Laulaminen oli koko elämäni
OLIN onnellinen, jännittynyt ja melko tavalla hermostunut. Minun oli aika pitää konsertti erään Itä-Euroopan maan kansallisessa taidegalleriassa. Kaikki viihdetaiteilijat ovat hermostuneita esityksen alussa, jopa vanhat veteraanitkin, eikä tämä tunne ollut mitenkään uutta minulle. Miksi sitten olin niin jännittynyt ja onnellinen? Ensi kertaa poikani, taitava pianisti, olisi säestäjänäni, ja toivoimme onnistuvamme oikein hyvin.
Määräaikana tulimme lavalle, ja gallerian johtaja esitteli minut ja poikani. Ramppivalojen yli saatoin nähdä selvästi kuulijoiden kasvot hyvin valaistussa salissa. Heidän joukossaan oli gallerian yhteydessä toimivia professoreita ja muita erittäin hyviä musiikin asiantuntijoita. He ymmärsivät saksaa, jolla laulaisin, ja saattaisivat siten seurata sekä sanoja että musiikkia. Kaikki kuuntelivat meitä hyvin tarkkaavaisesti.
Esitin aluksi valikoiman Brahmsin kappaleita ja sitten joitakin Schubertin ja Mozartin lauluja. Poikani ja minä olimme kuin yhtä. Hermostuneisuus hävisi muutamassa minuutissa, kun tunsimme vaistomaisesti saaneemme kosketuksen yleisöön. Innokkaat kättentaputukset seurasivat jokaista esitystä. Konsertin lopussa suosionosoitukset jatkuivat vielä pitempään, ja meidät kutsuttiin lavalle yhä uudelleen. Lavan taakse tuli monia vierailijoita esittämään onnittelujaan.
Tuo konsertti pidettiin kymmenen vuotta sitten, mutta yhä pidän sitä yhtenä 15-vuotisen ammattimaisen laulajanurani kohokohtana. Myöhemmin vuonna 1971 heinäkuussa Washingtonissa (D.C.) pidetty konsertti on myös miellyttävä muisto. Siellä kuten muuallakin havaitsin, että musiikkia rakastavat nauttivat musiikista ja laulajan kyvystä tulkita sitä oikein, vaikka he eivät ehkä ymmärtäisikään kieltä, jolla sitä lauletaan.
Koska olen lyyrinen sopraano, olen erikoistunut laulamaan klassisten oopperoiden ja operettien osia. Se on äänenkäytön kannalta vaikeaa ja vaatii paljon teknistä kykyä ja monien vuosien harjoittelua. Se on kuitenkin ollut minulle elintapa ja on tuonut minulle onnea ja mielihyvää.
Vietin varhaisen lapsuuteni Etelä-Saksassa lähellä Ranskassa sijaitsevaa Strasbourgin kaupunkia. Rakastin laulamista, niin kauan kuin voin muistaa. Lauloin aina. Äitini tajusi, että minulla oli luonnostaan hyvä ääni, ja kannusti minua. Samoin kannustivat ystäväni. Ollessani 12-vuotias lauloin koulun ja kirkon kuorossa. Nautin myös laulurooleista koulun ohjelmissa ja joulunäytelmissä.
Perusteellinen valmennus
Madame Mischkin Pariisin oopperasta oli ensimmäinen opettajani. Vuodesta 1946 lähtien matkustin puolentoista vuoden ajan kahdesti viikossa Strasbourgiin opiskelemaan hänen johdollaan. Meidän oppilaitten piti oppia paljon uutta: ennen kaikkea hengittämään oikealla tavalla. Meidän piti oppia hengittämään pallean avulla voidaksemme säädellä ilmavarojamme ja käyttää niitä parhaiten hyväksi esittäessämme musiikkia.
Madame Mischkin muistutti meitä siitä, miten hyvin tietä pitkin juokseva koira sovittaa hengityksensä liikkeisiinsä hengittäessään palleansa avulla. Taitoa oli erittäin vaikea hallita. Luulimme jo oppineemme sen, mutta sitten taas totesimme, ettemme pystyneet vieläkään hallitsemaan hengitystämme täysin. Hengityksen oikea hallinta auttaa esittämään kaikenlaista laulantaa, kuten staccatoa: ”Ha! Ha! Ha! Ha! Ha!” Lauluäänessä käytettävän tekniikan kehittäminen vaatii kahden tai kolmen vuoden harjoituksen.
