Synnytin lapseni kotona

Eräs nainen kertoo, miksi hän päätti synnyttää kotona ja miten hän valmistautui tuota tapahtumaa varten.

YHDYSVALLOISSA kuulee toisinaan sanottavan, että vauva yllättää vanhempansa ja syntyy suunnitelmien vastaisesti jossakin muualla kuin sairaalassa. Harvoin kuitenkaan kuulee, että vanhemmat päättivät syntymän tapahtuvaksi sillä tavalla. Me kuitenkin teimme niin. Miksi?

Vaikka taloudellinen asemamme vaikutti osaltaan ratkaisuumme, emme olleet niin rutiköyhiä, ettei meillä olisi ollut varaa sairaalan palveluksiin. Päätöksemme ei myöskään ollut hätäinen, emmekä tehneet sitä tietämättöminä äitiin ja lapseen kohdistuvista vaaroista, kuten mahdollisista synnytyksen komplikaatioista.

Teimme ratkaisumme pikemminkin kaikkien asiaan liittyvien tekijöitten tasapainoisen harkitsemisen jälkeen. Otimme ensinnäkin huomioon synnyttämisen vaarat, jotka mielestämme eivät ole läheskään niin suuret kuin useimmat ihmiset ajattelevat, ja toiseksi sairaalahoidon arvon, joka mielestämme ei myöskään monissa tapauksissa ole läheskään niin suuri kuin useimmat ajattelevat.

Sairaalahoito

Nuorena tyttönä minä, kuten ehkä useimmat ihmiset, ajattelin sairaalan olevan paikka, jossa sairaat saavat erittäin huolellista erikoishoitoa. Mutta yhdeksäntoistavuotiaana menin apuhoitajaksi pieneen kunnalliseen sairaalaan Etelä-Kaliforniassa.

Nykyaikaisilla sairaaloilla on tosin käytettävissään erinomaisia laitteita ja taitavaa henkilökuntaa, joka on valmis auttamaan potilaita hätätilanteissa. Olin kuitenkin hämmästynyt siitä, miten suuri osa potilaan saamasta ja maksamasta hoidosta ei ole luonteeltaan näin erikoistunutta. Minusta näytti siltä, että monille potilaille olisi kotona voitu antaa samanlaista hoitoa, mutta rakkaudellisemmin ja halvemmalla.

Muistan ensimmäisen työpäiväni sairaalassa: minut oli määrätty synnytysosastolle. Minut vietiin synnytystuskissa olevan naisen luo, ja hänen tilansa eri vaiheita selitettiin minulle suomatta potilaalle edes tervehdystä. Muistan ajatelleeni: ’Nyt, elämänsä tärkeimpiin kuuluvan tapahtuman aikana, tästä naisesta on tullut pelkästään tunteettoman keskustelun aihe.’ Esittäydyin ja totesin hänen olevan erittäin miellyttävä ihminen, joka kivuistaan huolimatta pysyi hyvin tyynenä.

Kysyin häneltä, miten monta lasta hänellä oli. Tämä olisi hänen seitsemäntensä. Hän kysyi minulta samaa. Kerroin hänelle, että olin naimaton. Hän taputti kättäni ja hymyili ikään kuin sanoakseen: ”Älä ole huolissasi; minä autan sinua selviytymään tästä hienosti.”

Jonkin ajan kuluttua hän sanoi olevansa valmis synnyttämään ja pyysi minua kutsumaan hoitajattaren. Toimin siten, mutta hoitaja ilmoitti minulle, että lääkäri oli tutkinut potilaan dilataation (kohdunsuun laajenemisasteen) ja että se ei vielä riittänyt synnytyksen tapahtumiseksi. Niinpä minä, teini-ikäinen neitsyt, suljin puhelimen ja ilmoitin potilaalle, ettei hän todellakaan tulisi vielä synnyttämään lastaan. Minuuttia myöhemmin lapsi n:o 7 työnsi kuitenkin päänsä esiin. Lääkäri saapui vasta, kun synnytys oli lähes tapahtunut. Lisäksi minun on myönnettävä, ettei näin käynyt vain kerran.

