Musiikki hallitsi elämääni

MONET tuntevat minut parhaiten lempinimelläni ”Trummy”. Soitin vuosia pasuunaa Louis Armstrongin kanssa ja myös monissa kuuluisissa orkestereissa. Erikoinen pasuunansoittotekniikkani auttoi kohottamaan sellaiset laulut kuin ”Ain’t She Sweet?” ja ”Margie” menekkilevyjen joukkoon.

1930-luvun lopulla ja 1940-luvun alussa myös sävelsin monia iskelmälauluja. Ehkä laulut ”T’Ain’t What Cha Do, It’s the Way That Cha Do It” ja ”What Cha Know, Joe?” olivat niistä tunnetuimpia. Kirjoitin myös Billie Holidaylle laulun ”Travellin’ Light”. Hän levytti sen Paul Whitemanin orkesterin kanssa, ja sitä myytiin miljoonia kappaleita.

Työskennellessäni Jimmy Luncefordin orkesterissa 1930-luvun lopulla esiinnyin myös monissa elokuvissa. Ensimmäinen elokuvani oli ”Blues in the Night”. Myöhemmin esiinnyin Louis Armstrongin kanssa sellaisissa elokuvissa kuin ”The Glen Miller Story”, ”Five Pennies” ja ”High Society”.

Musiikki toi minulle mainetta ja rikkauksia, mutta kalliimmalla hinnalla kuin halusin itselleni myöntää. Kuitenkin ennen kuin puhun siitä, ehkä lyhyt kertomus menneisyydestäni selittää sekä sen, miten musiikki vaikutti minuun niin syvästi, että sen, miksi annoin sen melkein turmella elämäni.

Kaukaa etelästä

Synnyin Savannah’ssa Georgiassa Yhdysvalloissa vuonna 1912 ainoana poikana ahkeralle rautatieläiselle Osborne Youngille ja hänen vaimolleen Annie Evangelinelle syntyneistä kolmesta lapsesta. Niihin aikoihin Savannah oli hyvin taikauskoinen kaupunki ja siellä tapahtui kaikenlaista epämiellyttävää.

Kaupungin valitettaviin puoliin kuului Ku Klux Klan. Sen jäsenet marssivat jatkuvasti neekerialueilla yrittäen pelotella mustia ’tietämään oman paikkansa ja pysymään siinä’. Voin vieläkin muistaa sen kauhun, jota tunsin noiden miesten ratsastaessa katuja pitkin kätkeytyneinä valkoisiin viittoihinsa ja valkoisiin huppuihinsa. He olivat todella vaikuttavia – me lapset juoksimme karkuun ja piilouduimme peloissamme.

Musiikilla oli hyvin keskeinen osa ihmisten elämässä. Meidän kaupunginosassamme oli kirkko, joka aiheutti paljon levottomuutta, mutta samalla tarjosi runsaasti rytmiä!

Joka puolella oli myös monia muusikoita, joista suurin osa oli blues-laulajia. The Jenkins Orphan -yhtye, joka tuli vierailulle Charlestonista Etelä-Carolinasta, vaikutti meihin nuoriin suuresti. Me liityimme joukkoon ja marssimme sen perässä ympäri kaupunkia.

Kaupunkiin tulleiden ryhmien joukossa oli tri Rabbitfootin viihderyhmä. Hän myi pieniä pulloja – muka lääkettä – yhdestä dollarista, joka oli paljon rahaa noihin aikoihin. Hän vain pystytti telttansa jonkin kadun kulmaan ja aloitti esityksensä. Hänellä oli pieni yhtye, muutamia koomikoita ja tanssityttöjä.

Musiikilla oli pian hyvin suuri vaikutus minuun näiden eri vierailijoiden ja Savannah’n ympäristön ansiosta.

Koulutus ja uran aloittaminen

Isäni kuoli ollessani 12-vuotias. Kaksi vuotta myöhemmin äiti lähetti minut katoliseen sotilaskouluun Rockcastleen Virginiaan. Vaikka äiti ei ollut katolilainen, niin hän lähetti minut sinne, koska pystyisin kustantamaan koulunkäyntini itse tekemällä työtä.