Saimme paljon oppitunteja laulamisesta pianon säestyksellä oppiaksemme käyttämään, kuten sanomme, ”pää-ääntä”. Se on sama ääni, jota ihmiset yleensä käyttävät, mutta joskus se tuntuu tulevan paremminkin pään tai nenän takaosasta kuin suusta. Kun tätä resonoivaa pää-ääntä valmennetaan asianmukaisesti, äänellä on enemmän kantavuutta, niin että se voidaan vaivatta kuulla suurissa konserttisaleissa ja oopperataloissa ilman vahvistinlaitteita. Kun me edistyimme, meille annettiin tehtäväksi laulaa talon vieraille madame Mischkinin kodissa. Se antoi meille kokemusta ja itseluottamusta.
Meidän oli opittava laulamaan kaikissa asennoissa: seisaaltaan, istualtaan, kumartuneena, jopa makuultaan. Eräässä oopperassa kuoleva sankaritar laulaa viimeisen aariansa maatessaan lavalla.
Vuonna 1948 aloin opiskella professori Salvatore Salvatin johdolla Mannheimin konservatoriossa Saksassa. Tämä oli korkeatasoisempaa valmennusta. Siellä tarkkailtiin erityisesti, osasimmeko tunnistaa nuotteja. Laulettaessa se on hyvin tärkeätä. Minulla oli ”musiikkikorvaa”, havaitsin helpoksi kuunnella sävellystä ja oppia musiikin melodian. Sanojen oppiminen oli minulle työläämpää.
Opiskellessani puolitoista vuotta professori Salvatin johdolla edistyin lisää. Parantaakseni tekniikkaa ja kosketusta yleisöön lauloin usein ystävistä ja tuttavista koostuvalle kouluyleisölle. Sitten aloin esiintyä julkisesti.
Vuonna 1951 menin naimisiin. Aviomieheni arvosti myös musiikkia ja ääneni ominaisuuksia. Niinpä hän kannusti minua jatkamaan laulamista ja lisävalmennuksen hankkimista voidakseni tulla ammattilaulajaksi. Olin innokas siihen, ja pian ponnistelin muovatakseni ääneni luontaisia kykyjä valmennetun esittäjän kyvyiksi.
Asema taiteenharjoittajana
Professori Hans Emge, joka opetti Kölnissä, Düsseldorfissa ja Karlsruhessa, oli seuraava opettajani. Hän auttoi minua saavuttamaan aseman taiteenharjoittajana. Hän opetti minua kuuntelemaan ääntäni laulaessani ja erittelemään sitä. Opin laulamaan sekä fortea että pianissimoa, hyvin voimakkaasti ja hyvin hiljaa.
Forte ei ole kovin vaikeata laulajalle, joka osaa tekniikkansa, mutta pianissimo on todella vaikeata. On laulettava hyvin pehmeästi, mutta äänessä täytyy silti olla resonanssia, niin että se kuuluu kaikkialle salissa. Tämän taidon saavuttamiseksi harjoituksemme kävivät yhä monimutkaisemmiksi ja vaikeammiksi.
Kappaleista, joita lauloimme, Mozartin sävellykset olivat kaikkein vaativimpia. Jokainen, joka osaa laulaa Mozartia hyvin, on päässyt huipulle laulukyvyssä. Ensin ajattelin, etten koskaan onnistuisi siinä. Mutta jatkoin yrittämistä. Silloinkin kun en voinut olla henkilökohtaisesti professori Emgen tarkkailtavana, nauhoitin lauluani ja lähetin sen hänelle saadakseni arvostelut ja ehdotuksia. Lopulta noin kuuden vuoden mentyä sain diplomini.
Opiskelin edelleen kolmen vuoden ajan Itä-Euroopassa. Se antoi loppusilauksen äänenhallinnalleni ja yleiselle laulutekniikalle. Eräs suurenmoisen lahjakas romanialainen säveltäjä antoi minulle äärimmäisen vaikeita dramaattisia harjoitustehtäviä saadakseen äänestäni esiin kaiken mahdollisen. Olin aina harrastanut lyyristä laulua, mutta nyt opettelin dramaattista laulua. Nämä harjoitukset vaativat minua laulamaan dramaattisia aarioita, kuten Figaron häistä kreivittären osan ja Verdin aarioita. Professori vaati minua laulamaan näitä harjoituksia, kunnes oli tyytyväinen. Lopulta läpäisin tutkinnon lyyrisenä ja dramaattisena sopraanona ja sain todistuksen, joka oikeutti minut toimimaan laulunopettajana.
