Olin protestanttinen pastori
KOLUMBIAN uskonnollisella näyttämöllä on tapahtunut joitakin hyvin selviä muutoksia viime vuosina. Suurin osa maanmiehistäni tunnustaa yhä roomalaiskatolista uskoa. Mutta vain harvojen voitaisiin sanoa olevan hartaita katolilaisia. Muutamina viime vuosikymmeninä on tapahtunut yhä enemmän siirtymistä toisiin uskontoihin, mm. fundamentalistisiin protestanttisiin ryhmiin, jotka tähdentävät saarnoissaan henkilökohtaista pelastusta.
Elämäni ensimmäiset kahdeksantoista vuotta olin harras roomalaiskatolilainen. Menin joka päivä messuun, ripittäydyin ja kävin ehtoollisella kaksi tai kolme kertaa viikossa ja osallistuin kirkon kampanjoihin. Perheestäni tuli pappien hyviä ystäviä kotikaupungissani Armeniassa, Quindiossa.
Vuoden 1945 paikkeilla vanhahko protestanttipariskunta ilmestyi ovellemme etsien yösijaa. Heillä oli mukanaan Raamattu, ensimmäinen jonka olimme koskaan nähneet. Äiti kiinnostui siitä niin kovasti, että piti vieraita valveilla puhumassa siitä melkein päivänkoittoon asti. Hän huomasi pian, että hänen kirkkonsa opetukset eivät olleet täysin sopusoinnussa Jumalan sanan kanssa. Äidistä tuli protestantti. Ennen pitkää isä ja me muut perheenjäsenet tutkimme Raamattua hänen kanssaan.
Meillä ei ollut aavistustakaan siitä, mikä odotti sellaista, joka asui roomalaiskatolisessa yhdyskunnassa ja jätti kirkon. Entisistä ystävistä tuli kiihkeitä vihollisia. Kun veljeni, joka oli vielä vauva, kuoli, niin pappi kieltäytyi antamasta lupaa haudata häntä kirkon hautausmaahan. Koska ei ollut muuta hautausmaata, niin meillä ei ollut muuta neuvoa kuin haudata hänet takapihallemme.
Vuotta myöhemmin kun äiti kuoli, kävimme läpi samanlaisen kokemuksen. Pappi sanoi saarnastuolista: ”Koska tuo nainen tutki Raamattua, niin hän ei ansaitse tulla haudatuksi pyhään maahan. Mikä tahansa vanha kahvimaa saa kelvata.” Tuollainen kohtelu ei lähentänyt minua nuoruuteni ajan kirkkoon. Koska häntä ei saanut haudata hautausmaahan, niin isä puhui epätoivoissaan haudankaivajalle, joka sitten lupasi avata hautausmaan kello kolmelta aamulla. Niinpä äiti haudattiin papin tietämättä ennen aamunsarastusta.
Viimeisen kerran menin katoliseen kirkkoon vuonna 1948. Vieraillessani eräiden sukulaisten luona Santa Rosa de Cabalissa kävin messussa, jossa pappi saarnasi erästä sanomalehteä vastaan, joka oli julkaissut jotakin kirkkoa loukkaavaa. Tuomiossaan pappi sanoi, että kuka tahansa, joka ostaisi tuon sanomalehden, palaisi helvetin tulessa samalla tavalla kuin jos hän olisi liberaali. Tuo huomautus liberaaleista ei erityisemmin miellyttänyt minua, koska olin siihen aikaan katolinen liberaali.
Samana vuonna kaikkialla Kolumbiassa puhkesi poliittisia levottomuuksia, jotka saivat alkunsa Bogotássa sattuneesta kuuluisan liberaalien puoluejohtajan Jorge Eliécer Gaitánin salamurhasta. Maa oli vuosia kansalaissodan partaalla. Kaikki tuo verenvuodatus pappien tukemien katolisten konservatiivien ja katolisten liberaalien välillä jätti minut jokseenkin hämmentyneeksi ja pettyneeksi kirkon suhteen.
