkijoiden yhdistyksen entinen puheenjohtaja. Hän väittää, että viisi ihmisrotua kehittyi toisistaan erillään ”kukin omalla tahollaan homo sapiensiksi, ei yhteen kertaan vaan viiteen eri kertaan”. Eräässä Yhdysvalloissa lähetetyssä televisioesityksessä väitettiin, että Coon ”todistelee ja ottaa sen näkökannan, että neekerirotu on kehityksen tikapuilla 200000 vuotta valkoista rotua jäljessä”.

Tällaiset jo pitkään vaalitut käsitykset mustista auttavat meitä ymmärtämään, miten varhaiset amerikkalaiset saattoivat puhua siitä, että ’kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi’, ja kuitenkin hyväksyä orjuuden muodon, jossa toisia ihmisiä pidetään toisia alempiarvoisina. Eräässä yhteiskuntatiedettä käsittelevässä teoksessa sanotaan:

”Sanonta ’kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi’ ei soveltunut neekereihin, koska he olivat ’omaisuutta’ eivätkä ihmisiä. Teorioita Haamille Raamatussa lausutusta kirouksesta, epätäydellisistä tai erillisistä evoluutioista, maantieteellisestä determinismistä ja älykkyyskokeiden todisteista käytettiin menestyksellisesti puolustettaessa neekereiden kohtelua alempiarvoisina. Niin kauan kuin sellaisiin käsityksiin uskottiin – ja useimmat ihmiset uskoivat niihin – demokraattisten ihanteitten tunnustamisessa rotuerottelua harjoitettaessa ei ollut mitään epäjohdonmukaisuutta.” – Paul B. Horton ja Gerald R. Leslie, ”The Sosiology of Social Problems”, 3. painos.

Luultavasti vain harvat nykyään väittävät, että neekerit ’eivät ole ihmisiä’. Monet kuitenkin yhä uskovat, että he ovat luonnostaan alempiarvoisia. Aviottomien lasten suurempaa lukumäärää, suurempaa rikollisuutta, alhaisempaa taloudellista ja yhteiskunnallista asemaa ja varsinkin keskimäärin alhaisempia älykkyysosamääriä pidetään ”todisteina” heidän biologisesta huonommuudestaan. Mutta todistavatko nämä todella biologista huonommuutta? Onko olosuhteita, jotka selittäisivät, miksi mustat ovat keskimäärin valkoisia puutteellisempia?

Amerikan neekereiden alkuperä

Monet uskovat Yhdysvalloissa, että Amerikan neekereiden afrikkalaiset esi-isät olivat sivistymättömiä raakalaisia. Heidän mielestään he olivat henkisesti tylsiä, lapsellisia ja kykenemättömiä monimutkaisiin tehtäviin tai kehittyneen sivistyksen luomiseen. Mutta tosiasiat puhuvat toista, kuten eräs tietosanakirja huomauttaa:

”Satoja vuosia sitten oli eri osissa Afrikkaa korkealle kehittyneitä neekerivaltakuntia. . . . Jotkut neekerikuninkaat ja heidän aatelisensa elivät suuressa rikkaudessa ja loistossa. Heidän pääkaupungeistaan tuli toisinaan kulttuuri- ja kauppakeskuksia. Vuosien 1200 ja 1600 välillä kukoisti Timbuktussa Länsi-Afrikassa arabialaisten neekereiden yliopisto, jonka maine kiiri kautta Espanjan, Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän.” – World Book Encyclopedia, 14. osa, 1973, s. 106, 107.

Afrikkalainen kulttuuri on tosin varsin erilaista kuin eurooppalainen, niin kuin itämainenkin kulttuuri on erilaista, ja valitettavasti jotkut pitävät erilaisuutta alempiarvoisuutena. Samalla ei kuitenkaan voida kieltää sitä, että viime vuosisatoina afrikkalaisen elämän ja kulttuurin kehitys pysähtyi. Edistystä ei ilmennyt, vaan päinvastoin taantumista. Mutta miksi?

Syy oli suureksi osaksi orjakaupassa, josta Amerikkalainen tietosanakirja sanoo: ”Se hajotti neekerikulttuurin ja -teollisuuden, pysähdytti taiteen kehityksen, kukisti hallituksia ja oli syynä siihen nykyiseen kulttuurilamaan, joka on ollut luonteenomaista Pimeälle maanosalle vuodesta 1600 lähtien.” – Encyclopedia Americana, 20. osa, 1927, s. 47.

