Minulle suoritettiin avoin sydänleikkaus

PAIKKA: St. Vincents Hospital, Melbourne, Australia. Ajankohta: 24 tuntia ennen kuin minulle piti suorittaa avoin sydänleikkaus. Lukiessani erään lapseni lähettämää rakkaudellista tervehdystä muistan ajatelleeni: ”Ilman Jumalan apua en tule koskaan selviytymään tästä kaikesta elossa.”

Vuosien varrella olin useissa tilanteissa tuntenut, että yleiskuntoni ei ollut sellainen kuin sen pitäisi, vaikka kukaan ei kyennyt paikantamaan vikaa. Vuoden 1973 maaliskuussa yhtiö, jonka palveluksessa olin, järjesti kaikille työnjohtajille perusteellisen lääkärintarkastuksen.

Vaikkakaan tarkastuksessa ei ilmennyt mitään vikoja, en ollut suinkaan tyytyväinen, lähinnä siksi, että en tuntenut olevani kunnossa. Pienikin ruumiinponnistus sai minut hengästymään. Mutta kun viikot kuluivat, hyväksyin tämän normaaliksi minun ikäiselleni ihmiselle. Olin 48-vuotias.

Todelliset vaivat käyvät ilmeisiksi

Lähdin joulukuussa 1973 perheeni kanssa Jehovan todistajain konventtiin, joka pidettiin Randwick Race Course -raviradalla Sydneyssä Australian itärannikolla. Jokaiselle oli runsaasti paikoitustilaa. Katsomoon oli kuitenkin melkoinen kävelymatka, ja havaitsin joka päivä, että pysäköityäni auton hengästyin ja jäin toisista jälkeen.

Konventti päättyi ja vaimoni ja minä ajoimme Jervis Bay -nimiseen paikkaan käydäksemme vaimoni vanhempien luona, joilla on lomamökkejä aivan rannalla. Käveltyäni eräänä aamuna pitkin rantaa useita kilometrejä, kuten tapani oli, hyppäsin laineisiin. Mutta uituani lyhyen matkaa ymmärsin, että olin pyörtymäisilläni. Onnistuin juuri ja juuri pääsemään pois vedestä ja hoippumaan rantaan ennen kuin pyörryin.

Kun tulin tajuihini, poikani ja monet muut kantoivat minua paareilla olkapäiden tasalla. Mielessäni käväisi ajatus: kuolleet eivät tiedä mitään, joten miksi minä voin todellisuudessa nähdä nuo kaikki kantajani? Luulen, että jokaisessa tilanteessa on humoristinen puolensa.

Minut vietiin ambulanssilla lähimpään sairaalaan jossa minut tutkittiin. Minun todettiin olevan hyvässä kunnossa ja minut päästettiin pois. Seuraavana päivänä en ollut sairas, joten päätin olla kävelemättä rannalla ja vain uida rauhallisesti ja rentoutuneesti. Tulos: Edellisen päivän tapahtumat toistuivat. Ambulanssinkuljettaja ja minä olimme nyt ”vanhoja kavereita”.

Tällä kertaa sairaalassa ymmärrettiin, että ilmeisesti jotakin oli vialla. Mutta vaivaa ei voitu tunnistaa, ennen kuin otettaisiin laajat kokeet. Minulle ehdotettiin näihin kokeisiin menemistä niin pian kuin saapuisin kotiin Länsi-Australiaan.

Vaiva löydetään

Kotimatkalla ei tapahtunut mitään, ja vaimoni ajoi suurimman osan. Päätin kääntyä erikoislääkärin puoleen; koska en ollut varma pulmani laadusta, otin yhteyttä sydäntautien erikoislääkäriin.

Tämä taitava kirurgi havaitsi heti ensimmäisellä käynnilläni stetoskoopilla kuunnellessaan viallisen sydänläpän. Mutta vahvistaakseen diagnoosinsa ja varmistautuakseen siitä, että siellä ei ollut muuta tavallisuudesta poikkeavaa, hän määräsi minut pieneen leikkaukseen, joka tunnetaan sydämen katetrointina. Tämä vaatii olemaan sairaalassa yli yön.

