”Kultaomenia”

”KULTAOMENIA hopeamaljoissa ovat sanat, sanotut aikanansa.”a Niin sanoi viisas kuningas Salomo, ja harvat kiistäisivät hänen lausuntonsa todenperäisyyden. Hyvin valittu sana, joka puhutaan oikeaan aikaan, on taideteos samalla tavoin kuin kaunis hopeinen tai kultainen koriste-esine. Harvat kuitenkaan tajuavat, mitä hyvä ilmaus oikein sisältää ja miten tarpeellista on valita sanat, joiden vaikutus kuulijoihin tai lukijoihin on mahdollisimman hyvä.

Sanoja käytetään tietenkin välittämään tietoa ja ajatuksia ihmiseltä toiselle, joten jokaisen, jolla on sanoma kerrottavana tai ajatus esitettävänä, tulisi olla kiinnostunut parantamaan ilmaisukykyään. Se, kuuntelevatko ihmiset häntä vai eivät, riippuu suuressa määrin tavasta, jolla hän ilmaisee ajatuksensa.

Me kaikkihan tiedämme, että ihmiset lukevat kirjallisuuden suuria teoksia yhä uudelleen, samoin kuin suuria musiikkiteoksiakin kuunnellaan aina uudelleen, ja että tieto painuu siten kuulijan tai lukijan mieleen kertaamisen välityksellä. Useimmat sivistyneet ihmiset ovat esimerkiksi kuulleet Shakespearesta, vaikka englanti ei olekaan heidän äidinkielensä. Lisäksi useimmat ovat taipuvaisia muistamaan sen, mistä he ovat nauttineet lukiessaan. Niinpä jos me haluamme esittää ajatuksen tai saada jonkun vakuuttuneeksi jostakin, meidän tulisi yrittää saada kielemme yhtä tehokkaaksi kuin noiden entisajan kirjailijoitten kieli oli.

Suuret kirjallisuusarvostelijat, kuten roomalainen Horatius, kreikkalainen Aristoteles ja englantilainen Samuel Johnson, tutkivat toisten teoksia saadakseen selville, mikä teki niistä mieleen painuvaa luettavaa, ja heidän havainnoistaan voi olla suurta apua meille.

He kaikki yhtyvät ensinnäkin siihen, että ei ole helppoa kirjoittaa hyvin. Samuel Johnson sanoi, että se, mitä kirjoitettiin ponnistelematta, tavallisesti luettiin nauttimatta. Lisäksi he olivat yhtä mieltä siitä, että meidän täytyy tehdä enemmän kuin vain esittää kertomus tai välittää joitakin tosiasioita, ellei selontekomme tarkoitus ole täysin virallinen. Meidän täytyy koskettaa myös sydäntä.

Toteuttaaksemme sen oma asenteemme on mitä tärkein. Olemmeko todella kiinnostuneita tuosta aiheesta? Eräs kirjoittaja sanoi, että jos haluat saada lukijasi tuntemaan tuskaa, silloin sinun täytyy ensin tuntea tuska, ja tällä tavalla kielessäsi on totuuden kaiku. Tempaamalla lukijamme mukaan, huvittamalla häntä, antamalla hänelle tietoja tai jopa järkyttämällä häntä me vangitsemme hänen kiinnostuksensa ja siten herätämme hänen tunteensa.

Tämän toteuttamiseksi on pidettävä mielessä useita perusasioita: kirjoittamisen tarkoitus, lukijakunta ja ilmaisutapa eli tyyli.

Kirjoittamisen tarkoitus

On selvää, että jos tarkoituksemme on huvittaa tai viihdyttää, me käytämme täysin erilaista tyyliä kuin se, joka yrittää selittää monimutkaista tieteellistä asiaa siihen perehtymättömille. Samaten henkilö, joka yrittää saada kuulijansa vakuuttuneiksi erittäin tärkeästä uskonnollisesta totuudesta, ei halua heidän hytkyvän tuoleillaan naurusta.

Olisi kuitenkin väärin kuvitella, että opettavan kirjoituksen täytyy välttämättä olla ikävystyttävä tai että suurta totuutta ei voida esittää kertomuksen välityksellä. Monilla kaunokirjallisilla teoksilla on ollut suuri yhteiskunnallinen vaikutus, kun niissä on sijoitettu myötätuntoa herättävä päähenkilö johonkin erityiseen tilanteeseen, mikä on kohdistanut ihmisten huomion tilanteen aiheuttaneisiin epäoikeudenmukaisuuksiin.