Synnytyslääkäreitten asenne

Minua suututti usein se töykeä ylimielisyys, jota näin joidenkuiden synnytyslääkäreitten ilmaisevan synnytyshuoneessa. Koska heiltä puuttui ihmisystävällisyyttä ja normaalia kohteliaisuutta, he harvoin puhuivat äideille synnytyksen aikana ja silloinkin ainoastaan yksikantaan. ”Siirtykää tännemmäksi.” ”Nostakaa jalat ylös.” ”Kuka täällä on lääkäri, minä vai te?” ”Aiotteko tehdä niin kuin sanon, vai lähdenkö täältä?”

Tietenkään kaikki lääkärit eivät ole luonteeltaan yhtä tunteettomia ja töykeitä; monet ovat myötätuntoisia. Ymmärrän myös, että jotkut ovat liian työn rasittamia ja tämä epäilemättä lisää heidän kärsimättömyyttään. Minua kuitenkin loukkasi nähdä heidän välinpitämättömyytensä potilaan toivomuksien suhteen – kuten sen naishenkilön tapauksessa, joka pyysi, ettei hänelle annettaisi ”kaasua”, koska se aikaisemmissa synnytyksissä oli pannut hänen mahansa sekaisin. Hänen toivomuksensa jätettiin kuitenkin huomioon ottamatta selitystä tai anteeksipyyntöä esittämättä.

Järkytyin myöhemmin lukiessani, että synnyttämässä oleva äiti, joka makaa selällään lääkkeitten aiheuttamassa horroksessa, saattaa tukehtua omaan oksennukseensa ja että ilokaasu voi osaltaan aiheuttaa sen. Siitä huolimatta, että monien lääketieteen asiantuntijoitten mielestä ylenmääräinen lääkintä on vaarallista, lääkkeitä annetaan äideille usein rutiinimaisesti heidän kipujensa vähentämiseksi. Luin lisäksi, että nämä lääkkeet siirtyvät istukan kautta vauvaan ja kerääntyvät erityisesti maksaan ja aivoihin. Yksi lapsi 35:stä on Yhdysvalloissa selvästi kehitysvammainen, ja olen pohtinut, missä määrin tämä johtuu lääkäreitten toimenpiteistä, kuten tarpeettomasta lääkkeitten määräämisestä ja synnytyspolttojen keinotekoisesta aloittamisesta.

Näin tuossa sairaalassa ainoastaan yhden synnytykseen liittyvän kuolemantapauksen. Se johtui äidille annetun verensiirron aiheuttamasta vastavaikutuksesta. Panin merkille, että verensiirtojen hyvin tunnetuista vaaroista huolimatta monet synnytyslääkärit määräsivät niitä melkein tavanomaisesti synnytyksen jälkeen. En voi olla ajattelematta, että tuo nainen saattaisi olla vieläkin elossa, jos hän olisi ollut liian köyhä synnyttääkseen sairaalassa. Epäilemättä joidenkuiden henki pelastetaan synnytysosastoilla. Mutta kuinka monien todellisuudessa? Entä mikä on heidän lukumääränsä suhde niiden määrään, jotka menettävät henkensä? Vuonna 1972 viidessätoista muussa maailman maassa imeväiskuolleisuus oli alhaisempi kuin Yhdysvalloissa. Alankomaissa tapahtui vuonna 1965 noin 69 prosenttia synnytyksistä kotona, ja kuitenkin imeväiskuolleisuus oli ainoastaan 14,4 jokaista tuhatta elävänä syntynyttä kohti.a Mutta Yhdysvalloissa, missä yli 97 prosenttia synnytyksistä tapahtui sairaaloissa kuolleisuus oli 24,7 jokaista tuhatta elävänä syntynyttä kohti!

Huimaavasti kohonneet hinnat – seurausko?

Äitini oli suvussamme ensimmäinen nainen, joka synnytti sairaalassa. Nykyään useimmat ihmiset näyttävät unohtaneen, että lapset ovat koskaan syntyneetkään muualla. Kun riippuvaisuus sairaaloista on lisääntynyt, hinnatkin ovat kohonneet.

Kun synnyin 32 vuotta sitten, isäni maksoi 75 dollaria (noin 300 mk) lääkärille ja toiset 75 dollaria sairaalalle äitini ja minun kymmenpäiväisestä hoidosta Los Angelesissa. Nykyisin kalifornialainen perhe voi joutua maksamaan 620–1500 dollaria (2400–5800 mk) tai enemmän normaalista raskaudesta ja synnytyksestä!

