Hämmästyttävä ohjelma vankilan muurien takana
TAPAHTUMAPAIKKA: Louisianan osavaltion kuritushuone Angolassa; Yhdysvaltain toiseksi suurin osavaltion kuritushuone, jossa on noin 4000 vankia. Ajankohta: lauantai-ilta 5. lokakuuta 1974. Tilaisuus: vankilavirkailijat kutsuivat sitä ”Jehovan todistajain kastekonventiksi”.
Kahdeksan vankia, jotka olivat tehneet vankilavirkailijoihin vaikutuksen elämässään tapahtuneilla huomattavilla muutoksilla, oli määrä kastaa tuona iltana. Ystäviä ja sukulaisia vankilan sekä sisä- että ulkopuolelta oli kutsuttu olemaan läsnä.
Ulkopuolelta tulevat olivat epätavallinen näky. Heitä oli kaikkiaan 337, kun he tapasivat vankilan portilla. He olivat ryhmä siististi pukeutuneita miehiä, naisia ja lapsia, sekä valkoihoisia että neekereitä. Jotkut olivat tulleet jopa yli 1100 kilometrin päästä.
Sen jälkeen kun heidän nimensä oli tarkistettu luettelosta, heidät päästettiin sisään portista. Bussit kuljettivat heidät noin kolmen kilometrin matkan portilta vankilan suunnattoman rakennusryhmän luo. Noustuaan autoista he astuivat teräsporttien kautta suureen luentosaliin.
Konventti ja tervehenkistä seurustelua
Sisään tultua vankilan tuntu katosi nopeasti. Läsnäolevat 96 vankia olivat pukeutuneet pääasiassa sinisiin housuihin ja joko villapuseroon tai urheilupaitaan eivätkä harmaisiin vanginvaatteisiin. He kaikki seurustelivat vapaasti ja tutustuivat mielellään vieraisiin.
Useat vanhemmat olivat tuoneet lapsensa. Kun eräältä naishenkilöltä kysyttiin, miksi hän oli tuonut lapsensa, hän sanoi: ”En ajatellut sen olevan vaarallista. Ajattelin, että olisin veljieni ja sisarteni kanssa ja että tämä olisi kuin muutkin kristittyjen konventit!” Ja se oli!
Ohjelma alkoi kello 18.30 laululla ja rukouksella. Sitten läheiseen New Roadsissa (Louisiana) sijaitsevaan Jehovan todistajain seurakuntaan kuuluva vanhin esitti puolen tunnin puheen, jossa hän selitti kasteen raamatullista merkitystä. Hän osoitti vesikasteen olevan näkyvä vertauskuva siitä, että ihminen on omistanut elämänsä Kaikkivaltiaan Jumalan palvelukseen.
Puheensa lopussa puhuja pyysi kahdeksaa eturivissä istuvaa kasteelle aikovaa nousemaan seisomaan. Sitten hän esitti heille kaksi kysymystä, joista toinen koski sitä, olivatko he katuneet syntejään ja muuttaneet elämäntapansa, ja toinen sitä, olivatko he antautuneet varauksitta Jumalalle tekemään hänen tahtonsa.
Miehet vastasivat kumpaankin kysymykseen yhteen ääneen: ”Olen.” Sitten lyhyen rukouksen jälkeen he kääntyivät ja kävelivät kastealtaalle, joka oli asetettu noin kuuden metrin päähän puhujalavasta. Kukin kiipesi vuorollaan altaaseen kastettavaksi väkijoukon osoittaessa suosiota. Joidenkuiden poskilla virtasi ilon kyyneleitä, koska nämä miehet olivat heidän sukulaisiaan ja he olivat nähneet heidän muuttavan täysin elämänsä Raamatun mittapuitten mukaiseksi.
Vangit olivat järjestäneet tarjolle kinkkuvoileipiä ja muita virvokkeita, ja ohjelman jälkeen kaikki rentoutuivat ja nauttivat toistensa kanssa seurustelemisesta. Eräs perhe, johon kuului kaiken kaikkiaan 21 jäsentä, oli matkustanut sinne Wichitasta Kansasista asti 800 kilometrin päästä! Äiti oli erityisen onnellinen siksi, että hänen kahdestoista lapsensa oli ottanut vastaan Jumalan totuuden täällä vankilassa ja palveli lopulta yhdessä toisten kanssa Jehova Jumalaa!
