Olisiko sinusta hengenpelastajaksi?

OLISIKO sinusta hätätilanteessa jonkun ihmisen hengen pelastajaksi? Eräs Dominikaanisessa tasavallassa asuva yhdysvaltalainen joutui äkisti tuon kysymyksen eteen vähän aikaa sitten. Kuolemanvaarassa oli ihminen, jota hän rakasti eniten – hänen vaimonsa.

Hänen vaimonsa oli vilustunut ja maannut muutamia päiviä vuoteessa. Mies ei ollut pitänyt hänen sairauttaan vakavana; vaimo oli alle kolmenkymmenen ja suhteellisen terve. Niinpä palatessaan eräänä päivänä kotiin päiväaterialle mies järkyttyi havaitessaan vaimonsa tajuttomaksi. Tarkastellessaan häntä lähemmin mies ei havainnut merkkiäkään hengityksestä. ’Hän on kuollut’, välähti heti hänen mielessään. Mitä hän voisi tehdä?

Hän muisti lukeneensa joitakin kirjoituksia tekohengityksestä. Ei Holger Nielsenin menetelmästä, jossa uhria painetaan lapojen kohdalta ja nostetaan koholle olkavarsista, vaan uudesta puhallus- eli suusta-suuhun-menetelmästä. Hän painoi heti suunsa vaimonsa suun päälle ja rupesi antamaan tekohengitystä niin hyvin kuin saattoi muistaa menetelmän. Mutta hän ei suorittanut sitä aivan oikein, sillä ilma, jonka hän puhalsi vaimonsa suuhun, tuli ulos tämän nenästä. Sitten hän muisti, että uhrin sieraimet täytyy pitää suljettuina, jotta ilma menisi keuhkoihin. Hän yritti sitä, ja se tehosi.

Eräs naapuri tuli sillä välin käymään heidän luonaan, näki tilanteen ja juoksi heti alas katua erään lääkärin kotiin. Lääkärillä oli sillä hetkellä potilas, eikä hän kiirehtinyt lähtöään. Mutta kun hänet saatiin vakuuttuneeksi siitä, että kyseessä oli hätätilanne, hän lähti. Myöhemmin lääkäri totesi, että aviomiehen nopea toiminta oli pelastanut naisen hengen.

Hätätilanteet eivät ole harvinaisia

On mahdollista, että sinä kohtaat samanlaisen hätätilanteen, sillä esimerkiksi yksistään Yhdysvalloissa kuolee arviolta 350000 ihmistä äkisti joka vuosi. Useimmat näistä äkkikuolemista johtuvat sydänkohtauksista, mutta monet aiheutuvat kaasumyrkytyksestä, sähköiskusta, hukkumisesta, tukehtumisesta tai muista onnettomuuksista. Jotkut asiantuntijat uskovat, että tuhansia äkkikuoleman uhreja olisi voitu pelastaa, jos he olisivat saaneet heti apua.

Se, mitä tapahtui eräälle lentoyhtiön johtavalle toimihenkilölle, valaisee, mitä tällaisessa hätätilanteessa voidaan tehdä. Tämä 54-vuotias mies lyyhistyi maahan saatuaan viime keväänä sydänkohtauksen golfradalla Seattlessa Washingtonin osavaltiossa Yhdysvalloissa. Useita lähellä olleita nuorukaisia kiiruhti auttamaan häntä. Hengitys ja valtimonsyke näyttivät lakanneen. Mies oli muuttunut tumman siniseksi hapen puutteesta. Hengityksen lakattua ihminen voi tavallisesti elää vain noin 4–6 minuuttia, ennen kuin aivot vaurioituvat pysyvästi hapen puutteen vuoksi.

Niinpä yksi nuorukaisista aloitti välittömästi suusta-suuhun-tekohengityksen ja toinen pani kätensä päällekkäin miehen rintakehän päälle ja alkoi painaa sitä voimakkaasti ja rytmisesti noin kerran sekunnissa. Joka kerran kun hän painoi, miehen sydän puristui kokoon ja lähetti happea kuljettavaa verta muutamien senttimetrien päässä olevia aivoja kohti. Nämä toistuvat puristukset saattavat myös elvyttää sydämen toimimaan jälleen itse.

Pian miehen sininen väri alkoi kadota. Hän sai elämää ylläpitävää happea! Myöhemmin saapuivat palomiehet, mukanaan ilmapussi, joka korvaa suulla puhaltamisen. Poikien nopean toiminnan ansiosta mies eli yhä. Hän lähti sairaalasta kolme viikkoa myöhemmin huhtikuun puolivälissä saamatta pysyvää sydän- tai aivovauriota!