Vastasyntyneestä huolehtiminen

Sairaalassa, jossa työskentelin, lastenhuone oli käytännöllisistä syistä apuhoitajan valvonnassa. Vaikka apuhoitaja oli älykäs ja huomaavainen nainen, hänellä ei ollut enempää erikoiskoulutusta kuin useimmilla äideillä. Sillä perusteella, että hänellä itsellään oli useita lapsia, häntä pidettiin pätevänä toimeen.

Jos se teki hänet päteväksi huolehtimaan vastasyntyneistä, miksi se ei tekisi vanhempia, isovanhempia, tätejä ja setiä päteviksi huolehtimaan oman sukunsa vastasyntyneistä? Kuka mielestäsi tarkastaa, suukottelee, hyväilee, haistelee ja hoivaa vauvaasi enemmän: ihastunut perheenjäsen vai apuhoitaja, jolla on monia vastasyntyneitä huostassaan?

Kotikaupungissamme sattui tapaus, joka on tästä osuva esimerkki. Äiti vei vauvansa kotiin tavanomaisen sairaalassaolon jälkeen. Kotiin saapumistaan seuraavana päivänä äiti huolestui. Lapsi ei ollut ulostanut. Hänet vietiin lääkärille tutkittavaksi. Tämä havaitsi, että lapsen elimistössä oli vika. Vauva ei ollut mitenkään voinut ulostaa kertaakaan syntymänsä jälkeen, ja kuitenkaan tätä ei ollut havaittu hänen nelipäiväisen sairaalassaolonsa aikana. Etkö usko, että äiti olisi havainnut sellaisen seikan aikaisemmin, jos hän olisi hoitanut itse lastaan kotona alusta pitäen?

Lisäksi monet lääkärit myöntävät, että sairaaloitten hoito-ohjeet eivät yleensä edistä rintaruokinnan onnistumista. Rinta tarvitsee usein toistuvan imemisen aiheuttamaa elvytystä, jotta maitoa tulisi hyvin, mutta monissa sairaaloissa äitejä ei kannusteta rintaruokintaan ja toisinaan heitä jopa estetään imettämästä lastaan ensimmäisten 18 tunnin aikana syntymästä. Ja vaikka sairaalassa syntynyt lapsi lopulta tuodaan äidin luo, lapsen sallitaan tavallisesti viipyä vain lyhyen aikaa jyrkän säännönmukaisin välein.b

Oli siis useita syitä, minkä tähden mieheni ja minä päätimme, että kolmas lapsemme syntyisi kotona. Ymmärrämme, että toisilla on saattanut olla erilaisia kokemuksia eivätkä he siksi ole kanssamme samaa mieltä. Tarkoituksemme ei ole suositella kotona synnyttämistä toisille eikä varsinkaan ensisynnyttäjille, koska heidän synnytyksensä on yleensä tavallista vaikeampi. Huolellisen harkinnan jälkeen meistä kuitenkin tuntui, että ainakin meidän tapauksessamme kotona synnyttämisen edut olivat suuremmat kuin mahdolliset haitat. Niinpä ryhdyimme valmisteluihin.

Valmistelut

Ymmärrän täysin sen arvon, että äiti saa erityistä hoitoa ennen synnytystä. Saattaa esiintyä joitakin pulmia: naisen lantio on ehkä liian ahdas normaaliin synnytykseen, tai sikiö saattaa olla perätilassa, ei pää alaspäin kuten normaalisti, tai lapsia saattaa syntyä useita samalla kertaa. Menneisyydessä sellaiset olosuhteet usein johtivat kuolemaan, mutta nykyaikaiset lääketieteelliset menetelmät pelastavat monia näistä lapsista. Niinpä annoin lääkärin tarkastaa minut, ja hän totesi kaiken viittaavan siihen, että synnytyksestä tulisi normaali.

Halusin saada ammattitaitoisen kätilön avustajaksi. Kaliforniassa ammattimaisena kätilönä toimiminen on kuitenkin laitonta; ainoastaan laillistettu lääkäri voi veloittaa palveluksistaan. Kuitenkin viranhaltijat, joiden luona kävin keskustelemassa asiasta, mm. eräs yleisen syyttäjän toimiston virkailija, sanoivat, että nainen voi pyytää ketä tahansa avukseen, kunhan se vain ei tapahdu maksusta. Niinpä järjestin erään ystäväni toimimaan ”kätilönä”.