Olin muurari ja rappari yhden viikon ja toisen viikon kävin koulua. Kouluun tullessani en ollut erikoisemmin ajatellut tehdä musiikista elämänuraa, vaikka rakastinkin sitä. Mutta kun näin yhtyeen istuvan varjossa ja nauttivan soittamisesta sillä aikaa, kun minä harjoittelin auringon kuumuudessa kivääri olalla, niin tulin vakuuttuneeksi asiasta! Pian olin kietoutunut syvälle musiikkiin, ja suurin osa ajastani kului harjoittelemiseen yhtyeen huoneessa.

Äidilläni ei ollut koskaan tarpeeksi rahaa, jotta hän olisi voinut maksaa matkani kotiin Savannah’an kesäkuukausiksi. Niinpä jäin kouluun ja työskentelin maatilalla. Kun jätin tämän katolisen koulun oltuani siellä neljä vuotta, vannoin, etten koskaan edes vilkaisisi kirkkoon päin. Olin polvistunut niin usein, että polviini alkoi tulla ajospahkoja. Emme koskaan oppineet mitään Raamatusta, ja latina hämmensi minua.

Lopetettuani koulun vuonna 1930 lähdin kohti Washingtonin kaupunkia. Kaikki mitä tiesin tästä paikasta oli, että entinen luokkatoverini asui siellä. Suoritin siellä ensiesiintymiseni teini-ikäisenä ammattilaispasunistina Booker Colemanin orkesterissa nimeltä Hot Chocolates. Juuri Coleman antoi minulle lempinimen Trummy. Hänen oli vaikea muistaa orkesterilaisten nimiä, joten hän kutsui jokaista sen instrumentin mukaan, jota kukin soitti.

Matkustimme sinne tänne useisiin itäisiin osavaltioihin sopimusten mukaan. Kesällä 1931 soitimme erään ”Father Divine” -nimellä kutsutun uskonnollisen neekerijohtajan pyynnöstä Asbury Parkissa New Jerseyssä. Hän piti kokouksiaan eräässä siellä sijaitsevassa tanssisalissa. Aloitimme kokouksen jollakin iloisella virrellä saadaksemme kansan lämpenemään, eikä moista laulamista, taputtamista ja jalkojen tömistämistä ole muualla ikinä kuultukaan! Sitten ”Divine” piti tavallisen puheensa – ”Iloista antajaa Herra rakastaa” – ja keräsi monta ämpärillistä rahaa. Huomaa, että tämä tapahtui suuren lamakauden aikana! Meille hän maksoi kaksi dollaria illalta, mikä oli meidän mielestämme paljon rahaa.

Vuonna 1933 menin Chicagoon Earl Hinesin orkesterin kanssa, joka oli ensimmäinen nimekäs orkesteri, jossa soitin. Työskentelimme Grand Terrace -nimisessä kerhossa eteläisessä kaupunginosassa. Alamaailman ainekset omistivat tämän kerhon, kuten sain myöhemmin tietää. Joinakin öinä paikka oli täynnä gangstereita, ja olin niin peloissani, että tuskin pystyin soittamaan. Tämä tapahtui kieltolain aikana. Kassanhoitaja myi meille yhtyeen soittajille keittiöstä halpaa viinaa: tuopillisen (n. ¹/2 litraa) kolmella dollarilla. Se antoi meille tarpeeksi rohkeutta soittaa. Me työskentelimme yhdeksästä illalla neljään aamulla 40 dollarista viikossa, mikä ei ollut huono palkka siihen aikaan.

Työtä oli runsaasti, joten jäin Chicagoon. Sitten vuonna 1936 lähdin New Yorkiin ja liityin Jimmy Luncefordin orkesteriin.

Menestystä ja epätavallinen nainen

Juuri Luncefordin kanssa nautin menestyksen ja kuuluisuuden ihanuudesta. Lisäksi vasta liityttyäni tähän orkesteriin jouduin eräälle toiselle vaikutukselle alttiiksi. Se oli seurausta siitä, että tapasin mitä epätavallisimman naisen.

Tapasin Ida Fitzpatrickin ensi kerran kulissien takana. Hänellä oli uskomaton kyky päästä esiintymispaikkojen kulissien taakse, jonne emme edes me esiintyjät voineet mennä. Hän erikoistui muusikoiden ja esiintyjien luona käymiseen ja puhui heille Raamatun sisältämistä asioista. Hän todella tunsi tuon kirjan! Ja usko pois, me muusikot ja esiintyjät todella tarvitsimme hänen tuomaansa sanomaa, koska olimme niin juurettomia kuin kukaan voi koskaan olla.

