Paavi Pius XII ja natsit – uusi näkökulma

TEKIKÖ hän oikein, kun ei puhunut suoraan? Kiista, joka koskee Pius XII:n vaitioloa natsien toisen maailmansodan aikana harjoittamien julmuuksien suhteen, on pysynyt jatkuvasti kuumana kolmen vuosikymmenen ajan. Arvostelijat sanovat, että paavin natseille esittämä vastalause olisi saattanut pelastaa miljoonia ihmisiä. Mutta nykyinen paavi Paavali VI väittää kivenkovaan, että ”vastustava asenne ja tuomitseminen ei olisi ainoastaan ollut turhaa vaan myös vahingollista”.

Mutta miksi ottaa asia jälleen esille? Eikö se ole aikansa eläneen kiistakysymyksen herättämistä henkiin? Ei. Vatikaani itse pitää sen hengissä. Virkailijat ovat jopa luopuneet periaatteesta, jonka mukaan asiakirjoja pidetään salassa 50 vuotta. He ymmärtävät, että elleivät ihmiset käsitä asiaa, arvostelijoilla on mitä vahvimmat todisteet kirkon moraalisen laiminlyönnin osoittamiseksi.

Monet vilpittömät kirkonjäsenet haluavat tietää vastaukset. He tietävät, että myös paavi Paavali VI yhtenä Piuksen lähimmistä apulaisista oli suuressa määrin sekaantunut tuolloisiin tapahtumiin. Niinpä eräs jesuiittojen muodostama komitea on vuodesta 1965 lähtien julkaissut Vatikaanin arkistojen joitakin valikoituja asiakirjoja. Tähän mennessä viimeinen, jonka nimenä oli ”Paavinistuin ja sodan uhrit”, ilmestyi huhtikuussa 1974. Antaako se uutta valoa?

Syvällisempi kiistakysymys

Uutisselosteet suuntaavat huomion asiakirjatodisteisiin siitä, että Vatikaani oli saanut runsaasti tietoa natsien julmuuksista erittäin varhaisessa vaiheessa. Mutta paljon merkityksellisempi on toinen kohta, johon on vain vähän kiinnitetty huomiota. Se osoittaa, että yksi Pius XII:n luotetuista apulaisista herätti kiistakysymyksen, joka luotaa paljon syvemmälle kuin kysymys siitä, miksi paavi ei puhunut suoraan natseja vastaan. ”Monsignore” (myöhemmin kardinaali) Domenico Tardinin kerrotaan kysyneen suuttuneena:

”Jokainen ymmärtää sen, että paavinistuin ei voi panna Hitleriä käyttäytymään kunnolla. Mutta kuka voi ymmärtää sitä, että se ei voi pitää pappia talutushihnassa?”

Pinnallinen kiistely siitä, miten paljon hyvää Pius XII olisi voinut saada aikaan korottamalla äänensä, on jättänyt unohduksiin tämän paljon perustavampaa laatua olevan kiistakysymyksen. Rehellisten kristittyjen on pakko kohdata kysymys: miten natsit olisivat ensinkään voineet suorittaa julmuuksiaan, elleivät kansa ja sen hengelliset johtajat olisi olleet yhteistoiminnassa? 95 prosenttia tuolloisista saksalaisista oli joko katolilaisia tai protestantteja. Lähes 32 miljoonaa, yli 40 prosenttia, oli katolilaisia samoin kuin lähes koko Itävallan ja Italian, Saksan eurooppalaisten liittolaisten, väestö. Jopa pelätyn SS:n keskuudessa lähes neljännes oli yhä katolilaisia vuonna 1939 siitä huolimatta, että SS:n johtajat painostivat heitä eroamaan kirkosta.¹