Suurten ranskalaisten kirjailijoitten Flaubertin, Balzacin ja Guy de Maupassantin teokset eivät ainoastaan viihdytä, vaan niitä voidaan pitää myös yhteiskunnallisina mielipiteenilmaisuina. Ihmiset tiesivät orjuuden olevan väärin, ennen kuin Harriet Beecher Stowe kirjoitti teoksen Setä Tuomon tupa, mutta vasta kun he lukivat kirjan, kärsivät yhdessä Tuomo-sedän kanssa ja alkoivat käsittää Yhdysvaltain neekeriorjien surullisen ahdingon, he ryhtyivät toimintaan.

Toisaalta kirjoituksen, joka on tarkoitettu antamaan tietoja, ei tarvitse olla ikävystyttävä. Roomalainen kirjailija Vergilius kirjoitti maataloutta käsittelevän teossarjan ”Georgica”, ja jos joku sattuu olemaan niin onnellinen että osaa latinaa, hän voi vielä nykyäänkin nauttia kirjailijan ihastuttavasta pienestä runosta, joka käsittelee mehiläistenhoitoa. Vergilius ymmärsi, että täysin erilaisesta aihepiiristä otettu kuvaus voi elävöittää esitystä, jonka tarkoitus oli pelkästään opettaa, ja että huumori ei suinkaan ollut sopimaton esimerkiksi tieteellisessä kirjoituksessa.

Horatius, joka oli hyvin käytännöllinen kirjallisuusarvostelija ensimmäiseltä vuosisadalta ennen Kristusta, sanoi että kirjoittaja joko ”yrittää antaa hyviä neuvoja tai hän yrittää olla huvittava – tai hän yrittää molempia. . . . Nautinnon ja hyödyn sekoitus vetoaa jokaiseen lukijaan.”

Mainittakoon tästä valaisevana esimerkkinä yksi Englannin BBC-radioyhtiön suosituimmista tähtitiedettä käsittelevistä puhujista, joka muutama vuosi sitten melkein aina aloitti yötaivasta käsittelevät puheensa kertomalla puutarhastaan ja siitä, mitä kaniinit tekivät hänen lehtisalaatilleen. Puheensa mittaan hänellä oli lisäksi tapana kertoa pieniä kaskuja ja sukkeluuksia, jotka kyllä liittyivät hänen aiheeseensa, vaikkakin etäisesti, jotta hän olisi voinut säilyttää niiden kiinnostuksen, joita ei ollut koulutettu ajattelemaan tieteellisesti.

Hän ymmärsi, että vaikka hänen päätarkoituksensa oli välittää tosiasioita, hänen toissijainen tarkoituksensa oli esittää ne sellaisella tavalla, että ihmiset haluaisivat kuulla ne; ja koska useimpia ihmisiä ei ollut ”viritetty” tieteelliselle aallonpituudelle, hän sovelsi tyylinsä sen mukaan.

Lukijakunta

Merkitsee paljon, kenelle suuntaamme sanamme. Iäkkäälle tädille lähetetty hänen huonoa terveyttään koskeva kirje on sävyltään, tyyliltään ja kokoonpanoltaan aivan erilainen kuin kirje, joka on lähetetty tulevalle työnantajalle ja jossa esitellään henkilön ansioita työpaikkaan pääsemiseksi. Jälkimmäisessä tapauksessa tosiasiat painavat, kun taas edellisessä lämmin, inhimillinen tunne on tärkeä.

Puhummeko pääasiassa miehille vai toivommeko, että naiset ja lapsetkin ovat kiinnostuneita sanottavastamme? Vai osoitammeko sanamme kansainväliselle yleisölle? Emme yksinkertaisesti voi tyydyttää jokaista yhtä aikaa, ja jotkut tuntevat luonnollista mieltymystä johonkin tiettyyn aiheeseen. Mutta teknisetkin aiheet on mahdollista saada herättämään laajempaa vastakaikua, jolloin tavoitetaan useampia ihmisiä.

Jos kirjoitamme kansainväliselle lukijakunnalle, meidän tulee silloin kaikin mokomin käyttää kuvauksia eri maista. Pidä mielessäsi, että käsitykset perusasioista eivät ole samat kaikissa maanosissa. Otaksukaamme, että yrittäisimme saada nuoret vakuuttuneiksi moraalittomuuden vaaroista. Voisimme tietysti muistuttaa nuoria tyttöjä vihkimättömien äitien kokemasta häpeästä. Olemmeko kuitenkin ottaneet huomioon sen, että Afrikassa useimpien tyttöjen odotetaan hedelmällisyytensä todisteeksi synnyttävän lapsen ennen avioitumista ja että sitä ei siellä pidetä häpeänä vaan joissakin tapauksissa kunniana? Mies kieltäytyy usein menemästä naimisiin tytön kanssa, ennen kuin tämä on synnyttänyt lapsen. Monet miljoonat ihmiset ajattelevat tällä tavalla, joten meidän tarvitsee pitää mielessä sellaiset asiat kirjoittaessamme.