”Nyt meistä tuntuu, että olemme kokonainen perhe”, hän huudahti. ”Tämä on merkinnyt meille perhejuhlaa, vaikka se pidetäänkin vankilan sisäpuolella. Donaldin kirjeet ovat rohkaisseet meitä kaikkia, ja me kaikki olemme kirjoittaneet hänelle rohkaistaksemme häntä.”
Katsellessaan ympärilleen oli vaikea käsittää, että monet näistä miehistä olivat olleet vaarallisia rikollisia. Jotkut heistä kärsivät 30 vuoden, 50 vuoden tai jopa elinkautista tuomiota rikostensa tähden. Mutta jo yli 12 on kastettu, kahdeksan tänä iltana kastettua mukaan lukien. Lisäksi joukko muita vankeja osallistuu Raamatun tutkimiseen ja puhuu toisille vangeille oppimastaan.
Miltä uusista todistajavangeista tuntui
Yksi vasta kastetuista, joka kärsii nyt kahdeksatta vuottaan 50 vuoden tuomiosta, sanoi: ”Oppimani Raamatun totuudet ovat antaneet minulle sisäisen rauhan ja onnellisuuden. Lisäksi se suuri rakkaus, jota Jehovan todistajat kaikkialta Louisianasta ovat osoittaneet minua kohtaan, on suuri kunnia. Se on kerrassaan suurenmoista.”
Toinen vasta kastettu vanki huudahti myöhemmin: ”En ole koskaan tuntenut niin suurta iloa kuin ollessani Jehovan todistajain keskuudessa. Heidän hymyilevät kasvonsa sekä onnellisuus ja ilo, jonka he kohdistivat meihin, oli sykähdyttävää. Nyt kun olen yksi Jehovan todistajista, en usko olevan mitään, mikä voisi erottaa minut oppimistani Raamatun totuuksista.”
Näiden miesten ei ollut helppo muuttaa elämäänsä Jumalan vanhurskaitten vaatimusten mukaiseksi. Joillakuilla oli väkivaltainen asenne tai muita huonoja persoonallisuuden piirteitä, jotka vaativat oikaisua. Joidenkuiden on ollut erityisen vaikeata päästä vapaaksi tupakan orjuudesta. Kuitenkin eräs vanki, joka tuomittiin aseellisesta ryöstöstä ja murhayrityksestä, sanoi: ”Minulla oli Jehova ja rukoilin jatkuvasti Häntä ja pääsin eroon tuosta tavasta.” Hän oli yksi kahdeksasta kastetusta.
Oli toisia vankeja, jotka pyrkivät edistymään tullakseen kastekelpoisiksi. Eräs heistä, joka on tuomittu elinkautiseen murhasta, sanoi: ”Olen aina halunnut tuntea Jumalan sanan totuuden, ja tultuani kosketuksiin Jehovan todistajien kanssa ja nähtyäni heidän toisilleen osoittamansa lämpimän rakkauden sain sen voimakkaan käsityksen, että täältä voisin löytää sen.”
Toisten vankien suhtautuminen
Jotkut konventissa olleet vangit eivät olleet Jehovan todistajia, eivätkä he olleet tutkineet Raamattua todistajien kanssa. Mitä he ajattelivat näkemästään?
Yksi heistä, joka oli ollut vankilassa jo 14 vuotta murhan takia, kirjoitti vaikutelmistaan kirjeen. Se julkaistiin Baton Rougen News Leader -lehdessä, ja siinä sanottiin mm.:
”Useimpien vankitovereitteni tavoin en ole uskonnollinen, korkeintaan epäilijä. Elämä on ollut liian kovaa, liian julmaa, ja olen nähnyt liian paljon ulkokultaisuutta uskoakseni enää mihinkään. Mutta syvälle juurtuneesta epäileväisyydestäni huolimatta äskettäin tapahtui jotakin, joka vaikutti minuun niin paljon, että se pani minut esittämään siitä muutaman sanan. . . .