Pius XII itse paljastaa juuri tämän kiistakysymyksen äskettäin julkaistussa yksityiskirjeessään, joka oli lähetetty papille, joka aiheutti ”monsignore” Tardinin suuttumuksen. Pappi Josef Tisoa hallitsi presidenttinä natsien suojelualuetta Slovakiaa koko sodan ajan (1939–45). Pius kirjoitti ”monsignore” Tisolle, että hän oli toivonut, että Slovakian hallitus ja kansa, joka on ”lähes kokonaan katolinen, ei koskaan ryhtyisi siirtämään voimakeinoin juutalaiseen rotuun kuuluvia ihmisiä”, ja se, että ”sellaisia menettelyjä noudatetaan kansan keskuudessa, jolla on suurenmoiset katoliset perinteet, hallituksen toimesta, joka julistaa olevansa niiden noudattaja ja suojelija”, suretti häntä suuresti. – 7. huhtikuuta 1943.²

Mutta miten minkäänlaista yhteistoimintaa natsien rodunhävitysohjelman kanssa voitaisiin edes harkita kansan keskuudessa, jonka paavi itse sanoi olevan ’lähes kokonaan katolinen ja omistavan suurenmoiset katoliset perinteet’? Varmasti kirkon moraalisten opetusten pitäisi estää ”monsignore” Tisoa ja hänen laumaansa edes harkitsemasta osallistumista sellaiseen kansanmurhaan! Historia osoittaa miten kävi. Vilpitönsydämiset kirkon jäsenet haluavat varmasti selityksen sellaiselle käytökselle samoin kuin muiden niin kutsuttujen ”kristittyjen” kansojen menettelyille niiden ollessa yhteistoiminnassa natsien kanssa.

Vatikaanin oma kardinaali Eugène Tisserantb esittää yhden syyn suorasti ja avoimesti eräälle ystävälle lähettämässään yksityiskirjeessä.c Ranskan kukistuttua vuonna 1940 hän kirjoitti valittaen kardinaali Suhardille Pariisiin, että ”fasistien ja Hitlerin aaterakennelma on muuttanut nuorten omantunnon, ja alle 35-vuotiaat eivät kavahda suorittaa mitään johtajansa määräämää rikosta, olipa sen tarkoitus mikä tahansa”. Mutta miten nämä kirkon kasvattamat omattunnot saatettiin niin helposti ’muuttaa’? Hitlerhän oli loppujen lopuksi vaikuttanut niihin ainoastaan noin seitsemän vuotta, kun taas kirkko oli valmentanut laumaansa yli tuhat vuotta!

”Kristillisyyden ratkaiseva piirre”

Paavi Pius saattoi varmasti tehdä jotakin sen suhteen, että natsit tunkeutuivat kirkon perinteiselle alueelle: ihmisen omaantuntoon! Mutta kardinaali Tisserant valittaa:

”Marraskuun [1939] alusta alkaen olen hellittämättä pyytänyt paavinistuinta julkaisemaan kiertokirjeen yksilön velvollisuudesta totella omantunnon ääntä, koska tämä on kristillisyyden ratkaiseva piirre.” (Kursivointi meidän)

Historia ei kuitenkaan osoita paavin julkaisseen sodan aikana mitään lausuntoja tästä ”kristillisyyden ratkaisevasta piirteestä”. Tisserant esittikin surumielisen ennusteen: ”Pelkäänpä, että historialla saattaa olla syytä moittia paavinistuinta lähes pelkästään omaa mukavuutta edistävästä politiikasta. Tämä on äärimmäisen surullista.”³

Epäilemättä paavin diplomaattista varovaisuutta ilmaiseva ”politiikka” hänen ollessaan tekemisissä natsien kanssa varmisti Vatikaanille ja kirkolle hengissä säilymisen ”mukavuuden”. Pius itse neuvoi Saksan piispoja, että ”kostotoimien ja painostuksen vaara” tai jotakin vielä pahempaa vaati heidän julistuksiltaan ”pidättyvyyttä” ”suurempien ikävyyksien välttämiseksi. Tämä on eräs vaikutin”, hän kirjoitti, ”rajoituksille”, joita hän asetti omille julistuksilleen. – 30. huhtikuuta 1943.⁴

Tämä selitys auttaa meitä ymmärtämään, miksi Pius menetteli niin varovasti. Mutta selittämättömäksi jää: miksi protestanttiset ja katoliset papit ja heidän laumansa – melkein viimeiseen mieheen – seisoivat vieressä todistamassa, toimivat yhteistyössä tai suorittivat natsien julmuuksia? Mitä heidän omalletunnolleen tapahtui?

