Uskonto politiikan kentällä
USKONNOLLISET uutiset säästettiin aikaisemmin paikkakunnan sanomalehden takasivuille. Mutta nykyään pappien toimenpiteistä voi aivan yhtä todennäköisesti lukea etusivulta. Miksi?
Koska uskonto nykyään enemmän kuin koskaan osallistuu politiikkaan. Ja politiikka on etusivun uutinen. Papisto osallistuu tarmokkaasti kaikentasoisiin poliittisiin toimiin paikallisten vaalipiirien äänestyksistä kansainvälisiin konferensseihin asti.
Eräässä mielessä tämä ei tietenkään ole uutta. Kristikunnan kirkot ovat aina kietoutuneet valtion asioihin. Viime vuosina papisto on kuitenkin omaksunut entistä hyökkäävämmän asenteen poliittisissa kysymyksissä. Tietä tälle muutokselle tasoitti 1960-luvun alkupuolella pidetty Vatikaanin toinen kirkolliskokous. Se kehotti katolilaisia osallistumaan enemmän yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin kysymyksiin. Protestantit ovat seuranneet esimerkkiä. Halu auttaa toisia ihmisiä on kiitettävää. Mutta tärkeä kysymys on: miten tätä apua tulisi antaa?
Jeesus Kristus sanoi: ”Minun valtakuntani ei ole osa tätä maailmaa.” (Joh. 18:36, Um) Luultavasti jokainen pappismies osaa nuo sanat ulkoa; tosi kristitty uskoo ne. Tosi kristitty tietää, että jos hän toimii vastoin Jeesuksen sanoja, tulokset eivät ole hyviä. Miksi sitten papisto yhä haluaa ehdottomasti sekaantua poliittisiin asioihin ja ikään kuin yrittää tehdä Jumalan valtakunnan ”osaksi tätä maailmaa”?
Koska se rehellisesti sanoen uskoo, että poliittisilla järjestöillä eikä uskonnollisilla on valta nykyään. Niinpä pastori Carl McCall New Yorkin kaupungista järkeilee: ”Politiikka on ainoa peruste, jonka vuoksi ihmiset kunnioittavat pappia nykyään.” Lisäksi vuoden 1971 (katolinen) piispainsynodi sanoi, että juuri politiikan alalla tapahtuvat ”toimenpiteet oikeuden hyväksi”.
Ei ole sen tähden hämmästyttävää, että New Yorkin kaupunginvaltuuston jäsen Louis R. Gigante, joka toimii myös apulaispastorina St. Athanasiuksen roomalaiskatolisessa kirkossa, vakuuttaa, että on olemassa ainoastaan yksi tapa, jolla hän saa jotakin aikaan: ”Vallan avulla. Vain vallan avulla. . . . yksi syy, miksi olen politiikassa, on poliittiseksi johtajaksi tuleminen, ja minä haluan olla johtaja saadakseni valtaa.”
Mutta millaisia sellaisen järkeilyn tulokset ovat – hyviä vai huonoja? Tarkastelkaamme ensin Etelä-Amerikkaa saadaksemme sen selville.
Eteläamerikkalaisia vallankumouksellisia
Jesuiittojen viikkolehti America sanoo: ”Katolisen kirkon pitäminen erossa latinalaisen Amerikan sissipolitiikasta on helpommin sanottu kuin tehty.” Miksi? Yksi syy on se, että kirkko on ollut aina mukana latinalaisen Amerikan politiikassa. Mutta tässäkin suhteessa papiston asenne on muuttunut jyrkästi viime vuosina.
Erääseen aikaan kirkko oli varakkaitten luokkien lemmikki. Koillis-Brasilian piispat myönsivät sen viimevuotisessa paimenkirjeessä: ”Usein kirkko rinnastettiin niihin, joilla oli kulttuurillinen, yhteiskunnallinen ja poliittinen valta. Monta kertaa se samastui enemmän hallitsijoihin kuin hallittaviin. . . . Kirkosta tuli tämän hallitsevan kulttuurin apulainen.”
Seurauksena näiden pappien mielestä oli, että tavalliset ihmiset kärsivät suuresti. Niinpä he nyt haluavat kääntää kirkon ympäri tukemaan ”ihmisten marssia itsensä vapauttamiseksi”. Mutta koituuko tästä yhtään sen parempia tuloksia?