Nämä nuorukaiset kuuluvat niihin tuhansiin Seattlen ja muiden kaupunkien asukkaisiin, jotka ovat saaneet opetusta hengenpelastusmenetelmien käytössä. Nämä menetelmät ovat itse asiassa uusia useimmille ihmisille, sillä ne olivat tuntemattomia useimmille lääkäreillekin ennen vuotta 1960. Suusta-suuhunmenetelmä kehitettiin vasta 1950-luvun lopulla. Se oli osittain seurausta onnettomuudesta, joka sattui takapihalla nautitun ulkoilma-aterian aikana Croton-on-Hudsonissa New Yorkissa kesäkuussa 1957.

Hengenpelastusmenetelmä keksitään uudelleen

Tuona sunnuntai-iltapäivänä havaittiin äkisti, että isännän 2 ¹/2-vuotias poika oli kadonnut. Hetkeä myöhemmin hänet löydettiin kellumasta pää alaspäin uima-altaassa. Hänet vedettiin ylös kasvot ja vartalo pöhöttyneinä ja iho siniharmaana ja asetettiin ruohikolle. Sydämen tai valtimon sykettä ei ollut havaittavissa. Yritettyään ensin menestyksettä silloin suositeltua tekohengityksen käsimenetelmää isä oli epätoivoinen. Laajalti luetussa aikakauslehtikirjoituksessa hän selitti:

”Mitä sen jälkeen tapahtui, on jatkuvasti itselleni arvoitus, sillä tietääkseni en ollut koskaan kuullut tai lukenut kenenkään tehneen niin kuin minä tein.

”Näin, että Geoffreyn suu ja nielu oli täynnä nestettä, jossa näytti olevan ruoanpalasia, ja mielessäni välähti, että tuo törky oli ensin saatava pois, jotta ilma pääsisi keuhkoihin. Kumarruin poikani yli, pidin vasemmalla kädelläni hänen suutaan auki ja painoin omani sitä vasten. Imin suuhuni niin paljon nestettä kuin sain, sylkäisin sen pois ja imin uudestaan, kunnes pojan suu oli tyhjä.

”Sitten jokin ihmeellinen vaisto sanoi minulle, että voisin koettaa puhaltaa ilmaa hänen keuhkoihinsa hänen suunsa kautta. Vedin keuhkoni täyteen ilmaa ja puhalsin sen varovasti hänen suuhunsa. . . . Jatkoin puhaltamistani. . . . Äkkiä lapsi korahti. Hänen rintansa näytti liikkuvan heikosti. Painoin poskeni hänen suunsa lähelle; ilmaa tuntui virtaavan sisään ja ulospäin.”

Lapsi kiidätettiin sairaalaan ja pantiin happitelttaan. Useita päiviä myöhemmin hän palasi kotiin toivuttuaan täysin lähellä olleesta murhenäytelmästä.

Kun lääkärit kuulivat kokemuksesta, he olivat äärimmäisen kiinnostuneita. Vähän myöhemmin isä kutsuttiin puhumaan Buffaloon New Yorkiin kokoontuneille noin 200 lääkärille, lääketieteen opiskelijalle ja ammattimaiselle hengenpelastajalle. Hän selitti heille, miten hän oli pelastanut poikansa, ja vastasi kysymyksiin. Mutta kysymys, johon hän ei pystynyt vastaamaan, kuului: ”Missä olette oppinut tämän menetelmän?”

Tämä johtui siitä, että vuonna 1957 suusta-suuhun-tekohengitys oli käytännöllisesti katsoen tuntematon menetelmä. Sitä oli ilmeisesti käytetty vuosisatoja sitten, mutta se oli yleensä unohdettu jo kauan sitten. Sitä mainittiin harvoin missään.

Esimerkiksi The Encyclopædia Britannica ja The Encyclopedia Americana -tietosanakirjojen vuoden 1950 painoksissa hakusanan ”Tekohengitys” alla kuvailtiin pelkästään menetelmää, jossa uhri pannaan mahalleen ja toinen ihminen pakottaa hänen keuhkonsa työskentelemään painamalla hänen selkäänsä ja nostamalla hänen käsivarsiaan. Myös Yhdysvaltain Punaisen Ristin ensiapukirja First Aid suosittelee vuoden 1957 painoksessaan tätä käsimenetelmää.

Lääketieteellinen käsitys muuttuu

Mutta kun yhä useammat ihmiset kertoivat, miten puhallusmenetelmä oli johtanut tuloksiin, alkoi tapahtua muutoksia. Edellä mainittuun ensiapukirjaan lisättiin sivulta 242 alkava osa, jossa selitettiin: ”Tämä liite korvaa sivuilla 117–125 olevan aineiston [jossa suositellaan ja kuvaillaan Holger Nielsenin menetelmää].” Liitteessä sanotaan:

”Kansallisen tiedeakatemian kansallisen tutkimusneuvoston tekohengitystä tutkiva erikoiskomitea on kokouksessaan 3. marraskuuta 1958 tarkastanut tekohengitystä koskevat tiedot . . .

