Miksi nunnat lähtevät
AINA on ollut joitakuita nunnia, jotka ovat luopuneet tehtävästään. Mutta nykyinen kymmenientuhansien nunnien lähtö on ollut määrällisesti vertaansa vailla ja vaikutuksiltaan luhistava. Miksi niin monet ovat lähteneet?
Siihen liittyy monia tekijöitä. Pääasiallinen syy liittyy kuitenkin itse katolisen kirkon rakenteeseen ja toimintaan. Entinen nunna Mercedes Alonso huomautti: ”Niiden antautuneitten naisten alati kasvava määrä, jotka päivittäin lähtevät luostareista, ei aiheuta kriisiä vaan paljastaa sen.”
Mitkä kirkon olosuhteet ovat häirinneet nunnia siinä määrin, että tuhannet ovat luopuneet urastaan?
Eräs luopumisen pääsyy
Nunnat vastustavat erityisesti sellaista, mitä he pitävät merkityksettöminä perinteinä ja rajoituksina. Esimerkki tästä on kirkon sääntö, joka kieltää nunnia menemästä naimisiin.
Kirkon johtajat hyväksyivät selibaattilain vuosisatoja sitten. Sen myönnetään olevan epäraamatullinen. Äskeinen Paavi Johannes XXIII sanoi siitä: ”Papillinen selibaatti ei ole uskonkappale. Raamattu ei vaadi sitä. On jopa helppo aikaansaada muutos.”
Tuhannet nunnat ja papit ovat anoneet kiihkeästi sellaista muutosta, ja jotkut ovat jopa ottaneet Pyhän Raamatun arvovallan tuekseen. Esimerkiksi katolinen teologi Hans Küng sanoi: ”Pietari ja apostolit olivat ja pysyivät naimisissa, vaikka he olivat Jeesuksen täysivaltaisia opetuslapsia, ja sama malli säilyi yhteisön johtajilla useitten seuraavien vuosisatojen ajan.” (Matt. 8:14; 1. Kor. 9:5) Kirkko on kuitenkin kieltäytynyt muuttamasta selibaattilakiaan.
Niinpä tuntiessaan olevansa epäoikeudenmukaisesti pakotetut alistumaan ihmistekoiseen lakiin monet nunnat ovat lähteneet luostaristaan. Jotkut ovat lähteneet koko katolisesta kirkosta, ja epäilemättä heidän päätöstään vahvisti heidän löytämänsä Raamatun varoitus: ”Mutta Henki sanoo selvästi, että tulevina aikoina moniaat luopuvat uskosta ja noudattavat villitseviä henkiä ja riivaajien oppeja . . . kieltävät menemästä naimisiin.” – 1. Tim. 4:1–3.
Rajoittavia säädöksiä
Selibaatti on kuitenkin vain yksi kirkon laeista, joiden nunnat tuntevat sortavan itseään. Säädökset, jotka määräsivät vaatetuksen eli virkapuvun, jota nunnien täytyy käyttää, olivat toinen ärtymyksen lähde. Monet pitivät asua rumentavana ja epämukavana, erityisesti kuumalla säällä.
Lisäksi monet nunnat pitivät tarpeettomana nöyryytyksenä sitä, että heidän tukkansa ajeltiin pois, niin että he saattoivat pitää monimutkaista päähinettä. Eräs entinen nunna sanoi: ”Kaikkina niinä vuosina, joina olin nunna, en koskaan tottunut olemaan ilman hiuksiani; kun otin päähineen pois, en yksinkertaisesti katsonut peiliin, ellei se ollut aivan välttämätöntä.”
Sitten ovat kuritusta koskevat säädökset. Midge Turk, joka vietti noin 18 vuotta nunnana, selittää vuonna 1971 ilmestyneessä omaelämäkerrassaan The Buried Life (Haudattu elämä): ”Kuritukseen käytettiin 30 senttimetrin mittaista ruoskaa, jonka varsi oli tehty punotusta sälekaihtimennauhasta ja jossa oli neljä solmuista siimaa. Meitä käskettiin käyttämään sitä yksityisesti ainoastaan keskiviikko- ja perjantai-iltapäivisin tiettynä aikana kirjoitettujen säädösten mukaisesti ja käyttämään sitä ainoastaan selkään, sääriin tai takamuksiin.” Tällä ”ruumiin ankaralla kohtelulla” ei ole Raamatun tukea, ja lisäksi monet pitävät tuota tapaa halventavana ja keskiaikaisena. – Kol. 2:20–23, Um.