Brasilian piispat rinnastavat poliittisen vapautuksen pelastukseen ja uskovat, että se toteutuu väkivaltaisella vallankumouksella. Brasilialaisia piispoja on jo tuomittu yhteistyöstä kaupunkien sissiliikkeitten kanssa. Samaten Kolumbiassa järjestöä, joka tunnetaan nimellä ”Latinalaisen Amerikan puolesta toimivat papit”, on syytetty kumouksellisen toiminnan suosimisesta.
Niinpä Brasilian hallitus on nyt väittänyt, että ainakin yksi katolisen kirkon koulutusohjelma edistää todellisuudessa kommunismia. Hallitus mainitsee, että menneisyydessä ”marxistit pitivät kristillisyyttä kapitalistisen hallituksen osana. Nykyään he sanovat Kristusta kommunismin suojelijaksi, ja sen avulla heidän onnistuu saada uskonnollisten ihmisten kannatus.”
Toisena äärimmäisyytenä kuitenkin mainittakoon, että Venezuelan äskeisten presidentinvaalien aikana katoliset piispat tuomitsivat ankarasti sen, mitä he kutsuivat sosialismin ja kommunismin ’hämäräperäisyyksiksi’. Samanaikaisesti Chilen piispat ovat avoimesti arvostelleet maata hallitsevan juntan politiikkaa. Argentiinassa pappi Carlos Mugican poliittiset vehkeilyt johtivat hänen murhaansa viime toukokuussa.
Niinpä kirkon toisaalta sanotaan tukevan kommunismia; toisaalta se tuomitsee sen. Näiden kahden äärimmäisyyden välillä on monensävyisiä poliittisia ideologioita, joita Etelä-Amerikan papit kannattavat. Kaiken tämän keskellä pusertuvat tavalliset ihmiset, hämmentyneinä – tuskin ’vapautettuina’ – kirkon yhdistyneen johdon puuttuessa heiltä. On ymmärrettävää, että monet heistä toivoisivat kirkon pysyvän erossa politiikasta. Mutta kuten America-lehti huomautti, se ”on helpommin sanottu kuin tehty”!
Muita uskonnollisia kapinoitsijoita
Latinalaisen Amerikan vallankumoukselliset papit ovat antaneet esimerkin. Heitä ovat seuranneet Filippiinien papit ja nunnat. Seuraukset ovat olleet samanlaiset.
Filippiinien hallitus suoritti viime vuonna ratsian erään maanalaisen kommunistiliikkeen, Uuden kansan armeijan, parissa. Kuka oli kapinallisten johtaja? ”Kunnianarvoisa pastori” Luis Jalandoni, erittäin arvossapidetty filippiiniläinen pappi. Hänen mukanaan oli hänen vaimonsa, entinen nunna, samoin kuin 9,6 kaliiperin revolveri ja Mao Tse-tungin kirjoituksia.
Afrikassa papiston politiikkaan sekaantuminen on tuonut valoon erään huonon seurauksen: se jakaa kirkot sisäisesti. Afrikan mustia kirkonjäseniä kehotetaan ottamaan valta valkoisilta kirkonmiehiltä. Burgess Carr, Monroviassa Liberiassa sijaitsevan Trinity Episcopal Cathedral -kirkon kaniikki, neekeri, sanoo:
”Väkivallan suoranainen hylkääminen on kestämätön vaihtoehto Afrikan kristityille.
”Meidän täytyy antaa ehdoton tukemme vapautusliikkeille, jos ei mistään muusta syystä niin siitä, että ne ovat auttaneet kirkkoa löytämään uuden ja radikaalin käsityksen rististä.
”Hyväksyessään ristin väkivallan Jumala Jeesuksessa Kristuksessa pyhitti väkivallan vapahtavaksi välineeksi ihmisen saattamiseksi täydempään elämään.”
