Musiikin improvisoinnin taito

JONKIN aikaa sitten eräs maineikas belgialainen pianisti istuutui konserttiflyygelin ääreen Guatemalan kaupungin kansallisessa musiikkiopistossa. Hän oli juuri aikeissa esittää suurelle yleisölle soolokonserttinsa ohjelman toisen osan. Sen sijaan että hän olisi aloittanut soittamalla jonkin helposti tunnistettavan valikoiman vakio-ohjelmistostaan, hän pyysikin läsnäolijoita mainitsemaan mitkä tahansa viisi tai korkeintaan kuusi säveltä. Joiltakuilta kysyttiin, kenen tyylillä he halusivat hänen soittavan nuo sävelet. Halusivatko he kuulla ne Beethovenin, Chopinin vai Debussyn tyylillä soitettuina? Entä missä tempossa? Sopisiko valssi? Marssi? Vai menuetti? Sitten pianisti loi erinomaista impromptumusiikkia halutulla tyylillä. Hän oli aivan ilmeisesti mestarillinen musiikin improvisoija.

Kyky säveltää improvisoiden ei ole suinkaan vain yhden maan, kansan tai heimon yksityisomaisuutta. Koko ihmiskunta on nauttinut siitä kautta vuosisatojen. Todellisuudessa Intian ja Kaakkois-Aasian musiikki perustuu lähes kokonaan improvisointiin. Se on ”esiintyvän muusikon sillä hetkellä luomaa, eikä se ole juuri koskaan kenenkään toisen muistiinmerkityn sävellyksen tulkinnallista esittämistä”, sanoo Faubion Bowers kirjassaan Theatre in the East. Tämä musiikki eroaa länsimaisesta, koska siinä ei ole harmoniaa. Pääpaino pannaan melodian kululle ja sen mahdollisille korukuvioille. Sitten on olemassa myös erittäin rytmikäs afrikkalainen musiikki hyvin mutkikkaine vastakkaisrytmeineen. Kuuntelepa vain. Se on varmasti improvisoinnin tulosta.

Euroopassa varsinkin 1600–1800-luvuilla mestarisäveltäjät kehittivät suuresti musiikin improvisoimista. Ottakaamme esimerkiksi Beethoven. Eräs musiikkia käsittelevä kirja sanoo: ”Paperille säveltäessään hän sävelsi hitaammin ja työläämmin kuin kukaan koskaan elänyt säveltäjä, mutta instrumenttinsa ääressä hän sävelsi kuin siivillä. Hänen oppilaansa Czerny sanoo hänestä: ’Hänen improvisaationsa olivat mitä kauneimpia ja vaikuttavimpia.’” – Oxford Companion to Music.

Händelistä sanotaan, että hän ”kirjoitti yhtä helposti kuin ihminen puhuu ja sävelsi yhtä helposti kuin ihminen hengittää. Hän ei koskaan hahmotellut mitään paperilla valmistellakseen jotakin määrätyötään. Hän kirjoitti sen suoraan valmiiksi sitä mukaa kuin hän improvisoi . . . Hän kirjoitti sävellyksensä niin kiihkeästi ja hänellä oli niin paljon ideoita mielessään, että hänen kätensä jäi aina jälkeen hänen ajatuksistaan, ja pysyäkseen alkuunkaan ajatustensa tasalla hänen täytyi kirjoittaa nuotit muistiin eräänlaisella pikakirjoituksella.” (Romain Rolland, Essays on Music) Bach, Mozart, Liszt ja Chopin olivat myös niiden säveltäjien joukossa, joilla oli tavallisuudesta poikkeava improvisointikyky.

Musiikin eri tekijät

Musiikin eri tekijät myötävaikuttivat suuresti näiden mestarimuusikkojen viimeisteltyihin improvisaatiosävellyksiin. Näitä tekijöitä on kuusi ja ne ovat: mielikuvitus, melodia, rytmi, harmonia, kontrapunkti ja muoto. Miten nämä tekijät yhdessä muodostavat improvisaatiosävellyksen? Saadaksemme sen selville kuvitelkaamme, että voimme katsahtaa kuvitellun lahjakkaan muusikon mieleen. Sanokaamme, että hän aikoo juuri improvisoida jotakin erityistä pianolla.