Kirkko ja omatunto

Vastauksen täytyy piillä siinä valmennuksessa, jota nuo omattunnot saivat. Miten uskollisen katolilaisen olisi esimerkiksi ymmärrettävä Pius XII:n 8. joulukuuta 1939 lähettämä henkilökohtainen paimenkirje Asperis Commoti Anxietatibus, joka oli osoitettu sotivien kansojen eri armeijoitten kenttäpapeille, joista yli 500 palveli Hitlerin armeijassa? Hän kehotti molempien puolien kenttäpappeja luottamaan omiin kenttäpiispoihinsa ja pitämään sotaa taivaallisen Isän tahdon ilmauksena, Hänen, joka aina kääntää pahan hyväksi, ja ”sotureina oman maansa lippujen alla taistelemaan myös kirkon puolesta”.⁵ (Kursivointi meidän)

Tämä hämmentävä ristiriita käy jälleen ilmi paavin kirjeestä molempien puolien piispoille. Elokuun 6. päivänä 1940 päivätyssä Saksan piispoille tarkoitetussa kirjeessään Pius ilmaisi ihailevansa katolilaisia, jotka ”uskollisina kuolemaan asti todistavat haluavansa osallistua toisten Volksgenossein [saksalaistovereitten] uhrauksiin ja kärsimyksiin”.⁶ Kuitenkin vain yhdeksän kuukautta aikaisemmin paavi oli esittänyt samanlaisen sanoman ranskalaisille piispoille neuvoen heitä, että heillä oli oikeus kannattaa kaikkia toimenpiteitä maansa puolustamiseksi juuri noita samoja ”uskollisia” Saksan katolilaisia vastaan!⁷ Italian kirkon arkkipiispat saivat samanlaisia neuvoja juuri ennen kuin Italia yhtyi sotaan liittoutuneita vastaan.⁸

Niinpä kun kirkon pää puhui omaatuntoa koskevista asioista, hän – samoin kuin melkein kaikki hänen pappinsa – ylisti niiden omaatuntoa, jotka ’uskollisesti’ palvelivat minkä tahansa maan sotavoimissa. Ja kun Vatikaanin virallisen sanomalehden L’Osservatore Romano Berliinin-kirjeenvaihtaja kysyi kerran Pius XII:lta, vastustiko tämä juutalaisten hävittämistä, paavi sanoi hänelle, että hän ”ei [voinut] unohtaa, että Saksan armeijoissa palvelee miljoonia katolilaisia. Pitääkö minun aiheuttaa heille omantunnon ristiriitoja?”⁹

Onko protestanttisten pappismiesten vastuu yhtään pienempi? Huomaa mitä suurimman protestanttisen kirkkokunnan, Saksan evankelis-luterilaisen kirkon, kirkolliskokous sähkötti Hitlerille 30. kesäkuuta 1941:

”Auttakoon Kaikkivaltias Jumala Teitä ja kansaamme kaksoisvihollista [Isoa-Britanniaa ja Neuvostoliittoa] vastaan. Voitto on oleva meidän, ja sen saavuttamisen täytyy olla toiveittemme ja tekojemme ydin. . . . kaikkien rukoustensa välityksellä [kirkko] on kanssanne ja verrattomien sotilaittemme kanssa, jotka ovat nyt hävittämäisillään juuria myöten tämän ruton ankarin iskuin.”¹⁰

Kun laumat saivat tällaista ohjausta ”paimeniltaan”, mitä muutakaan ne saattoivat tehdä? Se, mitä ne todellisuudessa tekivät, puhuu puolestaan.