Eräänä päivänä, kun minun oli määrä tutkia Raamattua Idan kanssa, muistan sanoneeni huonetoverilleni: ”Kun rouva Fitzpatrick tulee, niin kerro hänelle, että minun piti mennä harjoituksiin.” Kuvittelehan sitä yllätystä ja harmia jota tunsin, kun tuntia myöhemmin lähtiessäni rakennuksesta rouva Fitzpatrick seisoi alakerrassa. Hän kysyi: ”Herra Young, kuinka harjoitukset sujuivat?” Hän oli totisesti hellittämätön, mutta miellyttävällä tavalla.

Alettuani tutkia hänen kanssaan en koskaan ollut täysin tyytyväinen itseeni. Tämä johtui siitä, että tiesin meidän muusikkoina tekevän paljon väärää. Annahan kun selitän.

Me annoimme useita yhden illan konsertteja tuohon aikaan. Olimme hyvin väsyneitä, koska useimmissa sopimuksissa oli sellainen ehto, että yhtye ei voinut esiintyä kaupungissa, joka olisi 500–600 kilometrin säteellä siitä kaupungista, josta se juuri lähti. Tämä suojeli asiakasta. Hän saisi muusikot soittamaan vasta pitkän matkan päässä viimeisestä esiintymispaikastaan ja suojeli siten omaa aluettaan. Me matkustimme pitkät välimatkat bussilla ja olimme jatkuvasti väsyneitä. Pysyäksemme hereillä nautimme benzedriniä ja rentoutuaksemme joimme alkoholia. Useimmat meistä joutuivat tähän kierteeseen eivätkä päässeet siitä irti.

Työskentelin monien vuosien ajan vuoronperään New Yorkissa ja sen ulkopuolella, ja samalla tutkin Raamattua rouva Fitzpatrickin kanssa hyvin epäsäännöllisesti. Mutta koska matkustin niin paljon, minulla ei ollut koskaan tilaisuutta tutkia kovin pitkään kerrallaan. Sillä aikaa saavutin kansallista mainetta ja yhä suurempi osa ajastani kului asemani säilyttämiseen viihdemaailmassa.

Moderni jazz ja elokuvat

Uudenlainen jazz, jota kutsuttiin bebopiksi tai moderniksi jazziksi, tuli varsinaisesti tunnetuksi 52. Streetillä New Yorkissa 1940-luvun alussa. Tuon aikakauden huippuluokan jazzmuusikot soittivat sen kadun pienissä kerhoissa lähellä 6. Avenueta (nykyään Avenue of the Americans). Soitin täällä eräässä kerhossa Billie Holidayn kanssa, joka on jo ollut kauan kuolleena. Mutta hän on legenda viihdemaailmassa, hän oli huomattavan lahjakas nainen. Hänestä tehtiin äskettäin kuuluisa elokuva nimeltä ”The Lady Sings the Blues”.

Filmitähdet, tuottajat ja käsikirjoitusten laatijat kävivät ahkerasti noissa kerhoissa niissä esiintyvien suurten taiteilijoiden vuoksi. Mutta niin kävivät myös tyttökauppiaat, prostituoidut ja huumausainekauppiaat. Billie Holiday oli huumausaineiden suurkuluttaja, joten niiden kauppaajia pyöri ympärillä siellä missä työskentelin. Kun ihminen näkee paljon tämäntyyppistä elämää, niin se alkaa tuntua normaalilta. Silloin hän on vaikeuksissa, koska hän alkaa toimia itse samalla tavalla.

Minusta näytti siltä, että Billie oli olosuhteitten uhri. Häntä eivät käyttäneet hyväkseen ainoastaan vastenmieliset miehet hänen yksityiselämässään, vaan myös huonot raha-asiain hoitajat. Kun hän levytti kirjoittamani laulun ”Travellin’ Light”, jota myytiin miljoonia kappaleita, niin kumpikin meistä sai vain 75 dollaria. Me emme ymmärtäneet tekijänpalkkiota koskevia sääntöjä, ja niinpä meitä käytettiin hyväksi.

Elokuvissa työskenteleminen alkoi myös vaatia veronsa. Me aloitimme niin aikaisin kuin mahdollista saadaksemme niin paljon auringonvaloa kuin päivä tarjoaa. Sitten työskentelimme myöhään yöhön kuvaten iltakohtauksia. Näyttääkseni eloisalta kameroiden edessä nautin benzedriniä. Sitten tuli televisio ja esiintymisten nauhoittaminen sitä varten. Harjoitukset olivat pitkiä ja rasittavia. Ei ihme, että sain lopulta korkean verenpaineen.