Ensin astuu kuvaan mielikuvitus. Säveltäjämme päättää selata luonnonkirjan sivuja. Ali! Siinä se on! Rauhallinen metsämaisema. Värikkäät linnut liitelemässä taivaalla, soliseva puro ja majesteettiset puut – siinä ne kaikki ovat. Sitten astuu kuvaan toinen tekijä: melodia. Voitko kuulla tuon sävelmän? Tämä pikku melodia saattaa olla vain parin tahdin mittainen, mutta se kuvailee silti parhaiten sen, mitä muusikkomme mielessään näkee – ja se voi viedä meidätkin tuohon tyyneen ja rauhalliseen metsään.

Mutta musiikissa täytyy olla rytmi – kolmas tekijä. Taustalla kuuluva syke, jossa on kolme iskua kutakin tahtia kohden, tuntuu sopivalta tähän sävellyksen ensimmäiseen osaan. Tämä jatkuva syke, yksi-kaksi-kolme, yksi-kaksi-kolme, ei ole kuitenkaan niin nopea, että se toisi mieleemme jotakin Straussin valssiin viittaavaa.

Tähän peruspoljentoon lisätyt rytmit muuttuvat sen mukaan, millaisen kuvan improvisoija päättää ”maalata”. Hän voi melodiankulussaan näennäisen rajattomasti yhdistellä aika-arvoltaan erilaisia nuotteja. Impromptusäveltäjämme kuvailee musiikilla lampaita kirmaamassa läheisellä niityllä, ehkä ponin hölkkäämässä tallin läheisyydessä, tai ehkä hän kuvaa lehmälauman kulkemassa hitaasti, raukein askelin kaukaisella laitumella.

Muuttuvat melodian kuviot ovat saaneet aikaan kiinnostavan harmonisen järjestelmän, joka on hyvin tärkeä tätä sävellystä kehiteltäessä. Harmonia – neljäs tekijä – on pohjimmiltaan yleensä kolmen tai useamman sävelen esittämistä samanaikaisesti, mistä muodostuu sointu. Harmoniaoppiin kuuluu myös sen tutkiminen, miten siirtyä soinnusta toiseen tavalla, joka yhä lisää musiikin suomaa nautintoa.

Kuviteltu taiteilijamme kuulee mielessään, miten yhdistää harmonia ja melodia ja miten kehitellä siitä pehmeästi vuolas sävelkulku, joka edelleen kuvailee hänen mielessään olevaa kuvaa. Visertelevät linnut vaativat trillin käyttöä (kahta vierekkäistä säveltä soitetaan vuorotellen hyvin nopeassa tahdissa). Ryöppyävään vesiputoukseen tarvitaan sarja arpeggioita (muodostuu siitä, kun soinnun eri sävelet soitetaan, ei yhtaikaa, vaan peräkkäin). Hän aloittaa ne koskettimiston yläosasta ja laskeutuu alaspäin kuvaten alas ryöppyävää vettä. Mutta entä nuo korkealle kohoavat, majesteettiset puut? Ne vaativat raskaampia sointuja, jotka soitetaan molemmin käsin. Ja näin muusikkomme jatkaa ihastuttavan improvisaatiosävellyksensä esittämistä.

Nyt on aika palata alkuperäiseen teemaan, palauttaa se jälleen mieleen. ”Miten voin korostaa alkuperäistä melodiaa, koristella sitä?” säveltäjämme kysyy itseltään. Hän päättää käyttää hyväkseen kontrapunktia (viides tekijä), ts. hän sepittää toisen melodiakulun alkuperäisen taustalle. Tämä ei ole helppoa, varsinkaan kun se improvisoidaan. Mutta tavoite saavutetaan, ja kuulija kokee miellyttävän elämyksen, jota hän ei voi täysin kuvailla, kun hän kuulee alkuperäisen teeman korostuvan taustalla soivan kontrapunktisen melodiakulun ansiosta.

Kun pianistitaiteilijamme palaa alkuperäisiin melodiakuvioihin, hän käyttää kuudetta ja viimeistä tekijää: muotoa. Musiikin muoto liittyy sävellyksen kokonaisrakenteeseen. Kappale saatetaan jakaa kahteen osaan, jolloin se on ”binaarisessa” muodossa. Ensimmäinen osa voi kestää neljän, kahdeksan tai useamman tahdin ajan, ja sitä seuraa toinen osa, joka on suunnilleen yhtä pitkä. Toisen osan lopussa koko sävellys päättyy. Jos pianistimme kuitenkin palaa ensimmäiseen osaan ja päättää sävellyksensä sillä, kutsumme sitä ”ternaariseksi” muodoksi. Jos ryhtyy tutkimaan musiikin muoto-oppia, käy käsiksi laajaan aiheeseen, joka käsittää myös valtaisat sinfoniset rakenteet.