Laulajanurani
Noina vuosina, joina valmentauduin ja lauloin ammattimaisesti, aviomieheni työ vaati muuttamaan usein maasta toiseen. Olimme harvoin kauempaa kuin kolme vuotta yhdessä maassa. En liittynyt mihinkään oopperaryhmään enkä tehnyt pitkäaikaisia sopimuksia, vaan keskityin konsertteihin, joissa olin yleensä ainoa laulaja. Koska en ollut kiinnostunut rikkauksien hankkimisesta, pidin useimmat julkiset konserttini hyväntekeväisyystarkoituksessa. Pääsylippurahat luovutettiin jollekin hyväntekeväisyysjärjestölle, ja minulle tuotti tyydytystä auttaa jotakin arvokasta asiaa.
Vaikka olin protestantti, en ollut suurestikaan kiinnostunut kirkosta tai uskonnosta. En tiennyt paljoakaan Raamatusta, mutta tunsin äitini ja musiikkini vaikutuksesta olevani jollakin tavoin lähellä Jumalaa. Erikoistuin kappaleisiin, joiden säveltäjillä oli ollut voimakkaita uskonnollisia tunteita. Tiesin niistä, että Jumalan nimi on Jehova. Esimerkiksi Franz Schubert sävelsi laulun nimeltä ”Jehova on suuri”. Schumann käytti myös Jehovan nimeä ”Belsassarissa” ja samoin Stradella ”Pietà, Signoressa!” Lauloin näitä lauluja, ja niinpä tiesin sen verran Jumalasta.
Elämäni oli miellyttävää, vaikka varsinkin Afrikassa asuessamme paninkin huolestuneena merkille monien köyhyyden ja ankean elämän. Mutta eräs toinen asia vaivasi minua erityisen kovasti. Minusta ei tuntunut lainkaan oikealta, että kuoleman pitäisi lopettaa iäksi elämämme maan päällä. Nautin niin suuresti elämästä ystävieni ja perheeni kanssa, ja minusta tuntui epäoikeudenmukaiselta, että meiltä riistettäisiin nopeasti tämä kaikki.
Parempi elämä tulee näköpiiriin
Tiesin hyvin vähän Jehovan todistajista, vaikka olin kuullut heistä asuessani Saksassa. Sitten eräänä päivänä vuonna 1960 asuessani Ceylonissa, joka tunnetaan nykyään nimellä Sri Lanka, todistajat tulivat kotiini. Vaikka englannin kielen taitoni oli heikko, nautin siitä, mitä he sanoivat. He selittivät, että kuoleman ei tarvitse merkitä maallisten odotteittemme loppua, sillä Jumalan muuttumaton tarkoitus on, että ihmiset elävät ikuisesti maallisessa paratiisissa.
Tämä ajatus todella vetosi minuun! Näytti järkevältä, että Jehova Jumala tarkoitti maan vanhurskaitten ihmisten asuttamaksi, sillä eikö Raamattu kerro Jumalan luoneen ensimmäisen ihmisparin täydelliseksi ja panneen sen maalliseen paratiisiin. Kuinka onnellinen olinkaan, kun todistajat kertoivat minulle, että sellainen paratiisi ennallistettaisiin! Todistaakseen tämän he lukivat minulle Raamatusta Ilmestyskirjan 21. luvun 3. ja 4. jakeen, joissa sanotaan:
”Minä kuulin suuren äänen sanovan valtaistuimelta: ’Katso! Jumalan teltta on ihmisten luona, ja hän on asuva heidän kanssaan, ja he tulevat olemaan hänen kansojaan. Ja Jumala itse on oleva heidän kanssaan. Ja hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistään, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä surua eikä parkua eikä kipua ole enää oleva. Entiset ovat kadonneet.’”