Ontto putki työnnettiin kyynärpäästäni verisuoneen ja se työnnettiin olkavartta pitkin sydämen seutuville. Täällä verenkiertoon päästettiin nestettä eli varjoainetta. Täten voitiin sepelvaltimoistani ja sydämen alueesta ottaa kuvia kuvanauhalle. Saatoin yhdessä henkilökunnan kanssa tarkastella näitä kuvia seinälle kiinnitetyistä television kuvaruuduista. Tästä on käsittääkseni tullut tavanomainen menettely.

Tultiin siihen tulokseen, että aorttaläpässäni oli tosiaan vikaa. Lisäksi kaksi sepelvaltimoa, jotka johtavat verta sydämeen, olivat tukkeutuneet – toinen melkein kokonaan ja toinen osittain. Siksi päätettiin, että minulle suoritettaisiin korjaava avoin sydänleikkaus mahdollisimman pian.

Tämä vaatisi ensiksi vaihtamaan viallisen aorttaläpän muoviläppään. Veri pumputaan tämän läpän välityksellä sydämen vasemmasta kammiosta suureen aorttaan ja koko ruumiiseen.

Toiseksi jalastani otettaisiin pala laskimoa ja siitä valmistettaisiin sepelvaltimoihin kaksi ohitusjohtoa. Nämä sepelvaltimoihin tehdyt siirrännäiset tarjoaisivat veren virtaamiseksi uusia kulkuteitä samalla kun ohitettaisiin ne sepelvaltimoiden kohdat, joissa esiintyi tukkeumaa rasvakeräymien muodostumisen vuoksi. Veri saattaisi täten virrata esteettömästi ravitsemaan sydäntä elintärkeällä, juuri hapettuneella verellä.

Sivumennen sanoen ihmisten keskuudessa on nykyisin yleistä, että rasvakeräytymät osittain tukkivat sepelvaltimot. Niistä aiheutuu suuri osa sydänvaivoista, myös monista sydänveritulpista.a Minulla oli kuitenkin onnea, sillä varoitukseni vaivasta tulivat pyörtymisten muodossa, joten sydämelle ei ilmeisesti ollut aiheutunut mitään todellista vahinkoa.

Leikataanko ilman verta?

Pyysin tekemään leikkauksen vaatimat järjestelyt. Selitin kuitenkin, että en ottaisi mitään verensiirtoja, koska veren nauttiminen on vastoin Raamattuun perustuvaa vakaumustani. Lääkärini ajatteli, että en kenties ymmärtänyt tilanteen vakavuutta, joten hän esitti vaihtoehdoksi, että elimistöstäni otettaisiin verta seuraavan viikon tai parin aikana, se varastoitaisiin ja sitten sitä käytettäisiin leikkauksen aikana.

Selitin Jumalan näkökannan veren käytöstä, ja luin hänelle 5. Mooseksen kirjan 12:23, 24:n: ”Ole vain luja siinä, ettet syö verta; sillä veri on sielu, ja sielua sinun ei pidä syömän lihan kanssa. Älä syö sitä; vuodata se maahan niin kuin vesi.” Sanoin siksi Raamatun perusteella vastustavani veren varastoimista käytettäväksi verensiirtoihin.

Lääkärin kolmen muun lääkärin kanssa pitämän asiaa koskeneen neuvottelun jälkeen päätettiin, että he eivät näissä oloissa olleet valmiit leikkaamaan Länsi-Australiassa. Lääkärit ehdottivat, että kääntyisin erään sangen pätevän lääkärin puoleen Melbournessa, Australian itäosassa. Tämä mies oli suorittanut avoimia sydänleikkauksia Jehovan todistajille käyttämättä verta. Jotta toiveikkuuttani ei olisi kuitenkaan herätelty liikaa, selitettiin, että tapaustani koskevat yksityiskohdat tiedotettaisiin Melbournessa olevalle lääkärille, ennen kuin mitään päätöstä tehtäisiin. Läpän korvaamista muovilla, kahta laskimon siirtoa sekä laskimon ottamista reidestäni – kaikki käyttämättä verensiirtoja – pidettiin nähtävästikin jonkin verran tavallisuudesta poikkeavana.