Oliko Hitlerin vuonna 1933 esittämä alhainen käsitys kirkoista oikea? Hän kerskui pilkallisesti, että ”pastorit . . . kavaltavat Jumalansa meille. He kavaltavat mitä tahansa kurjan, vähäpätöisen työnsä ja kurjien tulojensa tähden. . . . Miksi riitelisimme? He nielevät mitä tahansa saadakseen pitää aineelliset etunsa.”¹¹ (Hitlerin hallitus jatkoi huomattavan valtionavun antamista suurille kirkkokunnille koko sodan ajan.)¹²

Tajutakseen täysin, mitä Hitler sanoi kirkoista, henkilön tarvitsee ainoastaan kysyä itseltään: ”Jos minä olisin ollut vilpitön kirkonjäsen Saksassa, Itävallassa tai Italiassa tuona aikana, miten hengelliset johtajani olisivat neuvoneet minua – ja mitä minä olisin tehnyt?” Otaksukaamme, että sanoisit: ”Minä en olisi palvellut Hitleriä.” Mitä olisit saanut kokea, et natseilta, vaan omilta hengellisiltä johtajiltasi?

Omatunto ja kirkko vastakkain

Etsipä katolinen oppinut ja kasvattaja Gordon Zahn miten paljon tahansa, hän kykeni löytämään 32 miljoonan Saksan katolilaisen keskuudesta kirjallisen todisteen ainoastaan yhdestä henkilöstä, joka omantuntonsa tähden kieltäytyi palvelemasta Hitlerin armeijassa. Kun ei oteta huomioon kirkonmiehiä, joita syytettiin kansallissosialistien poliittisesta vastustamisesta, hän löysi Saksasta ja katolisesta Itävallasta yhteensä seitsemän ihmistä, jotka omantuntonsa tähden kieltäytyivät vannomasta sotilasvalaa.¹³ Luultavasti ihmettelet, miksi heitä oli niin vähän.

Zahn vastaa, että haastatellessaan perinpohjaisesti ihmisiä, jotka tunsivat nämä miehet, ”melkein jokainen haastateltu vahvisti surullisen tosiasian, ettei kukaan katolilainen, joka olisi päättänyt kieltäytyä sotapalveluksesta, olisi saanut minkäänlaista tukea hengellisiltä johtajiltaan”. Ironista kyllä, ne harvat, jotka kieltäytyivät sinnikkäästi, olivat ”hengellisille johtajilleen” hämmennyksen aihe.

Esimerkiksi pyytäessään natsien tuomioistuinta suhtautumaan lempeästi erääseen kieltäytyvään pappiin arkkipiispa Konrad Gröber Freiburgista kirjoitti, että tuo pappi oli ”idealisti, joka oli yhä enemmän etääntynyt todellisuudesta, . . . joka halusi auttaa kansaansa ja isänmaataan, mutta jonka lähtökohdat olivat väärät”.¹⁴ Toisilta vankilapapit eväsivät ehtoollisen, koska nämä eivät täyttäneet ”kristillistä velvollisuuttaan” vannomalla natsien sotilasvalaa.¹⁵

Itävaltalaisen maanviljelijän Franz Jägerstätterin muistiinmerkitty tapaus valaisee, mitä kirkon jäsen todellisuudessa sai kokea hengellisiltä johtajiltaan. Jägerstätter vangittiin lopulta asenteensa tähden Linzissä Itävallassa, ja myöhemmin hänet teloitettiin. Katolinen vankilapappi kirjoittaa, että hän oli ”yrittänyt tehdä miehelle selväksi, että tämän täytyy pitää mielessään oma ja perheensä hyvinvointi myös noudattaessaan henkilökohtaisia ihanteitaan ja periaatteitaan” – samoin kuin Jägerstätterin kyläpappi oli esittänyt kauan ennen kuin Jägerstätter vangittiin. Vankilapappi sanoo: ”Näytti siltä, että hän alkoi käsittää näkökantani, ja hän lupasi noudattaa suositustani ja vannoa [natsien sotilas]valan.”¹⁶