Setäni toimi poliisina juuri siihen aikaan, kun väkivalta oli pahimmillaan. Koska häntä askarrutti kaikki se tappaminen, jota suoritettiin katolilaisiksi tunnustautuvien keskuudessa, niin hän kysyi eräältä Armenian kaupungin papilta, eikö hän ajatellut sen olevan vakava synti. Pappi vastasi rauhoittavasti, että jos setäni pelkäisi käyttää tuliasettaan, niin hän kyllä siunaisi sen, niin ettei olisi mitään vaaraa. Pappi muistutti häntä siitä, miten Pietari yritti puolustaa Kristusta ottamalla esille miekkansa ja sivaltamalla ylimmäisen papin orjan Malkuksen korvan irti. (Joh. 18:10, 11) Pappi lisäsi, että samalla tavalla kirkon piti puolustaa roomalaiskatolista uskoa, vaikka se merkitsisi vihollisten tuhoamista jopa äitinsä kohdussa. Tuo loitonsi minua yhä enemmän kirkosta.
Niinpä jatkoin Raamatun tutkimista protestanttien kanssa, ja vuonna 1949 he kastoivat minut. Seuraavana vuonna Pereirassa minut vihittiin pastoriksi ja määrättiin kotikaupunkiini Armeniaan.
Elämäni protestanttina
Eräs amerikkalainen oli perustanut sen protestanttien ryhmän, jonka yhteydessä ensin olin. Palatessaan Yhdysvaltoihin noin vuonna 1930 hän ei myynyt ainoastaan kirkkorakennusta, vaan koko uskonnollisen liikkeen. Pari sen jäsentä piti melko moraalittomana sitä, että seurakunta myytäisiin ikään kuin se koostuisi järjettömistä eläimistä. Niinpä he muodostivat itsenäisen liikkeen, jota he kutsuivat nimellä ”Fundamentalistinen apostolinen Kolumbian kirkko”. Eräs sen perussäännöistä oli, ettei sen pappien pitänyt saada palkkaa. He muistivat Jeesuksen sanat ’palkkalaisesta, joka ei välitä lampaista’. – Joh. 10:11–15.
Noin kolmekymmentä vuotta myöhemmin alkuperäisen liikkeen perustaja palasi Kolumbiaan. Tämän eronneen ryhmän edistyminen teki häneen niin syvän vaikutuksen, että hän pyysi päästä sen jäseneksi. Hän mukautui näennäisesti sen sääntöihin. Kuitenkin noin vuoden kuluttua jotkut meistä huomasivat, että useat toisista pastoreista eivät käyneet enää maallisessa työssä. Meille paljastui, että amerikkalainen maksoi heille salaa. Koska hän joutui nyt vastaamaan sääntöjen rikkomisesta, hän ehdotti, että asiasta äänestettäisiin. Suurin osa pastoreista oli erittäin tyytyväisiä voidessaan jäädä amerikkalaisen puolelle.
Se, että suurin osa kollegoistani saarnasi palkan takia, masensi minua. Olin oppinut, ettei Jumalan sanaa pitäisi saarnata maksusta. (Matt. 10:8) Sitä paitsi sormenjälkien asiantuntijana ja tilintarkastajana olin hylännyt monia erittäin hyviä työtarjouksia voidakseni tulla pastoriksi. Oli myös masentavaa havaita pastorien keskuudessa vallitseva itsetyytyväisyys ja kilpailu ja hämmentävää havaita ne erot, jotka jakoivat protestantit niin moniin lahkoihin.
Sitten vuonna 1954 muutin Bogotáan taloudellisista syistä, enkä toiminut pastorina ennen vuotta 1960, jolloin lähdin kaupungista. Jatkoin kuitenkin tänä aikana Raamatun tutkimista ja sen opetusten vertailemista eri lahkojen opetuksiin. Kun petyin yhteen lahkoon, siirryin toiseen.
Kävin ensin helluntailaisten ryhmän kokouksissa. Yllätyksekseni tilaisuutta johtikin nainen. Ymmärsin, että Raamatun mukaan naisen ei tulisi vallita miestä. (1. Tim. 2:11, 12) Kun kysyin tätä asiaa, minulle kerrottiin, että edellinen pastori oli hylännyt seurakunnan, koska se ei pystynyt täyttämään hänen palkkavaatimuksiaan. He tarjosivat minulle tilaisuutta toimia pastorina. Niinpä eräänä iltana tapasin vastuussa olevat verratakseni heidän opetuksiaan omiin uskomuksiini.