Minun täytyy sanoa, että usein hämmästyn havaitessani, miten vähän tietoa synnytyksen kulusta monilla naisilla on, niilläkin, joille on synnytyksen aikana annettu runsaasti kipuja lievittäviä lääkkeitä. He kysyvät: ”Kuka sai lapsen hengittämään?” ”Oliko teidän hierottava hänen sydäntään?” ”Mistä tiesitte, mitä tehdä?” ”Ettekö pelänneet tekevänne jonkin vakavan erehdyksen?” ”Mihin napanuora on kiinnittynyt?” ”Miten sidoitte ja katkaisitte sen?” ”Mitä välineitä kotona synnyttävä tarvitsee?”

Näinä päivinä, jolloin asenne niin monia kauan itsestään selvinä pidettyjä laitoksia kohtaan on muuttumassa, synnyttämisikäisten naimisissa olevien naisten olisi ehkä hyvä hankkia tietoa synnytyksestä. Heidän voisi olla hyvä kerrata mielessään, mitä he tekisivät, jos he havaitsisivat joko omasta halustaan tai pakkotilanteessa synnyttävänsä muualla kuin sairaalassa.

Mitä välineitä kotona synnyttämisessä tarvitaan? Ensinnäkin puhdas paikka missä kyykkiä tai maata, jos niin halutaan. Niin yksinkertaista se voi olla. Mitä erityisohjeita tarvitaan? Todellisuudessa suuri Elämänantaja on pitänyt huolen kaikista tärkeistä yksityiskohdista ja jättänyt ainoastaan kaikkein ilmeisimmän äidin vaiston ja järjen varaan. Synnytyspolttojen ja itse synnytyksen aikana äiti toimii siten kuin elimistö pakottaa hänet toimimaan lapsensa synnyttämiseksi, ja se osoittautuu juuri oikeaksi.

Mukavuuden ja hygieenisyyden tähden tein joitakin yksinkertaisia valmisteluja. Päätimme, että synnyttäisin äitini ompelupöydällä. Niinpä hankin maaliliikkeestä muutaman suuren muovikelmun pöydän suojelemiseksi kosteudelta. Lisäksi pesin joitakin vanhoja lakanoita ja pyyhkeitä ja niiden kuivuttua suljin ne ruskeaan paperisäkkiin ja panin ne moneksi tunniksi mietoon uuninlämpöön. Lakanoitten päällä minun olisi hyvä kyykkiä, ja pyyhkeitä käytettäisiin tarvittaessa. Menneisyydessä kauhistuttava lapsivuodekuume ei yleensä tarttunut kotona synnyttäviin äiteihin, vaan sitä levitti sairaalahenkilökunta hoitaessaan äitejä sairaalassa.

Seuraavaksi hankin apteekista kumipäisen korvaruiskun liman puhdistamiseksi lapsen nenästä tarvittaessa. Keitin sitä vedessä samoin kuin saksia, joilla napanuora leikattaisiin. Sitten suljin molemmat muovipussiin. Lisäksi steriloin uunissa pakkauksen valkoista reunusnauhaa, jonka ostin ompeluvälineliikkeestä. Se oli tarkoitettu napanuoran sitomista varten. Ostin myös runsaan varaston suuria terveyssiteitä ja tietenkin hankin vaatteita vauvaa varten.

Ymmärsimme, että on hyvä olla tietoinen mahdollisista vaaroista, ja niin kertasimme, mitä tekisimme hätätilanteessa. Jos synnytys ei edistyisi normaalisti, menisimme sairaalaan. Se ei ole kaukana vanhempieni talosta, minkä tähden päätimme synnyttää siellä. Lisäksi menisin sairaalaan, jos kohtu ei synnytyksen jälkeen supistuisi; sen pitäisi vetäytyä synnytyksen jälkeen kovaksi kyhmyksi, mikä tyrehdyttää verenvuodon.

Jos lapsella näyttäisi synnytyksessä olevan jokin este nielussaan, me poistaisimme sen sormella. Se ei ole kovinkaan vaikeata; vanhempien täytyy toisinaan tehdä samoin vanhemmille lapsille, kun jokin juuttuu heidän kurkkuunsa. Jos lapsi ei ryhtyisi kohta hengittämään, pitäisimme häntä ylösalaisin tai antaisimme hänelle suusta suuhun tekohengitystä. Kaikkien vanhempien tulisi valmistautua toimimaan siten, sillä pikkulapsetkin saattavat olla vaarassa kuolla tukehtumalla tai hukkumalla tai sähköiskusta, jolloin saatetaan tarvita tekohengitystä.