Lisäksi on sääntöjä, jotka vaativat ajoittaista hiljaisuutta, säännöllisiä rukous- ja mietiskelyhetkiä ja niin edelleen. Loputtomat säädökset, joista monet näyttävät epäoikeudenmukaisilta ja naurettavilta, turhauttavat nunnia. Jopa kardinaali Leo Suenens myönsi vuonna 1963 ilmestyneessä kirjassaan The Nun in the World (Nunna maailmassa), että monissa tapauksissa nunnat olivat vanhentuneitten säädösten vankeja ja heidän mahdollisuutensa ja tehokkuutensa valuivat siten hukkaan.
”Meitä kiellettiin jopa puhumasta toisille nunnille ilman lupaa”, selitti eräs nunna, joka oli yli 17 vuotta Brooklynissa New Yorkissa sijaitsevassa eräässä luostarissa. ”Sääntökokoelman mukaan pelkästään toisten koskettamisen yksinkertainen ele oli kielletty. Tämä sääntö oli syntynyt tarpeettoman voimakkaana reaktiona syytöksiin lesbolaisuudesta, tavasta, joka rehotti keskiaikaisissa luostareissa.”
Kuluneen vuosikymmenen aikana on tosin saavutettu muutoksia joissakin edellä mainituissa säännöissä, mutta muutokset eivät ole toteutuneet helposti. On tarvittu pitkiä, epätoivoisia selkkauksia kirkon viranomaisten kanssa, ja uudistukseen myönnyttiin vasta, kun näytti siltä, että se oli ainoa tapa nunnayhteisön pelastamiseksi. Niinpä monet nunnat lähtivät petyttyään siksi, että heidän uudistusaloitteensa joka käänteessä tyrmättiin.
Näin tapahtui esimerkiksi vuonna 1970 Los Angelesissa Kaliforniassa. Siellä erään nunnaluostarin (Marian saastattoman sydämen sisarten) 380 nunnasta noin 315 erosi kerralla. Heitä johti luostarin johtajatar Anita Caspary, joka oli luopunut aikaisemmin uskonnollisesta nunnanimestään Mother Humiliata (Äiti Nöyryys).
Mutta eivät ainoastaan vanhentuneet säännöt ja niiden turhauttavat muutosyritykset ole saaneet nunnia lähtemään. Luostareitten ilmapiiri on ehkä päätekijä.
Asenteet ja käytös
Nunnat viittaavat usein lämmön ja ystävällisyyden puuttumiseen luostareista, ja tämä on vaikuttanut monien lähtöpäätökseen. Kuten voi hyvin kuvitella, säädökset, jotka vaativat hiljaisuutta, estävät vapaan keskustelun ja kieltävät jopa koskemasta toisia, pahentavat luostareitten kylmää, muodollista ilmapiiriä.
Inhimillisen tunteen sanotaan usein puuttuvan. ”Yrityksiä normaaliin, tervehenkiseen ystävyyteen yritettiin rajoittaa ja niihin jopa suhtauduttiin epäilevästi”, selitti eräs entinen nunna. Toinen entinen nunna huomautti: ”Kaipasin läheisyyttä, sellaista läheisyyttä, jota tuntee ainoastaan kiinteän kokonaisuuden muodostavan suuren perheen osana.”
Lisäksi nunnat huomauttivat, että kirkosta puuttui aito kiinnostus toisten hyvinvointia kohtaan. Midge Turk, joka eteni nunnanurallaan johtoasemiin asti, valitti: ”Ei kertaakaan hiippakunnan viranhaltijoitten kanssa pidettyjen kokousten aikana edes mainittu niiden ihmisarvoa, joiden kanssa työskentelin.” Epäilemättä eräällä katolisella toimittajalla oli tällainen asenne mielessään, kun hän kirjoitti, että nunnat ”jättivät uskonnollisen elämän, koska heidän yhteisönsä oli heille enemmän este kuin apu kristillisen elämän viettämisessä”.
Monet nunnat lähtevät myös siksi, että he tuntevat tukehtuvansa – kaikki aloite- ja uudistuskyky nujerretaan. Vuonna 1967 koko Yhdysvalloissa tunnustusta saanut opettaja Jacqueline Grennan luopui nunnayhteisöstään ja selitti: ”Kuuliaisuusvalan alaisuudessa . . . tulin käsittämään, että en voinut elää vastuullisena ja tuottoisana ihmisenä.”