He väittivät muun muassa saaneensa parantamisen lahjan, joten he eivät tarvinneet lääkäreitä tai lääkkeitä. He sanoivat, että heidän tarvitsi vain rukoilla, niin he parantuisivat mistä tahansa sairaudesta. Myöhemmin kun käsittelimme Herran illallista, kysyin heiltä, miksi he viettivät sitä antamalla jokaiselle oman viinimaljan. He tunnustivat, että kun Jeesus oli maan päällä, hänen seuraajansa joivat yhteisestä maljasta. Siihen aikaan ei kuitenkaan ollut niin suurta vaaraa saada tarttuvaa tautia kuin nykyään, he sanoivat. Kysyin heiltä, missä oli heidän uskonsa heidän niin kutsuttuun parantamisvoimaansa, kun he olivat niin huolissaan tartunnan saamisesta, jos he Herraa jäljitellen käyttäisivät yhteistä maljaa. Tämän sanottuani kokouksemme sai äkkilopun kello kolme aamulla.
Pari päivää myöhemmin kävin tuossa kirkossa, mutta puheenjohtajana toiminut nainen ei ollut siellä. Sinä aamuna hän oli sairastunut ja hänet oli jouduttu viemään sairaalaan. Tämä vahvisti minulle sen, että heillä ei ollut parantamisen lahjaa.
Sen jälkeen olin toisen helluntailaisuuteen taipuvaisen uskonnollisen järjestön yhteydessä. Bogotán markkinapaikalla järjestetyn herätyskampanjan viimeisen päivän ohjelmaksi oli suunniteltu näytös parantamisen lahjasta. Annoin periksi erään ystäväni suostuttelulle ja omalle uteliaisuudelleni ja menin.
Lavalle vietiin vanhahko sokea mies, ja hän polvistui. Sekä miehet että naiset alkoivat rukoilla hänen puolestaan pyytäen, että sokeuden henki lähtisi hänestä ja että hänen näkönsä palautuisi. Vähän ajan kuluttua sokealta mieheltä kysyttiin, pystyikö hän näkemään. Hän käänsi päätään puolelta toiselle ja vastasi kieltävästi.
He olivat pyytäneet yleisöä seisomaan ja osallistumaan rukoilemiseen. Koska epäilin jossakin määrin, olin jäänyt istumaan. Kun he nyt huomasivat tämän, he sanoivat minun olevan syyllinen. Minun uskonpuutteeni takia he eivät olleet pystyneet suorittamaan ihmettä. He kannustivat minua osallistumaan ja alkoivat uudestaan rukoilla sokean miehen puolesta. Kieltäydyin yhä osallistumasta. Kun sokealta kysyttiin, pystyikö hän näkemään, vastaus oli edelleen kielteinen. He syyttivät vielä kerran epäonnistumisestaan ”epäuskoista”, joka oli tullut heidän joukkoonsa.
Kun vastuussa olevat papit tulivat luokseni jälkeenpäin, osoitin heille, että epäuskoisilta ei edellytetty uskoa silloin, kun Jeesus suoritti ihmeitä menestyksellisesti. (Matt. 8:16; Joh. 9:1–7, 35–39) Päinvastoin hän oli usein suorittanut ihmeitä juuri saadakseen epäuskoiset vakuuttuneiksi siitä, että hän oli todella Jumalan lähettämä. (Joh. 10:37, 38, 42; 11:42–45) Jos he siis todella paransivat Jumalan voimalla, niin voittakoot epäuskoni suorittamalla ihmeen!
Jehovan todistajien tapaaminen
Nyt minun täytyy kertoa teille eräästä toisesta elämäni piirteestä. Se liittyy suhteeseeni Jehovan todistajiin vuosien varrella.
Kaikki alkoi vuonna 1952. Vieraillessani morsiameni kotona huomasin kirjan, jonka hänen isänsä oli hankkinut. Sen nimi oli ”Tämä merkitsee iankaikkista elämää”. Koska hän tiesi, että olin kiinnostunut kaikesta Raamattuun liittyvästä, hän antoi sen minulle. Eräs pastoriystäväni kertoi minulle, että se oli ”russelilaisuutta”, nimitys jota hän käytti viitatessaan Jehovan todistajiin. Hän kertoi minulle, että vaikka siinä oli joitakin hyviä kohtia, niin se oli vaarallinen, koska siinä oli myös väärää opetusta. Olin utelias tietämään, mitä väärää se sisälsi. Mitä enemmän tutkin sitä, sitä enemmän sain tietää Jehovan todistajista.