Sillä hetkellä kaikki uutiset olivat huonoja. Järkytys oli aluksi kaksinkertainen. Ensiksikin, koska tämä tapahtui ensimmäistä kertaa elämässäni minulle henkilökohtaisesti eikä jollekulle toiselle. Toiseksi, ajatus äkillisestä kuolemasta on pelottava ja vaatii hieman totuttautumista. Minua kuitenkin lohdutti suuresti, että saatoin pyytää Jumalaltani Jehovalta rohkeutta ja lujuutta.

Löydökset, sydämeni röntgentutkimuksen kuvanauhat mukaan luettuina, lähetettiin Melbournessa olevalle lääkärille. Muutamia päiviä myöhemmin sain tietää, että hän oli valmis suorittamaan leikkauksen. Minun piti mennä Melbourneen 48 tunnin kuluessa. Pääsin sairaalaan muutamia tunteja saapumiseni jälkeen.

Avoimen sydänkirurgian välineistö on niin kallis, että täällä Australiassa vain yksi sairaala jokaisen osavaltion pääkaupungissa on varustautunut suorittamaan tämänkaltaisia leikkauksia. Melbournessa tämä sairaala on St. Vincents Hospital. Lääkärini kävi osastolla ensimmäisenä iltana ja teki kaiken voitavansa suostutellakseen minut unohtamaan verta koskevat vakaumukseni, ja hän sanoi minulle, että henkiin jäämisen mahdollisuuteni olivat hyvin huonot. Todellisuudessa hän teki parhaansa pelotellakseen minua, ja hän onnistuikin!

Saatoin tuntea polvieni vapisevan peitteiden alla. Hänen lähdettyään minulla oli sellainen käsitys, että leikkaus oli alkanut epäilyttää häntä ja niin alkoi minuakin. En tiennyt, olisiko minun pitänyt kerätä vaatteeni ja lähteä vai jäädä ja katsoa, mitä tuleman piti. Kristittynä oleminen todellakin merkitsi jotakin tuona iltana; tajusin, kuinka paljon todellisuudessa tarvitsemme Jumalaa.

Lääkäri kertoi myöhemmin vaimolleni, että hän oli harkinnut tilannetta huolellisesti. Todennäköisesti kolmekymmentä prosenttia potilaista saa sisäisen verenvuodon sellaisen leikkauksen jälkeen, ja jos verta ei korvata, seuraukset voivat olla kohtalokkaat. Sain kuitenkin rohkeutta, kun luin paikallisesta sanomalehdestä, että juuri samana päivänä muuan potilas oli kuollut tässä samassa sairaalassa saatuaan väärän tyyppistä verta. Viereisessä vuoteessa ollut mies sanoi: ”Veren ottaminen alkaa nyt huolestuttaa minua; se vaikuttaa harkitulta riskiltä.”

Valmistautuminen leikkaukseen

Päätettiin, että olen sairaalassa yhden viikon ennen leikkausta tottuakseni taloon, jotta minulle suoritettaisiin lisää kokeita ja jotta oppisin hengitysharjoitukset. Avoimen sydänleikkauksen jälkeen potilaalla on aluksi hengitysvaikeuksia. Siksi on tärkeätä oppia etukäteen tietämään, mitä on odotettavissa ja miten tulee menetellä. Tästä voi myöhemmin olla apua potilaan mielenrauhan ja henkilökohtaisen hyvinvoinnin säilyttämiseksi.

Tämän leikkausta edeltäneen viikon aikana lukuisat lääketieteellistä koulutusta saaneet henkilöt, jotka osallistuisivat leikkaukseen, kävivät luonani. Joukko erittäin päteviä lääkäreitä suorittaisi leikkauksen ryhmätyönä. Minulle selitettiin, että on välttämättä päästävä rintaonteloon ja että siinä onnistutaan leikkaamalla pystysuoraan rintalastan eli sternumin läpi. Se tehdään jonkin kaltaisella kannettavalla pyörösahalla. Kävi kuitenkin onneksi niin, että olin nukutettuna siihen aikaan eikä minulla ollut tilaisuutta tutustua näihin ”työkaluihin”.