Poltot alkavat

Poltot alkoivat maanantai-iltana. Minulle oli avuksi se, että olin hankkinut etukäteen perustiedot siitä, mitä niiden eri vaiheissa tapahtuu. Minua auttoi hyvin paljon esitys, jossa uterus eli kohtu kuvailtiin kumipulloksi, jonka suu eli aukko on vetonauhan kaltaisten lihasten lujasti sulkema. Polttojen alkupuolella nainen tuntee, miten kohtu ajoittain supistuu eli puristuu kokoon noin 20–30 minuutin välein. Supistukset kestävät noin 40 sekuntia. Jos hän panee kätensä vatsansa päälle, hän tuntee kovan massan kohoavan ja sitten jälleen pehmenevän supistuksen lakatessa. Tuo massa on hänen kohtunsa, tuo valtava lihas, jonka sisällä hänen lapsensa on.

Kun synnytys etenee, supistukset toistuvat tiheämpinä ja voimakkaampina. Kohtu puristuu, kunnes paine pakottaa auki sulkijalihakset, jotka ovat pitäneet sitä kiinni raskauden aikana. Näin kohdunsuu, jota voidaan verrata pullon suuhun, vähitellen avautuu, ja kysymyksessä on synnytyksen ensimmäinen eli avautumisvaihe. Kaikki tämä tapahtuu automaattisesti äidin siitä huolehtimatta.

Synnytyksen ensimmäisen vaiheen loppupuolella, kun avautuminen on täysin tapahtunut, supistukset tulevat vähitellen niin voimakkaiksi ja usein toistuviksi, että naisen on vaikeata ajatella mitään muuta. Minä en mittaa synnytyksen edistymistä supistusten tihenemisestä, vaan omasta keskittymiskyvystäni. Kun en voi enää keskittyä mihinkään muuhun asiaan, silloin tiedän, että on aika kohdistaa huomioni lapsen saamiseen. Täten alkaa synnytyksen toinen vaihe.

Varhain tiistaiaamuna ymmärsin, että synnyttämisen ajankohta oli tullut lähelle. Niinpä jätimme lapsemme heidän tätinsä hoiviin ja mieheni ja minä ajoimme vanhempieni asunnolle.

Kävelin edestakaisin lattialla vanhempieni ja mieheni istuessa ympärillä kotitakkeihin pukeutuneina tohvelit jalassa. Minusta edestakaisin käveleminen on luonnollisinta käyttäytymistä synnytystä odoteltaessa. Se tuntuu auttavan elimistöä sen alaspäin suuntautuvissa työntöliikkeissä. Se auttaa myös kääntämään mielen pois epämukavasta olosta. Lisäksi ääneen laulaminen auttoi minua karkottamaan epämukavan olon, ja havaitsin sen myös auttavan pitämään hengitykseni pingottumattomana.

Synnytyksen toisessa vaiheessa kohtu, jonka suu on avautunut laajaksi, alkaa toimia suuren männän tavoin. Se työntää lapsen päätä lantiossa olevaan kapeaan, luiden ympäröimään synnytyskanavaan. Sana ’synnytyskivut’ on erittäin sopiva. Siitä riippumatta, mitä hyvää tarkoittavat ihmiset yrittävät kertoa odottaville äideille, ne tuntuvat hyvin epämiellyttäviltä.

Supistukset pyrkivät armottomasti työntämään lasta synnytyskanavaan ja sen läpi. On erittäin kiusallista tuntea pään painuvan yhä syvemmälle lantioon. Ei kuitenkaan hyödytä lainkaan yrittää vastustaa tätä voimaa. Näin sairaalassa toisinaan naisten jäykistävän ruumiinsa ja yrittävän estää supistusten voimaa. He tulivat pian hysteerisiksi pettymyksestä.

Kun pää työntyy lantioon, nainen tuntee pakottavaa tarvetta ”ponnistaa alaspäin” tai ”työntää”. Hänen tulisi toimia tämän pakotuksen mukaisesti, vaikkakin synnytyshetkellä on viisasta lopettaa ponnistaminen, koska liian nopea synnyttäminen voi aiheuttaa repeytymiä emättimessä. Salpasin hengitykseni vaistonvaraisesti hetkeksi supistusten huippukohdassa ja ponnistin samoin kuin joku työntää painavaa esinettä kuten autoa. Tämä auttaa kohtua sen ponnisteluissa ja tekee polttojen kestämisen helpommaksi.