Nunnista tuntuu usein, että heitä kohdellaan kuin lapsia – käytännöllisesti katsoen kaikki päätökset ja toimenpiteet määrätään heidän puolestaan. Katolisen kirkon rakenne vaikuttaa osaltaan tähän menettelyyn. Esimerkiksi johtajattarille suodaan suuri valta nunnien elämään nähden, mikä helposti saa heidät tuntemaan, että he ovat jotakin erikoista. Eräs nainen, joka lähti vietettyään seitsemän vuotta Argentiinan ja Chilen luostareissa, kertoi:
”Johtajattaret vaativat täydellistä tottelevaisuutta. Tämä kasvoi todellisuudessa epäjumaloinniksi, koska heidän mukaansa Jumala asetti heidät heidän asemaansa ja sen tähden kaikkien täytyi osoittaa heille ehdotonta kuuliaisuutta. . . . Heidän vaatimansa kuuliaisuus meni niin pitkälle, että meidän oli polvistuttava maahan heidän eteensä esittämättä siitä heille koskaan kysymyksiä.”
Katolinen pappi Luke Delaney, joka noin neljännesvuosisadan ajan järjesteli luostarien tehtäviä, osoitti johtajattarien sellaiset asenteet syyksi, miksi nunnat lähtivät suurin joukoin Irlannin luostareista. Hän sanoi:
”Jotkut johtajattaret ovat itsepäisiä kuin muulit, omahyväisiä konservatiivisuudessaan . . . He omaksuvat rajoittavia menettelyjä . . . Nykyajan nuoret naiset eivät siedä sellaista holhoamisdiktatuuria luostareissa. He yksinkertaisesti lähtevät.”
Voidaan kuitenkin huomauttaa, että kaikki nämä olosuhteet – selibaatti, rajoittavat säädökset, rakkaudeton ja auktoritaarinen asenne jne. – ovat vallinneet sukupolvien ajan. Jotkut saattavat kysyä: ”Miksi sitten tuo nunnien dramaattinen poislähtö on tapahtunut nyt, viimeisten kymmenen vuoden aikana?”
Miksi nykyisin poistutaan joukoittain
Vuosina 1962–1965 pidetty Vatikaanin toinen kirkolliskokous uudistusaikeineen on siitä erityisesti vastuussa. Paavi Johannes XXIII sanoi, että kirkolliskokouksen tarkoitus oli ”päästää vähän raitista ilmaa kirkkoon”. Näin esitettiin itse asiassa nunna- ja munkkikuntien jäsenille kutsu tarkastella omaa uraansa, ajatella omaa tehtäväänsä. Mikä oli seuraus?
Vietettyään lähes 18 vuotta eräässä nunnaluostarissa (Pyhän Marian vierailun luostarissa) Bayridgessä Brooklynissa eräs nunna selitti eroamiskirjeessään vuonna 1972: ’Monet sisaret pääsivät harhakuvitelmistaan, kun yritimme uudistaa tapojamme ja perinteitämme. Ankaraa vastarintaa kohdattiin niiden taholta, jotka vastustivat nykyaikaistamista. Ei ole mikään ihme, että niin monet lähtevät luostareista.’
Nunnien suorittamat tutkimukset paljastavat, että heidän elämäänsä hallitsevat lukuisat säädökset olivat merkityksettömiä ja turhan rajoittavia eivätkä edistäneet kristillistä elämää. Esimerkiksi asusteensa, joiden otaksuttiin olevan pyhää alkuperää, he totesivat pelkästään talonpoikien vuosisatoja sitten käyttämäksi asuksi. Lisäksi he saivat tietää, että heidän vuoteittensa ympärillä olevia verhoja, joiden he ajattelivat olevan jotenkin pyhät merkitykseltään, käytettiin alkujaan ainoastaan lämpimyyden tähden ja näin ollen ne ovat täysin tarpeettomia nykyisenä keskuslämmityksen aikana!
Vatikaanin toinen kirkolliskokous oli kannustanut suorittamaan tutkimuksia, jotka johtivat lopulta harhakuvitelmista vapautumiseen ja ristiriitoihin, kun uudistuksia yritettiin toteuttaa. Mutta on olemassa toinenkin tekijä, joka on osaltaan vaikuttanut nunnien eroamiseen joukoittain. Se on naisten muuttuva asenne samoin kuin asema maailmassa.
Nunniin on tarttunut 1960-luvun puolivälissä kukoistanut naisten vapautusliikkeen henki. Niinpä riippumattomuuden uuden tunteen innoittamina nunnat ovat rohkaistuneet murtautumaan irti luostareistaan, kun he vapautuivat harhakuvitelmistaan. Näin toisetkin saavat rohkeutta lähteä, joten eroaminen on saanut lisäpontta.