Orjakaupan mittasuhteet ja sen vaikutukset Afrikan yhteiskuntaan ovat järkyttäviä. Erään arvion mukaan ”Atlantin yli laivattuja orjia oli 30–100 miljoonaa”. Varovaisempi arvio on ”noin 15 miljoonaa”. (New Encyclopædia Britannica, 1976) Mutta alhaisempikin arvio on tyrmistyttävä, varsinkin kun ajatellaan orjakauppaan liittyneitä ihmishenkien menetyksiä.

On tunnustettava, että afrikkalaisia vangitsivat sekä suoranaisesti valkoiset että sodissa ja ryöstöretkillä myös mustat, jotka möivät maanmiehiään valkoisille orjakauppiaille. Riippumatta siitä, kenen alun perin oli vastuu, vangit marssitettiin rannikolle, jossa heitä pidettiin lastausasemilla. Sitten kaksittain yhteenkahlehdittuina heidät ahdettiin laivojen ruumiin, jossa heillä oli tilaa ainoastaan maata pitkällään. Siellä he viettivät suurimman osan 50-päiväisestä Atlantin ylityksestään vailla valoa ja raitista ilmaa. Noin kolmanneksen vangeista on arvioitu kuolleen jo ennen kuin he pääsivät laivaan ja toisen kolmanneksen matkalla.

Ensimmäiset orjat tuotiin Länsi-Intian ja Etelä-Amerikan kaivoksiin ja plantaaseille 1500-luvun alkupuolella. Vuonna 1619 eräs hollantilainen orjalaiva toi ensimmäiset neekerit Pohjois-Amerikkaan, ei orjiksi vaan palvelijoiksi, joilla oli työsopimus. Myöhemmin 1600-luvulla orjuus oli kuitenkin jo täysin vakiintunut, ja aikaa myöten Yhdysvalloissa oli noin neljä miljoonaa neekeriorjaa.

Mitä orjuus aiheutti heille

Afrikkalaiset vietiin yleensä ensin Länsi-Intiaan, jossa heidät ”kypsytettiin” eli totutettiin orjuuteen, ennen kuin heidät lähetettiin Amerikkaan. Tapana oli kapinoiden ehkäisemiseksi erottaa toisistaan samaan heimoon kuuluvat yksilöt. Perheetkin hajotettiin, ja orjakauppiaat tai orjien uudet isännät antoivat heille uudet nimet. Päämääränä oli tehdä neekereistä alamaisia ja tottelevaisia. Heidän persoonallisuutensa vääristettiin, heidän mielenlaatunsa tukahdutettiin, ja kun mustat tajusivat vastarinnan hyödyttömyyden, he alkoivat usein käyttäytyä, ikään kuin he todella olisivat alempiarvoisia.

Orjalakeja muotoiltiin niin, että heidän täydellinen alistumisensa varmistettaisiin. Amerikkalainen tietosanakirja sanoo:

”Orjat eivät saaneet pitää omaisuutta, omistaa tuliaseita, osallistua kaupankäyntiin, lähteä plantaaseilta ilman omistajiensa lupaa, todistaa oikeudessa paitsi muita neekereitä vastaan, tehdä sopimuksia, opetella lukemaan ja kirjoittamaan eivätkä pitää kokouksia, ellei valkoisia ollut niissä läsnä. . . . valkoisen suorittamaa orjan tai vapaan neekerin murhaa tai raiskausta ei pidetty vakavana rikkomuksena.” – Encyclopedia Americana, 20. osa, 1959, s. 67.

Useimmissa amerikkalaisissa osavaltioissa, joissa pidettiin orjia, rangaistiin sitä, joka opetti neekeriä lukemaan tai kirjoittamaan, joko sakolla, ruoskimisella tai vankeudella.

Vuonna 1808 orjakauppa julistettiin Yhdysvalloissa laittomaksi. Mutta kauppa jatkui laista huolimatta, koska orjien kysyntä oli suurempi kuin koskaan. Tämä johti äärimmäiseen luonnottomuuteen – orjien siittämiseen myymistä varten. Amerikkalainen tietosanakirja selittää:

”Kehittyi laaja ja tuottoisa kotimainen orjakauppa, johon liittyi joitakin julmimpia ja kylmäverisimpiä tapauksia, mitä orjajärjestelmästä tiedetään. Esimerkiksi orjia siitettiin vanhemmissa osavaltioissa ja myytiin sitten kauemmaksi etelään, ja perhesiteitä katkottiin jatkuvasti myymällä perheenjäsenet erikseen.” – Encyclopedia Americana, 20. osa, 1959, s. 67.

Näkökanta, jonka mukaan neekerit ’eivät ole ihmisiä’, johti näin siihen, että heitä siitettiin ja myytiin kuin he olisivat olleet karjaa. Sitten, vuonna 1865, orjuus yhtäkkiä lakkautettiin kokonaan Yhdysvalloissa. Mutta asenteet säilyivät muuttumattomina, ja mustat pidettiin rotuerottelulaeilla ja muilla keinoin ”omassa paikassaan” – valkoisten alistamina.