Sellaiset väitteet jättävät kokonaan huomioon ottamatta Jeesuksen sanat, että ne, jotka elävät väkivallasta, kuolevat siihen. (Matt. 26:52) Siitä huolimatta kristikunnan kirkkojen neekerijäsenet vastustavat väkivaltaisesti valkoisia ”kristittyjä”, vaikka nämä olisivat saman uskonnon jäseniä. Seurauksena on jakaumia. Kaukana Afrikasta elävät ihmiset ovat epäsuorasti mukana luomassa ja syventämässä sellaista vihaa ja sellaisia jakaumia. Millä tavalla?
Oletko tiennyt, että Kirkkojen maailmanneuvosto on antanut rahaa Afrikan terroristijärjestöille? Neuvosto on sanonut, että se menneisyydessä osallistui Afrikassa ”hiljaisiin yrityksiin . . . vakiintuneitten laitosten kautta” yrittäessään toteuttaa päämääriään. Äskettäin neuvosto kuitenkin on väittänyt, että ”huomattavan monet niistä, jotka ovat antautuneet Kristuksen ja lähimmäisensä palvelukseen, ovat omaksuneet kumouksellisemman asenteen”.
Harkitsehan nyt: Noin 400 miljoonaa ihmistä eri puolilla maailmaa kuuluu kirkkoihin, jotka ovat mukana Kirkkojen maailmanneuvostossa; se merkitsee melkein neljää jokaisesta kymmenestä ihmisestä, jotka väittävät itseään kristityiksi. Ehkä kirkko, jossa sinä käyt, myös kannattaa Maailmanneuvostoa. Oletko tiennyt, mihin lahjoituksiasi on käytetty? Sanoisitko sen edistävän ykseyttä?
Ei tule myöskään unohtaa sitä, että papiston poliittinen toiminta on aiheuttanut kuoleman monille. Irlannissa sekä protestantit että katolilaiset ovat aiheuttaneet sen väkivallan, joka on vienyt yli tuhannen ihmisen, usein viattomien lasten, elämän. Chicagon radioyhtiö WBBM ilmaisi monien näkökannan sanoessaan: ”Uskonnon kädet ovat verenpunaiset Irlannissa, samoin kuin ne olivat ristiretkien aikana kauan sitten ja äskeisissä maailmansodissa. . . . kaikkein tuomittavin ryhmä on papisto, älköönkä kukaan kiistäkö sitä.”
Niin, minne tahansa katsotkin – Amerikkoihin, Aasiaan, Eurooppaan tai Afrikkaan – tarina on sama. Käytännöllisesti katsoen kaikkien uskonnollisten ryhmien papisto on politiikan kentällä. Mutta kuka voi sanoa, että tulokset olisivat hyviä?
Entä tulokset?
Kertaahan, mitä olemme käsitelleet tähän mennessä. Uskonnon sekaantuminen politiikkaan on jakanut papit, saarnamiehet, nunnat ja maallikot mielipiteiltään ja toiminnoiltaan; se on kääntänyt jotkut radikaalin vasemmiston poliittiseen toimintaan, kun taas toiset kannattavat oikeiston rikkaita; se on aiheuttanut kuoleman monille ja sortoa lukemattomille vapautuksen sijasta; se on epäsuorasti kannustanut ihmisiä kaikkialla maailmassa kumoukselliseen toimintaan; se on pirstonut kirkot sekä papiston että heidän laumojensa keskuudessa. Ne ovat tuskin hyviä ja toivottavia hedelmiä. Mutta siinä ei ole kaikki.
Papisto on menettänyt juuri niiden kunnioituksen, joita se on usein pyrkinyt mielistelemään. Niinpä Anthony Lejeune kirjoittaa suorasukaisesti Lontoon Daily Telegraph -lehdessä:
”Kun Kristus sanoi: ’Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta’, hän erään pappismiehen äskeisten sanojen mukaan esitti ’poliittisen ja maallisen’ lausunnon, missä hän erottautui aikansa hallituksen edustamasta ’imperialismista, riistosta ja sorrosta’. Evankeliumi . . . on . . . tuon pappismiehen näkökannalta . . . kutsu poliittiseen toimintaan. . . .
”Modernistipappien suuntaus sosialismiin liittyy liialliseen uskoon poliittisia ratkaisuja kohtaan; lyhyesti se liittyy uskomukseen, että Kristuksen valtakunta on tästä maailmasta. Tietysti Kristus sanoi, ettei se ole; mutta tuo vaikeus voidaan voittaa uudella soveliaalla tulkinnalla. . . .