Toiseksi esimerkiksi voisimme ottaa tekniikkaa käsittelevän kirjoituksen. Ellei sitä ole kirjoitettu pelkästään lähdeaineistoksi edistyneen tieteellisen koulutuksen saaneille lukijoille, kannattaa harvoin tupata sitä täyteen tosiasioita ja numerotietoja, etenkään muutamissa ensimmäisissä kappaleissa. Naiset melkein aina karttavat runsaasti numerotietoja sisältäviä kirjoituksia kuin ruttoa, kuten silmäys mihin tahansa naistenlehteen paljastaa. Vaikuttaa siltä, että he pitävät numeroista vain neulontaohjeissa! Ne, jotka asuvat Afrikan tai Aasian maissa, missä ihmissuhteet ovat teknologiaa tärkeämmät, havaitsevat suoranaisen tieteellisen opetuksen vaikeaksi omaksua. Ja totta puhuen, hyvin harva meistä voi saada samaa nautintoa kuin vanhahko matematiikan professori, joka kumartuneena kokonaan yhtälöillä täytetyn sivun ylle katsahti nauraa hykerrellen ylös ja sanoi: ”Hän kirjoittaa tosiaan hyvin, vai mitä?”

Otaksukaamme siis, että kirjoitamme kirjeen Afrikassa olevasta Kossoun padosta. Voisimme ehkä aloittaa herättämällä lukijamme myötätunnon läheisissä kylissä eläviä kohtaan, joilla tähän asti ei ole ollut vesijohtoa eikä sähköä ja joille pato on oleva siunaus. Tai voisimme ehkä päinvastoin saada hänet huolestuneeksi niistä haittavaikutuksista, jotka näillä padoilla on väestöön veden kautta leviävien sairauksien lisääntymisen vuoksi. Ja sen jälkeen voisimme ehkä sujauttaa mukaan nuo aika vaikeasti sulavat tiedot siitä, miten pitkä tai miten korkea pato on ja miten monta tonnia kalaa siitä odotetaan saatavan.

Vangittuamme sitten lopulta lukijamme kiinnostuksen me haluamme myös säilyttää sen, ja se riippuu suuressa määrin esitystavastamme.

Esitystapa

Ensinnäkin voimme vaihdella kehystä, johon sijoitamme tietomme. Voisimme kirjoittaa kuivan asiakirjamaisen esityksen ja luottaa tosiasioiden puhuvan puolestaan. Tai voisimme esittää ajatuksemme Platonin ja Aristofaneen tavoin vuoropuheluna, jossa kukin henkilö edustaa erilaista näkemystä. Tai voisimme kirjoittaa näytelmän tai novellin ja osoittaa kunkin henkilön elämän lopputuloksella, mitä me ajattelemme tietyistä tilanteista. Joskus näyttämöllä oleva kuoro voi näytelmän aikana esittää ajatuksia tapahtumainkulusta ydinkohdan esiin tuomiseksi, kuten kreikkalaisissa näytelmissä tehtiin. Toisinaan on vielä tehokkaampaa antaa tekojen puhua puolestaan. Joitakin erinomaisia teoksia, kuten Jobin kirja, on kirjoitettu lähes kokonaan runomittaan.

Myös valitsemamme sanat vaikuttavat lukijakuntaamme. Kaikki kirjallisuusarvostelijat ovat yhtä mieltä siitä, että sananvalinnan täytyy olla yksinkertaista ja lyhyttä, mutta vaihtelevaa. Aristoteles arvosti suuresti puhtautta ja selkeyttä, ja Horatius neuvoi kirpeästi aloittelevia kirjailijoita heittämään pois maalipytyt ja puolen metrin mittaiset sanat. Hän tarkoitti sitä, että meidän ei tule olla liian korusanaisia eikä käyttää pitkiä, oppineita sanoja, joita kukaan ei ymmärrä.

Vaikka saatamme haluta koristella sanottavaamme, varmasti mikään ei voita yksinkertaista, suoraa tyyliä. Liian monet ja monimutkaiset sanat saattaisivat jopa hämmentää yleisömme ja antaa heille halun lakata lukemasta. Tarkastele esimerkiksi Johanneksen kirjoittamaa Kristuksen elämäkertaa. Se on yksinkertaisuuden esikuva, ja vaikka Johanneksen tyyli ja sanasto osoittivat hänet tavalliseksi ja kouluja käymättömäksi mieheksi, hänen evankeliumiaan pidetään kuitenkin liikuttavimpana kaikista neljästä.