Perhe ja Louis Armstrong

Lopulta päätin mennä Havaijiin, missä tapasin Sallyn vuonna 1947. Menimme naimisiin myöhemmin samana vuonna, ja vuonna 1948 meille syntyi tytär. Vaimoni tutki Raamattua, ja vaikka työaikatauluni ei sallinut minun olla yhtä ahkera kuin hän opiskelussa, kävin kuitenkin hänen kanssaan kokouksissa Jehovan todistajien valtakunnansalissa. Sitten vuonna 1952 lähdin Havaijista ottaakseni vastaan tarjouksen Louis Armstrongilta, jonka kanssa tulisin työskentelemään seuraavat 12 vuotta.

Perheeni yritti matkustaa kanssani, mutta ei sellainen elämä – marihuanan savu, siivoton kielenkäyttö ja myöhään valvominen – sopinut heille. Vuokrasin aina huoneiston, lähetin vaimoni ja tyttäreni ostoksille, lukitsin itseni sisälle ja harjoittelin torvellani viisi tai kuusi tuntia. Panin koko elämäni tuon soittimen varaan; siitä ja sen tuomasta rahasta oli tullut minun jumalani.

Lopulta järjestin vaimoni ja tyttäreni asumaan Los Angelesiin, josta ostimme itsellemme kodin. Minä olin todellisuudessa suurimman osan ajasta poissa. Joskus vietin kuudesta seitsemään kuukautta kiertueilla Afrikassa ja muualla. Me teimme monta elokuvaa Euroopassa. Ajattelin, että koska lähetin kotiin paljon rahaa, kaikki oli hyvin. Perheeni ei ollut kuitenkaan kiinnostunut kaikesta tästä aineellisesta; he halusivat minut kotiin. Mutta en tajunnut sitä. Pikku tyttäreni kasvoi tuskin tuntien isäänsä.

Koska tällä alalla on paljon kilpailijoita, harjoittelin torvellani jatkuvasti pysyäkseni huipulla, usein koko päivän. Tulin yhä onnettomammaksi, koska minulla ei koskaan näyttänyt olevan aikaa tehdä muuta kuin harjoitella, matkustaa, soittaa ja lähettää rahaa kotiin. Armstrong oli hyvä työnantaja, ja ehkä juuri siksi oli niin vaikeata nähdä ne asiat, jotka minun myöhemmin oli pakko huomata.

Rouva Fitzpatrick tutki Louisin kanssa aina silloin kun tapasi häntä. Se oli vaikeata toteuttaa, mutta silloin tällöin me soitimme teatterissa New Yorkissa ja hän tutki Louisin ja minunkin kanssani esitysten välillä. Kun soitin Las Vegasissa 1950-luvun lopulla, vaimoni tuli käymään luonani, ja kuvittele miten yllättynyt olin kuullessani, että hän ja rouva Fitzpatrick olivat menneet todistamistyöhön yhdessä! Myöhemmin Ida kysyi minulta: ”Herra Young, mitä te odotatte? Teidän raamatuntuntemuksellanne on vaarallista olla toimimatta sopusoinnussa tietonne kanssa.”

Aina Los Angelesiin palattuani jatkoin raamatuntutkistelujani ja menin kokouksiin perheeni kanssa. Vaimostani oli siihen mennessä tullut jo kastettu todistaja ja myös tyttäreni tutki. Minuun teki vaikutuksen todistajien osoittama ystävällisyys Sallya ja tytärtämme Andreaa kohtaan, kun he kävivät aina katsomassa, oliko kaikki hyvin, tietäessään minun olevan matkoilla.

Vapautuminen

Sitten vuoden 1964 alussa tapahtui sellaista, mikä havahdutti minut. Vaimoni soitti kaukopuhelun ja sanoi olevansa sairas. Aikaisemmin kun olin halunnut lopettaa urani, minulle tarjottiin lisää rahaa. Tämä kerta ei ollut poikkeus. Mutta nyt ei mikään voinut pidättää minua menemästä rakkaitteni luo.