Tuliko tämä neuvo natsilta? Ei, se tuli papilta, joka oli hyvässä asemassa kauan sodan jälkeen! Mutta hän ei ollut ainoa painostusta harjoittanut hengellinen johtaja. Piispa Fliesser samasta Linzin hiippakunnasta paljastaa, että hänkin oli ”tuntenut Jägerstätterin henkilökohtaisesti” ja todistellut ”turhaan” sen puolesta, että Jägerstätter ei ollut vastuussa ”[natsien] siviilihallinnon toimenpiteistä”. Piispa sanoi, että hän oli ”täysin poikkeuksellinen tapaus, jota tulisi ennemmin ihmetellä kuin jäljitellä”. Piispa Fliesser kirjoitti eräälle papille sodan jälkeen selittääkseen, miksi hän kieltäytyi sallimasta Jägerstätterin tapauksen julkaisemista Linzin hiippakuntalehdessä. Kertomus saattaisi ”synnyttää hämmennystä ja häiritä omiatuntoja”, hän sanoi.

Niinpä piispa Fliesser piti miestä, joka noudatti omaatuntoaan, ”poikkeuksellisena tapauksena” – ei jäljiteltävänä. ”Pidän suurempina sankareina niitä esimerkillisiä nuoria katolisia miehiä, pappisseminaarilaisia, pappeja ja perheenpäitä, jotka taistelivat ja kuolivat täyttäessään sankarillisesti velvollisuuttaan”, hän jatkoi. Jopa kansallissosialistien asettama asianajaja Feldmann käytti samaa todistelua yrittäessään saada Jägerstätterin sovittelemaan toteamalla, että miljoonat katolilaiset, myös papit, osallistuivat taisteluun ”puhtain” omintunnoin. Feldmann muistelee, että hän lopulta haastoi miehen mainitsemaan yhden ainoan tapauksen, missä joku piispa olisi millään tavalla kannustanut olemaan menemättä natsien sotapalvelukseen.¹⁷ Hän ei tiennyt yhtään tapausta. Tiedätkö sinä?

Palattuaan sitten hylättyyn kirjoitukseen, jonka nimenä oli ”Sankarillista johdonmukaisuutta”, piispa Fliesser puhui halveksuen ”Raamatuntutkijoista [Jehovan todistajista] ja adventisteista, jotka ’johdonmukaisuudessaan’ mieluummin kuolivat keskitysleireissä kuin tarttuivat aseisiin”. Hän sanoi, että heihin vaikutti ”hairahtunut omatunto” ja että ”parempia esikuvia miesten opettamiseksi” ovat ”sankarit”, jotka taistelivat ja joihin vaikutti ”puhdas ja virheetön omatunto”.¹⁸

Niinpä sodan jälkeenkin eräs arvostettu itävaltalainen piispa piti yhä niiden kirkonjäsenten omaatuntoa ”virheettömänä”, jotka sallivat viedä itsensä natsien armeijaan teurastamaan toisia kirkonjäseniä. Piispa antoi ymmärtää, että ne, jotka kärsivät kuoleman keskitysleireissä mieluummin kuin palvelivat kansallissosialisteja, olivat hairahtuneita pelkureita. Mitä sinä ajattelet?