Minusta tuntui luonnolliselta näiden vaikeitten polttojen aikana lopettaa käveleminen, levittää jalkani levälleen, kyykistyä jonkin verran ja sitten, jos suot anteeksi käyttämäni ilmaisun, ähkiä. Tämä saattaa sievistelevästä henkilöstä tuntua hieman sivistymättömältä, mutta nyt on hyvä aika unohtaa lapselliset käsitykset siitä, mikä käyttäytyminen on naisellista. Mikä sitä paitsi on selvemmin naisellista kuin synnyttäminen?

Niinpä kävelin, kyykistelin ja ähkyin vanhempieni olohuoneessa. Perheenjäsenten kasvot ja äänet ja hymyt auttoivat minua. Tämä vaikutti hyvältä ja luonnolliselta ympäristöltä uuden perheenjäsenen vastaanottamiseksi.

Synnytys

Kun sikiökalvot puhkesivat ja lapsivesi valui pois, tiesin aikaisemmasta kokemuksesta, että lapsi oli vain muutaman ähkäisyn päässä. Vedin jalkaani puhtaat polvisukat ja aviomieheni auttoi minut ompelupöydälle. Pöytä oli peitetty puhtailla lakanoilla.

Päätin olla kyykkysilläni mieluummin pöydällä kuin lattialla, jotta minua voitiin helposti tarkkailla ja auttaa. Tuntuu vaistomaiselta etsiä apua ja tukea tämän kokemuksen aikana, mutta synnytyksen kestäessä ei todellisuudessa ollut yhtään vaihetta, jossa en olisi kyennyt huolehtimaan hyvin asioista ilman apua.

Kahta ensimmäistä lastani synnyttäessäni kävelin edestakaisin niin kauan kuin lääkäri salli sen ja asetuin sitten vastahakoisesti makaamaan synnytysvuoteeseen juuri ennen varsinaista synnytystä. Olin iloinen siitä, että tällä kertaa synnyttäisin asennossa, joka olisi minulle miellyttävä sen sijaan että asento olisi miellyttävä lääkärille. Kävi niin, että synnytin lapseni puoliksi kyykkysilläni. Uskon, että syvempään kyykistyminen olisi ollut synnyttäessä vielä parempi asento, jos minulla olisi ollut jotakin, josta olisin voinut saada tukea sellaisessa asennossa. Muistan, että kätilöitten avustamat heprealaiset naiset saivat tukea jonkinlaisesta synnytystuolista, ja ymmärrän tosiaan sellaisen tuen hyvät puolet. – 2. Moos. 1:16–19, UM.

Ystävätär, joka oli luvannut palvella kätilönä, ei ollut vielä saapunut. Niinpä äitini ja isäni seisoivat takanani, kumpikin omalla puolellaan pöytää, ja he ojensivat kätensä pöydän ylitse ottaakseen vastaan kolmannen lapsenlapsensa – pojan. Hän alkoi huutaa ennen kuin hänen ruumiinsa oli syntynyt kokonaan. Kello oli 4.15 aamulla, kun kurkistin olkapääni yli nähdäkseni uuden lapseni, Paulin.

Pikku Paulin vatsaan kiinnittyvä napanuora oli vielä toisesta päästään kiinni istukassa, joka oli yhä sisälläni. Istukka on se suurenmoinen elin, jonka välityksellä syntymätön lapsi hengittää, vapautuu kuona-aineista ja kykenee muihin välttämättömiin elintoimintoihin. Useitten minuuttien ajan napanuora oli tumma ja täynnä verta. Mutta kun äitini piti jatkuvasti Paulia alapuolellani, veri virtasi sen oikeutettuun pieneen omistajaan. Napanuora muuttui sitten valkoiseksi ja elottomaksi nahaksi. Nyt oli nähtävästikin aika katkaista se.

Tähän mennessä alkujaan kätilöksi aiottu oli saapunut, ja hän sitoi napanuoran kahdesta kohdasta muutamien senttimetrien päästä Paulin vatsasta ja katkaisi sen sitten kahden sidoksen välistä. Mitään verenvuodon vaaraa ei näyttänyt olevan, vaikka sidoksia ei olisi ollutkaan. Muutaman päivän kuluttua napanuoran jäänteet surkastuivat ja irtosivat.