Siihen aikaan kun minut vihittiin pastoriksi, Fabio Rodas -niminen ystäväni vihittiin myös. Pian sen jälkeen kuitenkin Fabiosta tuli Jehovan todistaja. Kun seuraavan kerran tapasin hänet, hän selvitti joitakin epäilyksiä saamani kirjan suhteen. Siitä lähtien hän antoi aina tavatessamme minulle lisää todistajien julkaisuja.
Fabion ystävällisen hellittämättömyyden ansiosta suostuin aikanaan tutkimaan Raamattua todistajien kanssa. Mutta kieltäydyin jääräpäisesti hylkäämästä uskoani kolminaisuuteen, tuohon ”salaisuuteen”, joka väittää, että Jumala ei ole yksi, vaan kolme yhdessä. Vakaumukseni perustui melkein yksinomaan yhteen jakeeseen: Johanneksen 1. kirjeen 5:7:ään. Todistajat osoittivat minulle aina, että jakeen loppuosa oli väärennetty, se oli myöhempi henkeyttämätön lisä Pyhään Raamattuun. Minusta se oli kuitenkin huono perustelu, jota he käyttivät petollisesti.
Mutta sitten vuonna 1956 tapasin taas Fabion sattumalta Bogotássa. Otin vastaan hänen kutsunsa mennä Jehovan todistajien valtakunnansaliin. Siellä minut esiteltiin Rivera-nimiselle perheelle, ja tehtiin järjestelyt siitä, että he tutkisivat minun kanssani. Esitin heille väitteeni kolminaisuuden puolesta. Rauhallisesti yksi heistä otti espanjalaisen katolisen Nácar-Colunga -Raamatun ja avasi sen Johanneksen 1. kirjeen 5:7:n kohdalta ja pyysi minua lukemaan tuon jakeen alaviitteen. Luin seuraavan: ”Tämä jae, joka kuuluu Vulgatan mukaan: ’Kolme on niitä, jotka todistavat taivaassa: Isä, Poika ja Pyhä Henki, ja nämä kolme ovat yksi’, ei esiinny vanhoissa käsikirjoituksissa, ei kreikkalaisissa, ei latinalaisissa jne., ja se on tuntematon kirkkoisien ajoista lähtien. Se näyttää olevan espanjalaista alkuperää ja muodostuneen vähitellen edellisen jakeen eksegeesin [tulkinnan] kautta. Vasta 13. vuosisadalla se sai sen muodon, joka sillä nykyään on Vulgatassa.”
Luettuani tuon saatoin havaita, että Jehovan todistajat olivat oikeassa sanoessaan, että tuo jakeen osa ei kuulunut henkeytettyyn Raamattuun. Lisäksi olin hämmästynyt havaitessani, että protestantit osallistuivat samaan petokseen kuin roomalaiskatolilaiset käyttäessään tuota kohtaa tukemaan kolminaisuusoppia.
Siitä lähtien luotin enemmän todistajiin. Kun toimin taas pastorina, heidän opetuksensa vaikuttivat saarnojeni sisältöön. Saadakseni aineistoa saarnoihini liimasin Raamattuni väliin todistajien julkaiseman kirjan ”Kaikkiin hyviin tekoihin valmistunut” takana olevan osan nimeltä ”Perusoppeja valaisevia selityksettömiä raamatunkohtia”.
Kieltäydyin kuitenkin katkaisemasta siteitäni protestantteihin. Miksi? Ennen kaikkea pelkäsin suututtavani perheeni, jonka kaikki jäsenet olivat protestantteja, useat heistä pastoreita, isäni mukaan luettuna. Lisäksi haudoin mielessäni joitakin perusteettomia ennakkoluuloja todistajista. Etsin ehkä myös pakotietä vastuusta, joka kävi sitä ilmeisemmäksi, mitä enemmän tutkin todistajien kanssa.