Kirkko tuki piispa Fliesserin näkökantaa näistä kristityistä Raamatuntutkijoista Hitlerin hallituksen alaisuudessa toteuttamillaan toimenpiteillä. Passaussa Saksassa ilmestynyt katolinen hiippakuntalehti ilmoitti 6. toukokuuta 1933, että kirkko hyväksyi kansallissosialistien määräyksen ilmoituksen tekemiseksi kaikista baijerilaisista Jehovan todistajista, jotka yhä harjoittivat uskoaan sen jälkeen, kun heidän uskontonsa oli edellisessä kuussa kielletty.¹⁹

On merkille pantavaa, että näiden kristittyjen rohkea asenne vaikutti jonkin verran katoliseen Franz Jägerstätteriin. Gordon Zahn kertoo tämän miehen kyläpapin huomauttaneen, että ”Franz oli usein puhunut ihaillen heidän uskollisuudestaan” ja että kyläläiset, jotka tunsivat hänet hyvin, pitivät tärkeänä sitä seikkaa, että hän ”keskusteli tuntikausia uskonnosta ja tutki Raamattua” yhdessä ”Raamatuntutkija-serkkunsa kanssa, joka oli tuon kylän ainoa ei-katolilainen”.²⁰

Myöskään natsien juutalaisiin kohdistama häpäisyohjelma ei pelottanut todistajia noudattamasta tunnollisesti velvollisuuttaan ilmaista kristillistä huomaavaisuutta jokaista kohtaan. Danzinger Informator -lehden entinen toimittaja J. Kirschbaum kertoi 2. heinäkuuta 1939 jiddišinkielisessä newyorkilaisessa päivälehdessä Der Tog, että kun Danzigissa Puolassa ”kaikenlaiset elintarvikemyymälät alkoivat epidemianomaisesti asettaa kuuluisia kilpiä ’Juden unerwünscht’ (juutalaisia ei haluta)”, todistajat antoivat ”juutalaiselle naapureilleen tai pelkille tuttavilleen ruokaa tai maitoa pyytämättä siitä korvausta”.

Juutalainen toimittaja ihmetteli myös saksalaisten todistajien lapsia, jotka päinvastoin kuin katoliset ja protestanttiset koulutoverinsa omantunnontarkasti ”kieltäytyivät tervehtimästä hakaristiä ja esittämästä tervehdystä ’Heil Hitler!’, ja kaikki lapsiin kohdistuvat uhkaukset . . . ovat turhia. Lapset ilmoittavat selvästi ja nimenomaisesti, että yksin Jumalaa tulee tervehtiä sanomalla ’Heil!’, ei ketään ihmistä, koska sellainen teko on jumalanpilkkaa.”

Mistä vastakohtaisuus johtuu?

Sellaisten historiallisten tosiseikkojen edessä ajattelevien kristittyjen täytyy kysyä: miksi järjestö, jolla oli kaikki mahdollisuudet ja yli tuhat vuotta aikaa valmentaa uskollistensa omaatuntoa, saattoi tuottaa todistettavasti ainoastaan yhden Saksan katolilaisen 32 miljoonasta (0,000003 prosenttia), jonka omatunto ei sallinut hänen taistella natsien puolella? Kuitenkin vuonna 1933 olleesta noin 19000 saksalaisesta Jehovan todistajasta ”koki jonkinlaista vainoa suurempi osa (97 prosenttia) kuin yhdessäkään muussa kirkossa” historioitsija J. S. Conwayn mukaan. Heidät mainittiin ensimmäisenä ”Vuodesta 1933 lähtien kiellettyjen lahkojen luettelossa”, jonka Gestapon päämaja päästi liikkeelle 7. kesäkuuta 1939. – The Nazi Persecution of the Churches 1933–45, s. 196, 370.

Miksi Jehovan todistajia vainottiin niin paljon? Päinvastoin kuin joidenkuiden kirkonmiesten tapauksessa, joita vainottiin natsien vastaisesta poliittisesta toiminnasta, Conwayn mukaan todistajat vastustivat ”pääasiassa kaikenlaista yhteistyötä kansallissosialistien kanssa ja armeijassa palvelemista. He perustivat menettelynsä Raamatun käskyyn ja kieltäytyivät tarttumasta aseisiin edes kansan vihollisia vastaan. . . . käytännöllisesti katsoen heidät kaikki tuomittiin kuolemaan.” (S. 198; kursivointi meidän) Natsit todellisuudessa teloittivatkin 203 todistajaa 253:sta kuolemaan tuomitusta, 635 kuoli vankilassa ja 6019 sai vankilatuomion yhteensä yli 13924 vuodeksi.