Jälkihoito

Isä ja isoisä kylvettivät Paulin pian ensimmäistä kertaa keittiössä ja he puhdistivat hänet oliiviöljyllä. Pian hän tuoksui italialaiselta einesmyymälältä. Olimme lainanneet tilaisuutta varten lapsenvaa’an. Lapsi voi varmasti jäädä eloon, vaikka sitä ei punnitakaan syntymän jälkeen, mutta syntymäilmoitus on helpompi tehdä, koska monissa maissa halutaan merkitä syntymäpaino kirjoihin. Tällä hetkellä koko perhe oli keittiössä tarkastelemassa Paulia, joten havaitsin seisovani yksin ompeluhuoneessa odottamassa synnytyksen jälkeisvaihetta.

Noin viidentoista minuutin kuluttua istukka poistui elimistöstäni, mikä oli synnytyksen jälkeisvaihe. Tutkimme sen nähdäksemme, oliko se pehmeä ja olisiko siinä vahingoittumisen merkkejä. Kohtuun jäänyt istukan palanen voi myöhemmin aiheuttaa verenvuotoa. Panimme sen muovipussissa roskasäiliöön.

Tunsin nyt ensimmäistä kertaa synnytyspolttojen alkamisen jälkeen halua päästä makuulle. Ystävättäreni, jolla oli tietoa näistä asioista, tarkasti, oliko emättimessäni repeytymiä. Olin suunnitellut meneväni tarvittaessa sairaalan poliklinikalle ommeltavaksi. Äitini ja ystäväni auttoivat minua vaihtamaan päälleni puhtaan yöpaidan ja he kiinnittivät terveyssiteet. Astuin sitten alas ompelupöydältä ja kävelin vanhempieni makuuhuoneeseen, jossa lämmin vuode odotti minua.

Paul, joka oli nyt puettu ja kiedottu huopaan, tuotiin huoneeseen ja pantiin rinnalleni. Meitä huvitti se, kuinka innokkaasti ja silminnähtävästi nauttien hän söi ensimmäistä ateriaansa kohdun ulkopuolella. Hänen läsnäolonsa ilahdutti minua samoin kuin tietoisuus siitä, että hänen imemisliikkeensä saisivat kohdun supistumaan, mikä sulkisi vahingoittuneet verisuonet ja estäisi liiallisen verenvuodon. Oli myös kiinnostavaa lukea erään newyorkilaisen synnytyslääkärin Irwin Chabonin äskeiset huomautukset Today’s Health -lehdestä: ”Lastaan imettävän naisen kohtu palautuu saman kokoiseksi kuin ennen raskautta, kun taas sellaisen naisen kohtu, joka ei imetä, jää aina jonkin verran suuremmaksi kuin se oli ennen hänen tuloaan raskaaksi.”

Paul nukkui pian ja me istuskelimme pöydän ääressä syömässä aamiaista ja mietiskelemässä aamun tapahtumia. Tunsimme kaikki olevamme hieman lähempänä toisiamme ja esitimme Jehova Jumalalle kiitokset uuden perheenjäsenemme turvallisen saapumisen johdosta.

Haluaisin lopuksi tähdentää sitä, että en ilman muuta suosittele, että jokainen äiti synnyttäisi kotona, varsinkaan ensisynnyttäjät. Haluan lisäksi korostaa, kuinka arvokasta on, että lääketieteellistä koulutusta saaneet mikäli mahdollista tutkivat raskaana olevat naiset. Tämä sen vuoksi, että he kykenevät usein määrittämään mahdolliset hankaluudet, joita saatetaan kohdata synnytyksessä. Uskon kuitenkin samalla henkilökohtaisesti, että jos nainen on saanut asianmukaisesti tietoja ja kokenut henkilö auttaa häntä, hän voi nauttia siitä, että synnyttää kotona kuten minä. – Lähetetty.

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 14]

”Päätimme, että synnyttäisin äitini ompelupöydällä.”

[Huomioteksti s. 14]

”Synnytin lapseni puoliksi kyykkysilläni.”

[Huomioteksti s. 15]

”Hän alkoi huutaa ennen kuin hänen ruumiinsa oli syntynyt kokonaan.”