”Täällä Angolassa asuvat Jehovan todistajain uskoon kuuluvat ihmiset halusivat pitää kastekokouksen kahdeksalle uudelle jäsenelle. He lähettivät kutsuja vapaassa maailmassa oleville todistajatovereille, ja jotkut . . ., aina Kansasista asti, vastasivat kutsuun ja tulivat tänne kokoukseen, joka oli varmasti vaikuttavin uskonnollisen ykseyden ilmaus, jonka olen eläissäni nähnyt. Louisianan osavaltion kuritushuoneen vangit eivät olleet nähneet mitään tällaista koskaan aikaisemmin.
”Oli paljon puhetta ja raamatunlukua, mitä en enimmäkseen kuullut tai ymmärtänyt ja mihin en todella kiinnittänyt huomiota, koska sillä ei ollut mitään merkitystä minulle. Olen kuullut liian monia tyhjiä lupauksia ja merkityksettömiä saarnoja elämässäni antaakseni sanojen vaikuttaa itseeni. Ainoastaan vilpittömyys, jota ihminen ilmaisee käytöksellään, merkitsee minulle jotakin. Minua on vaikea pettää; olen elänyt ja taistellut viidakossa liian kauan. Mutta nämä ihmiset tavoittivat sydämeni, pääsivät sen epäileväisyyden kilven läpi, jonka takana elän. He olivat vilpittömiä.
”En tiedä, mihin he uskovat, eikä sillä ollut merkitystä minulle, samoin kuin sillä, että olen tuomittu rikollinen enkä todistaja, ei ollut merkitystä heille. He saivat oloni tuntumaan siltä, että minusta välitettiin, että olin tärkeä, ja se merkitsee paljon sellaiselle, joka on suurimman osan elämäänsä ollut hylätty, hylkiö. Se riitti sytyttämään kaipuun kuulua heidän joukkoonsa . . .
”En voi päästä eroon siitä jäytävästä ajatuksesta, jonka noiden Jehovan todistajain kohtaaminen tuona iltana minussa synnytti, nimittäin, että jos olisi enemmän heidän kaltaisiaan ihmisiä, olisi vähemmän meidän kaltaisiamme ihmisiä.” – 20.10.1974.
Vankilavirkailijoitten suhtautuminen
Eivät ainoastaan vangit vaan myös vankilan virkailijat ilahtuivat oivallisesta käsityksestä, jonka vangit saivat vierailevista todistajista. Konventtia valvonut vankilavirkailija Lawrence Watts ilmaisi ihailunsa tarkkaillessaan väkijoukkoa. ”Ihmiset ovat niin hyväkäytöksisiä, niin huomaavaisia ja tarkkaavaisia ohjeitten suhteen”, hän huudahti. ”Käytös on suurenmoinen, moraalinen asenne, seurustelu – se on kerrassaan suurenmoista.”
Vankilanjohtaja C. Murray Henderson oli myös erittäin mielissään. ”Uskon ehdottomasti näiden toimenpiteitten auttavan vankeja”, hän huomautti jälkeenpäin. ”Me tarvitsemme ihmisiä työskentelemään vankien kanssa, ihmisiä, joilla on tervehdyttävä vaikutus.” Hän korosti sitä, että hänen mielestään Jehovan todistajat vaikuttivat tervehdyttävästi vankilaan, kun hän lisäsi: ”Äskettäin kuulin erään neworleansilaisen roomalaiskatolisen miehen sanovan, että jos hän omistaisi suuren myymäläketjun, hän palkkaisi kassanhoitajiksi ainoastaan Jehovan todistajia.”
Lisäksi osavaltion vankeinhoito-osaston johtajatar Elayn Hunt ilmaisi hyväksymyksensä Jehovan todistajain Angolassa järjestämää raamatuntutkisteluohjelmaa kohtaan: ”Olen lujasti vakuuttunut siitä, että kellään vangilla, jonka aika kuluu jossakin niin myönteisessä kuin Raamatun tutkimisessa, ei varmasti ole aikaa sekaantua mihinkään kielteiseen hankkeeseen. Tämä voi olla erittäin myönteinen voima, joka auttaa vankilan hallintoa.”
Miten tämä hengellinen ohjelma alkoi Angolan vankilassa? Onko sellainen järjestetty ainoastaan Angolaan? Mitä se osoittaa meille rikollisten sopeuttamisesta takaisin yhteiskuntaan?