Sydän-keuhkokonetta valvova lääkäri selitti minulle, että tämän koneen täytyisi huolehtia sydämeni ja keuhkojeni toiminnasta noin kaksi tuntia leikkauksen aikana. Normaalisti kone käynnistetään verellä, mutta minun tapauksessani käytettäisiin suolaliuosta. Kun vereni virtaisi ruumiistani koneen läpi, se hapettuisi ja jäähdytettäisiin noin 29 °C:een. Sitten se pumputtaisiin takaisin verenkiertooni. Tämä antaisi kirurgille arvokasta aikaa sydämeni korjaamiseksi, jonka pumppuaminen olisi pysähtynyt alhaisen lämpötilan vuoksi.

Ratkaiseva hetki tulisi lopulta, kun työ olisi valmis ja sydämen lämpötila palautettu normaaliksi. Silloin sydämen sykkiminen käynnistettäisiin sähkösysäyksellä ja olisin jälleen palannut elämään. Lopuksi rintaonteloni suljettaisiin.

Useita päiviä ennen leikkausta verisuonten siirtoon erikoistunut lääkäri kävi luonani esittäytymässä. Hän mainitsi, että hänen oma veljensä on Jehovan todistajia. Koska hän tiesi, että me emme ole taikauskoisia, hän huomautti, että olisin kolmastoista Jehovan todistaja, joka käyttää tätä konetta. Hän teki parhaansa rauhoittaakseen minua ja sanoi, että yksikään potilas ei ollut heillä pitkään aikaan kuollut. Arvostin hänen käyntiään.

Viikon loppuun mennessä lääkärit ja hoitajat olivat sopeutuneet tilanteeseen ja olivat minulle enemmän kuin huomaavaisia. Sain todellisuudessa lukuisia kertoja keskustella eri henkilöiden kanssa Raamatusta. Tulin ajatelleeksi, kuinka hyvin Raamatun sanoma otetaan vastaan tämän kaltaisessa paikassa, missä ihmisen kurjuuden, sairauden ja epätäydellisyyden täydet vaikutukset ovat niin ilmeiset.

Kun perheeni oli lähtenyt osastolta viimeisenä iltana, sain lopuksi suurta lohdutusta rukouksesta. Minun on täytynyt nukahtaa Raamattu kädessäni, sillä seuraavana aamuna se oli yhä vuoteessani, kun sain nukutusruiskeen. Se oli viimeinen muistoni vuoden 1974 helmikuun 22. päivästä.

Toipuminen

Heräsin useita päiviä myöhemmin tehostetun hoidon osastolla rauhoittavien lääkkeiden vaikutuksen alaisena. Ensimmäinen muistikuvani oli se, että näin vaimoni kävelevän vuodettani kohti täydessä sairaala-asussa, johon kuuluivat suunsuojus, takki ja päähine. Hänen sallittiin viipyä vain muutamia minuutteja, koska tartuntavaara oli suuri. Muistan hänen kuitenkin huomauttaneen: ”Toivon, että olet käyttäytynyt kunnolla.” Vakuutin hänelle, että minulla ei ollut paljon valinnanvaraa, koska minusta lähti letkuja ja putkia joka suuntaan.

Lääkäri oli pyytänyt vaimoani pysymään poissa sairaalasta leikkauspäivänä ja oli luvannut soittaa heti, kun leikkaus olisi ohi, niin kuin hän soittikin. Hän vakuutti vaimolleni, että kohdallani oli kaikki hyvin. Koko leikkaus oli kestänyt viisi tuntia ja se oli suoritettu onnistuneesti ilman verta, minkä lääkäri sanoi olevan ”askel eteenpäin heidän kokemuksessaan”.