Yksinkertaisuuden ensimmäisiä apukeinoja on sanonnan lyhyys, mutta lyhyyden aikaansaaminen on paljon vaikeampaa kuin voisi kuvitella. Ranskalainen filosofi Blaise Pascal kirjoitti ystävälleen: ”Tästä kirjeestä tuli tavallista pitempi, koska minulla ei ollut aikaa tehdä siitä lyhyttä.” Ja vanha Horatius-parka sanoi hieman onnettomana, että kun hän yritti olla lyhytsanainen, ihmiset eivät enää ymmärtäneet häntä!

Hänellä oli kuitenkin runsaasti selkeitä ajatuksia siitä, miten me voisimme onnistua siinä. Ensiksikin meidän tulee karsia pois tarpeettomat sanat ja toistavat sanonnat – vapautua ikään kuin kaikesta painolastista. Vaikka tietojen tulee olla täydelliset, niiden tulee olla myös tiiviit. Selkeys syntyy riisumalla esiin paljas ajatus, samalla tavalla kuin yksi näyttämöllä oleva henkilö vetää huomion puoleensa helpommin kuin henkilöryhmä.

Tämä sanonnan yksinkertaisuus ja lyhyys, jota suuret kirjailijat kannattivat, ei merkitse kuitenkaan sitä, että esityksemme eivät voi olla vaihtelevia. Kiinnostavista sanoista ja kiinnostavista tavoista ajatustemme ilmaisemiseksi ei ole puutetta. Esimerkiksi Raamatussa on monia mieltä kiehtovia esimerkkejä erilaisista tyyleistä, ja meidän on hyvä jäljitellä joitakin niistä.

Psalmit on kirjoitettu runomittaan; Habakuk dramaattiseen tyyliin; miekkojen välkkeestä ja keihäitten salamoinnista kirjoittavan Naahumin kuvakieli on eloisaa; Sananlaskut on kirjoitettu ytimekkäästi, nasevaan tyyliin, Joonan kirja asiallisella, karulla kielellä (hänen ei varmasti tarvinnut kaunistella kertomustaan!); lisäksi on mainittava Kristuksen vertausten keskustelumainen, jokapäiväinen kieli. Paljastaessamme vääryyden saattaisimme käyttää ironista tyyliä, kuten apostoli Paavali kirjeessään korinttolaisille, kun hän ytimekkäästi osoittaa heidän kiittämättömyytensä siksi, että he olivat asettaneet omat ’isoiset apostolinsa’.

Vaikuttimemme on tietenkin tärkeä. Saattaisimme kysyä itseltämme, vaikuttavatko sanamme lukijaamme, hänen elämänkatsomukseensa, hänen työhönsä tai hänen suhteisiinsa toisiin. Toivommeko kirjoittamallamme voivamme herättää hyviä vai huonoja ajatuksia? Aiommeko esittää sankariksemme moraalittoman henkilön ja yrittää puolustella väärintekoa tai kannatammeko ehkä teoriaa, joka on ristiriidassa Raamatun kanssa?

Olipa kirja kirjoitettu miten hyvin tahansa, se ei miellytä tosi kristittyä, jos sen tarkoitus on edistää ajatusta, joka on ristiriidassa hyvän moraalin kanssa. Sellainen kirja voi olla jopa vaara, sillä jos se on kirjoitettu kyllin hyvin, se voi vietellä ihmiset ajattelemaan pahoja ajatuksia, samalla tavoin kuin erinomainen kirjoitus voi myös kannustaa hyviin ajatuksiin.

Kun olemme sanoneet kaiken sanottavan, niin jätämme loput, kuten Terentianus Maurus kerran sanoi, ’lukijamme käsiin’. Palauttakaamme lopuksi mieleen se kuuluisa kuningas, joka ymmärsi oikeaan aikaan puhuttujen oikeitten sanojen arvon. Hän kirjoitti yhden kaikkien aikojen kauneimmista rakkausrunoista, jossa hän pyysi nuorta maalaistyttöä tulemaan omakseen. Hän kertoi suulemilaistytölle, että tämä oli kuin aamunkoi, kaunis kuin kuu, kirkas kuin päivänpaiste. Mutta millainen oli tulos kaikista hänen erinomaisista sanoistaan? Huono!

Tyttö oli rakastunut paimeneensa, eikä mikään, mitä Salomo saattoi sanoa, voinut muuttaa sitä. Hän tuhlasi erinomaista kieltään ja aikaansa suulemilaistytön suhteen. Merkitystä onkin vain sillä, että oikea sana oikeaan aikaan esitetään myös oikealle henkilölle!

[Alaviitteet]