Jätän protestantit
Sen jälkeen kun ymmärsin tosi Jumalan Jehovan nimen tärkeyden, käytin sitä jatkuvasti saarnatessani. Siitä seurasi, että esimieheni halusivat tietää, missä määrin Jehovan todistajat olivat vaikuttaneet minuun. Minut kutsuttiin tuomiokapitulin eteen. Voidakseen saada luottamuksensa minuun takaisin he käskivät minun pitää saarnan, jossa paljastaisin kaikki Jehovan todistajien virheet. Koska se olisi vaatinut minua toimimaan oman vakaumukseni vastaisesti, sanoin: ”En missään tapauksessa pidä sellaista saarnaa. Jos se, mitä olen opettanut Raamatusta, on sopusoinnussa Jehovan todistajien oppien kanssa, niin minusta täytyy tulla yksi heistä. ’Valitkaa itse, ketä tahdotte palvella. Mutta minä ja minun huonekuntani palvelemme Jehovaa.’” – Joos. 24:15, UM.
Katkaistakseni kaikki siteet protestanttiseen järjestöön muutin perheeni kanssa Pereirasta Caliin. Tämä tapahtui vuoden 1967 lopulla. Eräänä sunnuntaina kuljin puolen päivän jälkeen kohti kaupungin keskustaa ja mietin, miten voisin löytää todistajat. Sitten bussissa huomasin Vartiotorni-lehden numeron pistävän ulos erään miehen takataskusta. Päätin seurata häntä. Hän johti minut suoraan valtakunnansaliin. Sinä iltapäivänä kokousten jälkeen järjestettiin niin, että voisin jälleen tutkia.
Aikaisemmin olin tutkinut todistajien kanssa kasteeseen asti. Mutta he olivat kieltäytyneet tunnustamasta protestanttista kastettani päteväksi, vaikka, kuten järkeilin, minut oli upotettu veteen eli kastettu ’Isän, Pojan ja pyhän hengen nimessä’. (Matt. 28:19) Ottaessani tällä kertaa esille tämän aiheen kysyin José Patrocinio Hernándezilta, joka käsitteli asiaa kanssani: ”Miksi minut pitäisi kastaa uudelleen?” Hän vain kysyi minulta: ”Tiesitkö Isän nimen, kun sinut kastettiin?” Koska en tiennyt, oli ilmeistä, ettei minua ollut kastettu ’Isän nimessä’.
Sitten hän kysyi minulta ’pyhän hengen nimessä’ kastamisesta: ”Todistiko se järjestö, joka kastoi sinut, omaavansa Jumalan henkeä sillä, että sen keskuudessa vallitsi rauha ja ykseys?” (Ef. 4:3) Silloin muistin, että juuri se protestanttinen pappi, Angel de Jesús Vélez, joka kastoi minut, oli vain kaksi viikkoa myöhemmin muodostanut uuden erillisen lahkonsa. Koska ”kinastelut, jakaumat, lahkot” eivät ole ”hengen hedelmää”, vaan ”lihan tekoja”, niin oli ilmeistä, että heillä ei ollut Jumalan henkeä. – Gal. 5:19–23.
Niinpä viimein 10. toukokuuta 1969 minä ja kaksi vanhempaa lastani tarjouduimme kristilliselle kasteelle Jumalalle antautumisemme vertauskuvaksi. Vaimoni ja kaksi nuorempaa lastani kastettiin myöhemmin.
Näin jälkeenpäin ajatellen ymmärrän apostoli Paavalin tunteita, kun hän sanoi: ”Te olitte kerran pimeys, mutta nyt te olette valo Herran yhteydessä. Vaeltakaa edelleen valon lapsina, sillä valon hedelmä koostuu . . . totuudesta.” (Ef. 5:8, 9) Niiden kokemusteni muisteleminen, jotka liittyvät aikaan, jolloin kuuluin kristikunnan uskonnollisiin järjestöihin, korostaa sitä, miten suuri pimeyteni oli. Kuinka kiitollinen olenkaan nyt valon lapsena siitä, että voin palvella Jumalan virkaanasettamana pastorina eli paimenena ja tuottaa valon hedelmää, nimittäin totuutta. – Lähetetty.