Mutta eikö sama ”Raamatun käsky” sitonut katolilaisia ja protestantteja, jotka palvelivat Hitleriä? Kyllä, se sitoi, samoin kuin Jeesuksen päivien hengelliset johtajat tunsivat Jumalan lain. Kuitenkin Jeesus ihmetteli: ”Miten nerokkaasti te kierrättekään Jumalan käskyn säilyttääksenne oman perinteenne!” – Mark. 7:9, katolinen Jerusalemin Raamattu, engl.

Voit itse huomata, ”miten nerokkaasti” nykyajan uskonnolliset johtajat ’kiertävät Jumalan käskyn’, kun luet Uudesta katolisesta tietosanakirjasta (engl.) hakusanan ”Pasifismi” kohdalta. Siinä tämä tietosanakirja vakuuttaa muun muassa: ”Ei ole myöskään mitään todellista ristiriitaa oikeudenmukaisen sodan ja Kristuksen käskyn välillä, että meidän tulee rakastaa vihollisiamme. Oikeudenmukainen sota ilmaisee vihaa pahaa tekoa kohtaan eikä pahantekijää kohtaan. . . . Katolilaisilla on varmasti vapaus muodostaa oma mielipiteensä siitä, tullaanko oikeutukseen vaadittavat olosuhteet todennäköisesti täyttämään missä tahansa tulevassa sodassa . . .” – Vuoden 1967 painos, 10. osa, s. 856; ks. myös ”Sota, sen moraalisuus”.

Miten tämä ’nerokas’ järkeily toimii käytännössä? Katsokaamme. Miten monta sellaista syystä tai toisesta käytyä sotaa voit löytää historiasta, joissa oli mukana sekä katolilaisia että protestantteja ja jotka eivät täyttäneet ”oikeutukseen vaadittavia olosuhteita”, niin että lauma kieltäytyi taistelemasta poliittisten johtajiensa hyväksi? Jos kirkot joutuisivat nykyään samoihin olosuhteisiin, joissa ne olivat kansallissosialistien alaisuudessa, uskotko rehellisesti, että ne toimisivat eri lailla? Voivatko esimerkiksi Länsi-Euroopan ja Amerikan katolilaiset luottaa varmasti siihen, että miljoonat Puolan, Unkarin ja Tšekkoslovakian katolilaiset eivät hyökkäisi uskonveljiään vastaan, jos syntyisi idän ja lännen välinen selkkaus? Vai esitetäänkö St. Anthony Messenger -nimisessä katolisessa aikakauslehdessä realistisempi näkemys, että katoliset ja protestanttiset papit ”antavat usein sen vaikutelman, että [he] siunaavat minkä tahansa sodan tai uhkayrityksen, johon valtion johtajat päättävät ryhtyä”? – Toukokuu 1973, s. 21.

Kuitenkin Kristus Jeesus, jonka opetuslapsia he sanovat olevansa, antoi kristillisestä opetuslapseudesta tämän säännön: ”Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus.” Lisäksi hän sanoi opetuslapselle, joka yritti puolustaa häntä voimakeinoin – varmasti ”oikeudenmukaisesta” syystä: ”Pistä miekkasi tuppeen; sillä kaikki, jotka miekkaan tarttuvat, ne miekkaan hukkuvat.” – Joh. 13:35; Matt. 26:52.