Tämä on varmasti aivan selvää! Se osoittaa, että juuri täällä maan päällä, jossa on vuodatettu lukemattomia miljoonia kyyneleitä omaisten sairauden tai kuoleman tuottaman murheen vuoksi, tällaiset valitettavat asiat poistetaan tyystin! Sydämelleni tuotti iloa oppia Raamatun lupaus ikuisesta elämästä maan päällä, kuten Psalmi 37:29 sanoo: ”Vanhurskaat perivät maan ja asuvat siinä iankaikkisesti.” Aikanaan vahvistuin siinä toivossa, että voisin olla yksi niistä, jotka voisivat asua ikuisesti paratiisimaassa.
Elän vihdoin Jumalan uutta järjestelmää varten
Joyce, todistaja joka oli käynyt luonani, alkoi tutkia kanssani Raamatun tutkistelun apuvälinettä Kadotetusta paratiisista ennallistettuun paratiisiin. Kun aviomieheni ilmaisi jonkin verran kiinnostusta, Joycen aviomies tuli mukaan tutkisteluun. Näiden todistajien into ja vilpittömyys tekivät suuren vaikutuksen sekä mieheeni että minuun. He käyttivät työssään mopoa eikä edes monsuuniaika kaatosateineen pidättänyt heitä. Edistyimme tutkisteluissamme jonkin verran, mutta sitten meidän oli lähdettävä, koska mieheni sai siirron Norjaan.
Siellä löysin Jehovan todistajat puhelinluettelon avulla. Mutta meillä oli jälleen kieliongelma, joten kävimme yliopistossa kolmen kuukauden ajan ja opettelimme lukemaan ja puhumaan norjaa. Tutustuimme jälleen erääseen suurenmoiseen todistajapariskuntaan, joka kävi hakemassa minut kokouksiin, vaikka joskus oli yli 30 astetta pakkasta. Mutta aviomieheni oli niin uppoutunut työhönsä, että hän ei tullut mukaan ja jopa yritti lannistaa minua menemästä.
Hänen asenteensa alkoi vaikuttaa minuun. Minäkin kiinnostuin urastani liiaksi ja nautin jännittävistä kokemuksista, joita sain matkustaessani moniin maihin ja pitäessäni konsertteja maailman pääkaupungeissa, mm. Washingtonissa, Addis Abebassa, Colombossa, Oslossa jne. Niinpä en moneen vuoteen ollut paljonkaan yhteydessä Jehovan todistajiin. Mielessäni säilyivät kuitenkin tuona aikana Raamatun lupaukset paremmasta elämästä Jumalan uudessa asiainjärjestelmässä.
Lopulta vuonna 1970 muutimme Yhdysvaltoihin, ja ystävystyin erääseen naiseen, joka puhui sujuvasti saksaa. Näihin aikoihin hän sopi raamatuntutkistelusta Jehovan todistajien kanssa, ja minä liityin mukaan tutkisteluun. Niinpä aloin jälleen käydä todistajien kokouksissa Kensingtonissa Marylandissa.
Tajusin nyt, että jos todella halusin elää Jumalan uudessa järjestelmässä, minun olisi todistettava se panemalla Jumalan palvelus ensi sijalle elämässäni, jopa lauluharrastukseni edelle. Aloin tehdä näin. Kristityt vanhimmat antoivat minulle hyviä neuvoja siitä, miten minun tulisi olla valikoiva valmistaessani lauluja tulevia konsertteja varten. Lakkasin laulamasta lauluja, joissa oli väärän uskonnon opetuksia tai jotka olivat kansallismielisiä. Lopulta vuoden 1973 helmikuussa Jehovan todistajat kastoivat minut vertauskuvaksi siitä, että olin antautunut palvelemaan Jehova Jumalaa.
Vuoden 1973 kesäkuussa mieheni ja minä muutimme Trinidadiin, ja yhdessä lähes 3000:n siellä asuvan kristityn todistajan kanssa olen jatkanut Jehovan palvelemista. Luottaen täysin Hänen lupauksiinsa odotan iloiten voivani jatkaa Jumalan palvelemista ikuisesti. Ja harras toiveeni on, että sekä mieheni että poikani alkavat lopulta arvostaa Raamatun totuutta siinä määrin, että hekin antautuvat palvelemaan rakastavaa Luojaamme. – Lähetetty.