”Ihmiset janoavat valtakuntaa, joka ei ole tästä maailmasta, ja jos kristillinen kirkko ei enää tarjoa sitä, niin he etsivät sitä muualta.”
Samaan rehelliseen tapaan kirjoitti pääkirjoituksessaan Johannesburgissa Etelä-Afrikassa ilmestyvä uutislehti To the Point:
”Kirkkojen on päätettävä, mikä on niiden tärkein tehtävä. Jos ne pyrkivät pystyttämään maallisen vallan eli ’valtakunnan’, ne käyttävät siihen liittyviä vaarallisia aseita. Mutta silloin ne eivät saa enää teeskennellä toimivansa sen nimessä, joka sanoi: ’Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta’.” – 12.4.1974.
Papiston ulkokultaiset ja periaatteettomat menettelyt ovat tuottaneet sille harvoja tosi ystäviä ihmisten keskuudesta.
Mikä tärkeämpää, uskonnon sekaantuminen politiikkaan on tehnyt siitä ”Jumalan vihollisen”. (Jaak. 4:4) Jeesus tiesi, että hänen valtakuntansa on taivaallinen ja että se aikanaan lopettaisi kaiken sorron ja pahuuden. Tosiasiat osoittavat, että me elämme lähellä aikaa, jolloin se tapahtuu. – Dan. 2:44; Matt. 6:9, 10; luvut 24 ja 25.
Sillä välin Jeesus kehotti opetuslapsiaan ’antamaan keisarille, mikä keisarin on, ja Jumalalle, mikä Jumalan on’. Lisäksi kristitty apostoli Paavali sanoi: ”Jokaisen on toteltava valtiovaltaa.” Tietysti jos ”valtiovalta” käskisi kristittyjä tekemään jotakin, jonka Jumala sanoo olevan väärin, silloin tosi kristityt ’tottelisivat enemmän Jumalaa kuin ihmisiä’. (Matt. 22:21; Room. 13:1, Uusi testamentti nykysuomeksi; Apt. 5:29) Kuitenkaan ’valtiovallan totteleminen’ ei sallisi kristityn olla vallankumouksellinen, eikö niin?
Raamatun näkökantaa tukee selvä lausunto, joka on esitetty James E. Woodin, j:r, E. Bruce Thompsonin ja Robert T. Millerin vuonna 1958 ilmestyneessä kirjassa Church and State in Scripture History and Constitutional Law (Kirkko ja valtio raamatunhistoriassa ja perustuslaissa): ”Jeesus ei ollut poliittinen kumouksellinen ja kieltäytyi ehdottomasti sekaantumasta poliittiseen vallankumoukseen; hän piti kuolemaa kapinaa parempana . . . Paavalin jäljellä olevat kirjoitukset eivät sisällä yhtään suoranaista hyökkäystä Rooman keisarillista hallitusta vastaan.”
Ajattelehan: papiston politiikkaan sekaantumisen seuraukset vaikuttavat ihmisistä valitettavilta. Kuvittele, miten inhottavilta niiden täytyy näyttää Jumalasta, jota papisto väittää edustavansa. Me voimme olla iloisia, että Raamatun mukaan Jumala pian hävittää ikuisiksi ajoiksi kaiken sellaisen väärän uskonnon. Toisaalta tosi palvonta säilyy. – Matt. 7:15–20; Ilm., luvut 17 ja 18.
Jehovan todistajat tunnetaan kaikkialla maailmassa puolueettomina tämän maailman asioissa. He todella uskovat Jeesuksen sanat: ”Minun valtakuntani ei ole osa tätä maailmaa.” (Joh. 18:36, Um) Uskotko sinä?
Haluaisitko ojentaa auttavan kätesi niille, jotka ovat maahan poljettuja – mutta tehdä sen tavalla, jonka Jumala hyväksyy ja joka on todella tehokas?
Jos haluat, tule Jehovan todistajien valtakunnansaliin ja hanki tietoa kristityistä, jotka eivät todellakaan ole ”osa tätä maailmaa”.