Itse toimenpidettä ei luokiteltu ”suureksi” vaan ”valtavaksi” leikkaukseksi. Koska leikkausryhmä oli ollut erityisen huolellinen, olin menettänyt leikkauksessa ainoastaan noin puoli litraa verta. Toinen puoli litraa tippui myöhemmin rintaonteloni alaosasta tulevista putkista, jotka ilmeisesti oli jätetty paikoilleen tätä varten.

Toisena päivänä leikkauksen jälkeen olin ilmeisesti sekavuustilassa. Se oli kuitenkin vain tilapäistä. Pian sen jälkeen, kun minut palautettiin leikkauksesta toipuvien osastolle neljäntenä päivänä, aloin istua ja tehdä huomioita, vaikka olin hyvin heikko ruumiillisesti.

Kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen pääsin pois sairaalasta. Sitten viikkoa myöhemmin, ennen kuin astuin suihkukoneeseen palatakseni kotiin, kävin viimeisen kerran leikkausryhmää johtaneen kirurgin luona. Kysymyksessä oli tavanomainen lopputarkastus. Tohtori ilmaisi olevansa kiinnostunut toipumiseni seuraamisesta ja sanoi pitävänsä yhteyttä paikalliseen lääkäriini Perthissä, Länsi-Australiassa. Jätin hänelle Raamatun ja kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään, jonka hän vakuutti lukevansa.

Vaikka olen yhä sairaseläkkeellä, toivon voivani työskennellä lähitulevaisuudessa. Terveyteni on kohentunut huomattavasti. Uin päivittäin, pelaan golfia ja arvioin kävelleeni yli 3000 kilometriä sen jälkeen, kun pääsin pois sairaalasta.

Kun ajattelen aikaa taaksepäin, voin vilpittömästi sanoa, että kuluneet kaksi vuotta ovat olleet elämäni antoisimmat. Tosin yhtiö, jonka palveluksessa olin ollut kaksikymmentä vuotta, poisti minut palveluksestaan, koska se ajatteli, että kunnostani ei olisi takeita tulevaisuutta ajatellen. Tunsin itseni siihen aikaan liian sairaaksi kiihtyäkseni siitä. Mutta olen siitä pitäen nauttinut useista hengellisesti antoisista kokemuksista ja olen oppinut arvostamaan paremmin monia seikkoja.

Olen esimerkiksi oppinut ymmärtämään paremmin sairaita, raihnaisia ja ikääntyneitä sekä tuntemaan myötätuntoa heitä kohtaan. Mutta kaikkein tärkeintä on, että elämällä nyt, enemmän kuin koskaan, on todellinen tarkoitus ja merkitys. En kykene sanoin ilmaisemaan sitä rakkautta, jota tunnen Jumalaani Jehovaa kohtaan.

Kuusi kuukautta leikkauksen jälkeen kykenin jälleen aloittamaan talosta-taloon-todistamisen, kun vaimoni oli mukana. Melkein poikkeuksetta ovenavaajat pyysivät meidät sisälle, ja meillä oli tilaisuus keskustella vierailumme tarkoituksesta nojatuolissa istuen. Suurenmoisesta Raamattuun perustuvasta toivostamme toisille puhuminen on ollut minulle rakentavaa ja antoisaa.

Vaikka nykyisissä oloissa jäljellä oleva elinikäni on kenties lyhentynyt ja vaikka terveyteni työelämää ajatellen muodostaa melkoisen riskin, niin minua vahvistaa sen varma tietäminen, että Jumalan tarkoitus on se, että ihmiset nauttivat ikuisesta elämästä täydellisessä terveydessä hänen Valtakuntansa hallinnon alaisuudessa. Raamattu lupaa niille, jotka lopulta elävät Jumalan hallinnon alaisuudessa, että ”hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistään, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä surua eikä parkua eikä kipua ole enää oleva. Entiset ovat kadonneet.” (Ilm. 21:4) – Lähetetty.

[Kuva s. 12]

Uin päivittäin ja terveyteni on kohentunut huomattavasti

[Alaviitteet]