Missä määrin muusikko käyttää mielikuvitustaan saadakseen ideoita joko improvisoituun tai kirjoitettuun sävellykseen? Tämä vaihtelee huomattavasti eri taiteilijoitten kesken. Toisinaan ei ole välttämätöntä käyttää mielikuvitusta niin laajasti kuin tässä kuvailemassamme improvisaatiossa. Ehkä riittää, että säveltäjä kuvittelee tai tuntee jotakin tunnetta, ehkä iloa, surua, pettymystä tai rakkautta. Tämä saattaa tehdä hänet täysin kykeneväksi esittämään erittäin miellyttävän improvisaatiosävellyksen.

Rajoitettu improvisoiminen

Tähän asti olemme kuvailleet sitä, mitä jotkut sanoisivat ”vapaaksi” eli ”täydelliseksi” improvisoimiseksi. Mutta musiikin historia tutustuttaa meidät myös siihen, mitä voidaan kutsua ”rajoitetuksi improvisoimiseksi”. Tässä improvisoimistyypissä jotkin tekijät on määrätty etukäteen. Tämäntyyppinen improvisointi kukoisti 1300-luvulla.

Tarkastelkaamme sitä hieman lähemmin. Aikaisemmin Yhdysvaltain Columbia-yliopistossa toiminut musiikkitieteen professori Paul Henry Lang kirjoitti: ”1300-luku oli sellaisen improvisaation aikakausi, jossa kirjoitettu sävellys muodosti vain rungon, jolle sävellys rakennettiin.” (Music in Western Civilization) Muusikolla oli siis edessään sävellyksen ääriviivat. Hän näin ollen tiesi, millainen sen harmoninen rakenne tulisi olemaan. Soittaja tiesi sen rytmin, ja hänelle annettiin viite sen voimakkuusasteista, ts. siitä miten voimakkaasti tai hiljaisesti sen osat tuli soittaa. Soittajan tehtävä oli kuitenkin keksiä melodia tai liittää se tuohon runkoon. Näin ollen hän siis improvisoi vain rajoitetusti.

Sama piti paikkansa myös musiikin historian barokkiajasta (erityisesti 1600-luvulla). Säveltäjä kirjoitti vain työnsä ääriviivat. Partituuri saattoi sisältää vain soolo-osan ja bassoäänen kokonaisuudessaan. Johtajan, soittajien ja laulajien tehtävä oli sitten ikään kuin ’verhoilla’ tuo runko. Ja se vaati ainakin jonkin verran mielikuvitusta.

Ajatellessamme ”rajoitettua improvisointia” emme voi jättää huomioon ottamatta 1900-luvun amerikkalaista jazzia. Jazzmuusikot esiintyvät yleensä ryhminä. He päättävät etukäteen, mitä he haluavat soittaa ja improvisoida. Melodia, harmonia, rytmi ja muoto on määrätty etukäteen. Muusikkojen tehtävä on sitten rakentaa improvisaationsa kaiken tämän ympärille – mikä on tunnustetusti harkintaa, aikaa ja kokemusta vaativa taito. Tämä on eräänlaista ”rajoitettua improvisointia”, mutta tietenkään se ei kuulu samaan luokkaan kuin Bachin tai Beethovenin kaltaisten säveltäjien improvisointiin perustuvat esitykset.

Musiikin improvisoinnin taito tulee epäilemättä ilahduttamaan monien sydämiä tulevaisuudessa aivan samoin kuin se on ilahduttanut menneisyydessä. Ainakaan ihmeellinen luonnonkirja ei koskaan lakkaa tekemästä vaikutusta ihmiseen. Siitä, improvisoiko henkeytetty psalmista Daavid harpullaan katsellessaan tähtitaivasta, emme voi olla varmoja. Mutta varmasti ainakin oikeat vaikuttimet ja kiitollisuus olivat vaikuttamassa, kun hän aloitti ihastuttavan laulunsa näillä sanoilla: ”Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaanvahvuus ilmoittaa hänen kättensä tekoja.” – Ps. 19:2.