Rukoilin Jehova Jumalaa ja tiedän, että juuri hän antoi minulle voimaa vapautua. Tämä ei ollut orkesterin tukijoiden mieleen. Tosiasiassa he olivat hyvin vihaisia. Tähän asti raha oli aina pystynyt puhumaan minut ympäri. Mutta ei enää! Rouva Fitzpatrick oli ollut aivan oikeassa. Mitä minä olin odottanut? En ollut ymmärtänyt tämän Raamatun sananlaskun arvoa: ”Parempi kultaa on hankkia viisautta, kalliimpi hopeata hankkia ymmärrystä.” – Sananl. 16:16.

Palasin pian Los Angelesiin, jossa aloin jälleen innolla tutkia Raamattua. Vihdoinkin silmäni todella avautuivat näkemään, miten typerästi olin toiminut tehdessäni torvestani ja rahasta jumalani! Nyt oli musertavaa tajuta, miten pahasti olin laiminlyönyt perheeni. Paljon itsetutkistelun jälkeen minut kastettiin muutamia kuukausia myöhemmin yhtenä Jehovan todistajana.

Sally tuli yhä sairaammaksi, ja monien kokeiden jälkeen saatiin selville, että hänellä oli syöpä. Se oli hirvittävä järkytys! Olimme suunnitelleet, että menisimme takaisin Havaijiin, mutta lääkäri oli ehdottomasti sitä mieltä, että Sallyn piti heti mennä sairaalaan saamaan kobolttihoitoa. Vuoden 1964 elokuuhun mennessä hänen hoitosarjansa päättyi. Kun hän pääsi pois sairaalasta, vein hänet aina uudestaan jälkitarkastuksiin.

Voin rehellisesti sanoa, että tämä oli kaikkein koettelevinta aikaa elämässäni. Silloin tajusin, miten turhaa maineen ja rikkauksien tavoittelu on verrattuna elämän todella tärkeisiin asioihin. Kun Sally sairastui, kenen puoleen käännyin? Jehova Jumalan puoleen rukouksessa. Kuinka iloinen olenkaan, kun olen oppinut ymmärtämään, että läheinen suhde hänen kanssaan on kallisarvoisempi kuin kaikki aineellinen!

Myöhemmin vein perheeni takaisin Havaijiin. Vaimoni parani ja voi yhä hyvin.

Onnellisempi kuin koskaan ennen

Nyt minulla on jo vuosia ollut oma pieni orkesteri, joka esiintyy yhdessä Honolulun suurimmista hotelleista. Mutta musiikki on nyt toisella sijalla hengellisiin asioihin nähden. Useat orkesterini jäsenet hyväksyivät tarjoukseni raamatuntutkistelusta, ja yksi heistä on jo todistaja. Tyttäremme on nyt myös onnellisessa avioliitossa erään todistajan kanssa. Vaimoni ja minä olemme säännöllisesti läsnä seurakunnankokouksissa kristittyjen tovereittemme kanssa, ja me osallistumme julkiseen todistamistyöhön kertoen toisille niistä suurenmoisista siunauksista, jotka Jumalan valtakunta tuo pian ihmiskunnalle.

Hyvin harvoin lähden Honolulusta musiikin takia, vaikka olen saanut lukuisia tarjouksia. Otin kuitenkin vastaan Smithsonin instituutin esiintyvien taiteilijoiden jaoston pyynnön; viime vuoden syyskuussa he nauhoittivat kuuden tunnin mittaisen haastattelun elämästäni ja urastani.

Kun muistelen Louis Armstrongin kanssa tekemiäni matkoja, niin yksi kokemus jäi mieleeni kohokohtana. Se sattui ollessamme Japanissa vuonna 1961. Vaikka en ollut silloin todistaja, puhuin nuorten muusikkojen ryhmälle todistajien kristillisestä toiminnasta. Sanomani tavoitti vastaanottavaisia sydämiä, ja myöhemmin sain tietää, että useista näistä nuorista miehistä tuli todistajia.

Puhun usein nuorille kunnianhimoisille muusikoille ja kehoitan heitä: ”Laskekaa kustannukset.” Jos joku antaa musiikin hallita elämäänsä kuten minä kerran annoin, se voi tuhota hänet. Vain asettamalla asiat oikeaan arvojärjestykseen me voimme saavuttaa todellisen onnellisuuden. Kuinka kiitollinen olenkaan siitä, että minä pystyin lopulta tekemään sen! – Lähetetty.

[Kuva s. 12]

Louis Armstrong ja minä soitimme yhdessä 12 vuotta