Eräs tärkeä lisätekijä
Kirkon uudistusponnistelut johtivat kuitenkin toisiin havaintoihin, jotka ovat hämmentäneet monia nunnia. Pyhimyksiä poistettiin asemastaan, lihaa voi nyt syödä perjantaisin, ja kuvia poistettiin kirkoista. Mutta ei siinä kaikki. Eräs entinen nunna huomautti: ”Sain myös tietää, että katolisen kirkon perusopetukset, kuten kolminaisuus, sielun kuolemattomuus, kiirastuli, limbus ja helvetintuli, ovat epäraamatullisia ja pakanallista alkuperää.”
Ilmeistä on, että katolinen kirkko ei tosiaan opeta Raamatun totuutta Jumalasta ja hänen tarkoituksistaan! Ei ihme, että masennus nunnien keskuudessa leviää. ”Tunsin, että olin nääntymässä nälkään hengellisesti”, sanoi eräs entinen nunna Adamsista Massachusettsista. ”Luostarissamme ei puhuttu Jumalan valtakunnasta eikä pantu toivoa siihen. Harvoin edes keskustelimme Jumalasta oma-aloitteisesti.” Katoliset viranomaisetkin alkoivat avoimesti myöntää hengellisyyden puutteen. Esimerkiksi katolinen pappi Andrew Greeley kirjoitti äskettäin:
”Kirkossa on uskonnollinen energiakriisi, joka on vielä vakavampi kuin öljykriisi. Suunnattomat ihmisjoukot janoavat uskontoa, valistusta ja ohjausta ratkaisevissa kysymyksissä, jotka koskevat elämää ja kuolemaa, hyvää ja pahaa, rakkautta ja vihaa, ykseyttä ja erimielisyyttä, Jumalaa ja ihmistä.
”Viimeinen paikka, mistä he voivat toivoa löytävänsä valistusta vuonna 1974, on roomalaiskatolinen kirkko (eikä heitä hyödytä kovin paljon enemmän suunnata katsettaan muihinkaan kirkkoihin).” – The National Catholic Reporter, 11.1.1974.
Voitko syyttää nunnia siitä, että he lähtevät kirkosta, jota sen oma pappi kuvailee tällä tavalla? Mutta jos toisetkin kirkot ovat hengellisesti yhtä puutteellisia, mistä ihminen voi etsiä Raamatun totuutta Jumalasta ja hänen tarkoituksistaan?
Nunnat löytävät tyydyttävät vastaukset
On olemassa luotettavan hengellisen opetuksen lähde. Adamsissa Massachusettsissa palvellut entinen nunna kertoi, mitä tapahtui hänen lähdettyään luostarista vuonna 1969: ”Lakkasin käymästä kirkossa. Olin tullut siihen johtopäätökseen, että katolinen kirkko ei opettanut totuutta, mutta en tiennyt, mistä löytäisin sen. Myöhemmin kaksi Jehovan todistajaa tuli ovelleni, ja toivotin heidät iloisena tervetulleiksi kotiini keskustelemaan.
”Suoritin tutkimuksia sen suhteen, mitä Jehovan todistajat minulle opettivat, koska halusin olla varma, että minua ei jälleen johdettaisi harhaan. Kahden tai kolmen tutkistelun jälkeen kuitenkin tiesin, että Jehovan todistajat opettivat totuutta Raamatusta. Se oli liian järkevää ollakseen valhetta. Olin erityisen iloinen saadessani tietää, että Jumala ei ole kolminaisuus.”
Mutta ei ainoastaan totuuden oppiminen Jumalasta ja hänen suurenmoisista tarkoituksistaan ole tyydytystä tuottavaa, vaan on myös sydäntä lämmittävää kokea aito rakkaus, joka vallitsee Jehovan todistajien keskuudessa. ”Se veti minua enemmän puoleensa kuin jopa heidän raamatulliset opetuksensa”, sanoi eräs, joka oli ollut nunnana kymmenen vuotta ja jonka Jehovan todistajat kastoivat Paraguayssa viime vuoden tammikuussa.
Oletko sinä tai oletko sinä ollut nunna? Oletko ollut jonkin uskonnollisen järjestön yhteydessä? Haluatko palvella Jumalaa siten kuin Kristus ja hänen varhaiset seuraajansa palvelivat? Haluaisitko nauttia siitä lämpimästä, rakkaudellisesta toveruudesta, joka vallitsee niiden nykyajan kristittyjen keskuudessa, jotka todella jäljittelevät ensimmäisen vuosisadan kristittyjä? Jehovan todistajat ovat onnellisia voidessaan auttaa sinua. Keskustele heidän kanssaan seuraavan kerran, kun he käyvät alueesi kodeissa, tai kirjoita tämän lehden julkaisijoille.