Niinpä jos sinua pyydettäisiin tunnistamaan ne, jotka ovat todella arvollisia kantamaan ”kristityn” nimeä nykyään, ja käyttäisit Jeesuksen itsensä asettamia opasteita, voisitko rehellisesti valita yhtäkään kristikunnan kirkoista? Keissä on käytännössä ilmennyt Jeesuksen Kristuksen esittämän tosi rakkauden tunnusmerkki? Ketkä ’eivät rakasta sanalla tai kielellä, vaan teossa ja totuudessa’? (1. Joh. 3:18) Historian tosiasiat puhuvat puolestaan. Rehelliset ihmiset harkitsevat niitä. Monet käyttävät nyt hyödykseen Jehovan todistajien ilmaiseksi tarjoamaa apua kehittääkseen Raamatun valmentaman kristillisen omantunnon, joka ei koetukselle pantuna petä.

LÄHDEVIITTEET

1 SS:n sisäinen raportti, Kansallisarkisto, Washington, T-580, arkisto 42, kansio 245.

2 Anthony Rhodes, The Vatican in the Age of the Dictators, 1973, s. 347.

3 Tisserant Suhardille, 11.6.1940 (säilytetään Saksan liittotasavallan arkistossa Koblenzissa, R 43 II/ 1440a).

4 Documentation Catholique, Pariisi, 2.2.1964.

5 Julkaistu teoksessa Seelsorge and kirchliche Verwaltung im Krieg, toim. Konrad Hoffmann, 1940, s. 144.

6 Pius XII Saksan piispoille, hiippakunnan arkistossa Regensburgissa oleva jäljennös.

7 Mainittu Matthes Zieglerin teoksessa Was sagen die Weltkirchen zu diesem Krieg? Zeugnisse and Urteile, 1940, s. 109–112.

8 24.4.1940 päivätty sanoma, mainittu Alberto Giovannettin teoksessa Der Vatikan und der Krieg, 1961, s. 300.

9 Berliinissä 11.3.1963 esitetty lausunto, julkaistu teoksessa Summa iniuria oder Durfte der Papst schweigen?, toim. Fritz J. Raddatz, 1963, s. 223.

10 Kirchliches Jahrbuch für die Evangelische Kirche in Deutschland 1933–1944 (Gütersloh, 1948), s. 478, 479.

11 Hermann Rauschning, The Voice of Destruction, 1940, s. 50, 53.

12 Saksan ja paavinistuimen 20.7.1933 solmiman konkordaatin 17. artikla, Documents on German Foreign Policy, D-sarja, 8. osa, s. 896f.

13 Gordon Zahn, German Catholics and Hitler’s Wars, 1962, s. 54, 55.

14 Freiburgin arkkihiippakunnan arkistossa oleva jäljennös.

15 Heinrich Kreuzberg, Franz Reinisch: Ein Martyrer unserer Zeit, 1953, s. 86.

16 Gordon Zahn, In Solitary Witness, 1964, s. 75.

17 Sama, s. 86.

18 27.2.1946 lähetetty kirje, St. Radegundin seurakunnan ”Jägerstätterin kansiossa” Itävallassa.

19 Oberhirtliches Verordnungsblatt für die Diözese Passau, n:o 10, 6.5.1933, s. 50, 51.

20 Gordon Zahn, In Solitary Witness, 1964, s. 108–110.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 9]

Miten on mahdollista, että miehet, joilla oli kirkon valmentama omatunto, olivat halukkaita suorittamaan minkä tahansa rikoksen johtajiensa käskystä?

[Kuvat s. 10]

Kuka oli vastuussa?

[Kuva s. 11]

[New York Post, 27.8.1940, viimeinen, ”sininen” painos, s. 15]

NATSIARMEIJAA YLISTETÄÄN

Saksan katoliset piispat uskollisia

[New York Times, 25.9.1939, myöhäinen kaupunkipainos, s. 6]

KIRKOT KUTSUVAT SAKSAN SOTILAITA

Protestanttiset ja katoliset kirkot kehottavat Saksan voittoon ja oikeudenmukaiseen rauhaan

[New York Times, 7.12.1941, myöhäinen kaupunkipainos, s. 33]

’SOTARUKOUS’ SAKSAN PUOLESTA

Katoliset piispat Fuldassa rukoilevat siunausta ja voittoa