Hirttämällä tapahtuva lynkkaus oli yksi tärkeistä kurissapitomenetelmistä. Vuosien 1890 ja 1900 välillä tapahtui keskimäärin 166 lynkkausta vuodessa. Amerikkalainen tietosanakirja kertoo lisäksi: ”Valkoiset miehet käyttivät sukupuolisesti häikäilemättä hyväkseen neekerinaisia, ja sitä suvaittiin jatkuvasti. Poliisi ja usein oikeusistuimet kohtelivat neekereitä räikeän epäoikeudenmukaisesti ja syrjivästi.” – Encyclopedia Americana, 20. osa, 1959, s. 70.

Onko tämä vanhaa historiaa? Ei, sillä monien nykyään elävien neekereiden isovanhemmat olivat orjia. Ja nykyään elävät ovat kuulleet entisten orjien huulilta, millaista elämä silloin oli. Vielä 1950-luvulla Yhdysvaltain joukkoviestimissä neekerit esitettiin alempiarvoisina – he esittivät poikkeuksetta valkoisten palvelijan osaa.

Yleensä neekerit eivät kuitenkaan olleet näkyvissä lainkaan, eivät aikakauslehdissä, eivät televisiossa eivätkä sanomalehdissä, paitsi rikosjutuissa. Heitä syrjittiin joka käänteessä, he saivat toisen luokan koulutusta, ja eräät työpaikat ja monet muut valkoisten nauttimat etuoikeudet olivat heiltä kiellettyjä. Melkein kaikkialla tilaisuuksien ovet olivat heiltä suljetut, mikä riisti monilta toivon parantaa osaansa.

Voimmeko näiden olosuhteiden valossa todella odottaa, että mustat menestyisivät keskimäärin yhtä hyvin kuin valkoiset kulttuuri- ja muissa saavutuksissa? Olisiko rehellistä tuomita heidät rotuna alempiarvoisiksi, kun he eivät täytä jotakin mittapuuta? Mitä tapahtuu, kun tilaisuudet ovat heille avoinna?

Tilaisuudet ja kannustus

Ennen vuotta 1947 mustilta oli pääsy kielletty Yhdysvaltain huomattavimpiin baseball-joukkueisiin. Tuona vuonna, kun rotujen välinen jännitys usein kiristyi äärimmilleen, erään neekerin annettiin pelata. Pian mustat alkoivat loistaa baseballissa. Vuonna 1971, jolloin he olivat maailmanmestareita, Pittsburghin Pirates lähetti eräässä pelissä kentälle joukkueen, jossa kaikki yhdeksän pelaajaa olivat neekereitä. Tilanne on samanlainen muissa urheilulajeissa, mikä sai New York Timesin sanomaan viime vuonna: ”Ammattilaiskoripallo on oikeastaan mustien peliä.”

Mitä tämä merkitsee? Sitäkö että mustat ovat biologisesti parempia ruumiillisesti kuin valkoiset? Vai merkitseekö se sitä, että kun tilaisuudet avautuvat ja opetusta ja kannustusta annetaan, niin mustat voivat menestyä hyvin? Ilmeisesti jälkimmäistä. Rodut eivät synny pallonpelaajiksi, muusikoiksi, tiedemiehiksi, yliopistojen professoreiksi jne. Nämä kaikki taidot täytyy oppia.

On väärin leimata rotuja sanomalla, että yksi rotu on luonnostaan tyhmää ja hidasta, toinen hyökkäävää ja sotaista, kolmas lempeää ja alistuvaista jne. Rodut ovat sitä mitä ne ovat erityisesti sen kasvatuksen, valmennuksen ja kannustuksen ansiosta mitä ne saavat. Esimerkiksi aikaisemmin monet luonnehtivat usein kiinalaisia luonnostaan lempeiksi ja alistuvaisiksi. Mutta kun heille on annettu erilaista kasvatusta ja kannustusta useiden vuosikymmenien ajan kommunistisen hallinnon alaisuudessa, niin harvat luonnehtisivat heitä enää sillä tavoin nykyään.

Silti on yhä se näkökanta itsepintaisesti vallalla, että luonnostaan, biologisesti, mustat ovat rotuna henkisesti hitaampia ja vähemmän älykkäitä kuin valkoiset. Onko tälle käsitykselle luotettavia todisteita?

[Kuvan lähdemerkintä s. 9]

Painettu Schomburg Center for Research in Black Culturen, New York Public Libraryn ja Astorin, Lenoxin ja Tildenin säätiöiden luvalla