”Erikoisryhmän jäsenet olivat yksimielisiä siitä, että suusta-suuhun (tai suusta-nenään) -tekohengitysmenetelmä on käytännöllisin menetelmä minkä ikäisen tahansa hengittämästä lakanneen ihmisen ilmansaannin varmistamiseksi hätätilanteessa.”

Puhallusmenetelmän avulla uhri saa enemmän ilmaa, jopa 12 kertaa sen määrän, jonka hän voi keskimäärin saada asiantuntijoitten käyttäessä muita menetelmiä. Myös itse asento, johon uhri asetetaan suusta-suuhun-tekohengityksen antamiseksi – selälleen ja pää taivutettuna niin kauas taakse kuin mahdollista – helpottaa hengittämistä, koska se avaa suusta keuhkoihin johtavat hengitystiet.

Niinpä tapahtui muutos siinä, mitä menetelmää suositeltiin hengittämästä lakanneen ihmisen elvyttämiseksi. Vuoden 1960 kesäkuun Valitut Palat totesi: ”Vuosi 1959 merkitsee vallankumousta tekohengitysmenetelmien alalla. . . . jokainen mainittava ensiapujärjestö on joutunut kirjoittamaan ohjekirjasensa uudelleen korostaakseen ’suusta-suuhun’ -menetelmän eli ’pelastushengityksen’ merkitystä parhaimpana keinona onnettomuuden uhrin pelastamiseksi.”

Ulkoinen sydänhieronta

Sydämen puristaminen painamalla rintakehää harkituin kädenliikkein on vielä uudempi hengenpelastusmenetelmä. Johns Hopkins -yliopiston lääketieteellisen tutkijaryhmän ilmoitetaan kehittäneen sen vuonna 1960. Jotta kuitenkin sydämestä puristuva veri sisältäisi elintärkeää happea, keuhkojen täytyy saada ilmaa. Sen tähden on hyödyllistä liittää suusta-suuhun-tekohengitys tähän menetelmään, mitä tukee se, kuinka nuorukaiset elvyttivät lentoyhtiön johtavan toimihenkilön golfkentällä viime keväänä.

Jos uhrin sydän on ollut pysähdyksissä noin viittä minuuttia kauemmin, tilanne on toivoton, sillä aivoissa on tapahtunut korjaamatonta vahinkoa. Kuitenkin on ollut toivottomilta näyttäviä tapauksia, joissa uhri on toipunut tunninkin kestäneen sydänhieronnan ansiosta. Tämä johtuu siitä, että sydän saattaa toisinaan yhä lyödä, vaikkakaan sykintää ei voi havaita ilman stetoskooppia. Niinpä tapauksissa, joissa sydän äkisti pysähtyy joko todellisuudessa tai näennäisesti, saatat kyetä pelastamaan uhrin tekemällä seuraavasti:

Pane oikean kätesi kämmenen tyviosa uhrin rintalastan alaosaa vasten ja vasen kämmenesi oikean päälle. Paina sitten rintalastaa sisäänpäin 4–5 senttimetriä nopein, voimakkain työnnöin noin 60 kertaa minuutissa. Jonkun toisen tulisi samanaikaisesti antaa suusta-suuhuntekohengitystä.

Jotkut ovat kuitenkin sitä mieltä, että keidenkään muiden kuin erityisvalmennuksen saaneitten ei tulisi antaa ulkoista sydänhierontaa. Vaikka sitä annettaisiin oikeinkin, kylkiluita saattaa murtua sen seurauksena. Ja jos sitä annetaan väärin, murtunut kylkiluu saattaa puhkaista maksan tai keuhkon. Koska sen arvo on kuitenkin todistettu, 20000-jäseninen Yhdysvaltain sisätautilääkärien yhdistys on äskettäin suositellut, että aloitetaan koko kansan käsittävä koulutusohjelma sen samoin kuin puhallusmenetelmän opettamiseksi suurelle yleisölle.

Helposti opittava menetelmä

Suusta-suuhun-tekohengitys on yksinkertainen ensiapumenetelmä, jonka kuka tahansa aikuinen tai varttunut lapsi voi oppia. Koska se voi pelastaa toisen ihmisen hengen, sinulla on varmasti hyvä syy haluta oppia se, ellet jo osaakin sitä. Monet ihmiset ovat pelastaneet sen avulla jonkun toisen hengen ilman aikaisempaa sen käyttöä koskevaa kokemusta tai erityiskoulutusta.

Koska tajuton ihminen on saattanut vain pyörtyä, on ensimmäiseksi otettava selville, hengittääkö hän. Varmistaudu siitä panemalla korvasi lähelle hänen suutaan, siten että kasvosi ovat kääntyneinä hänen rintaansa päin. Jos hän hengittää, sinun pitäisi kyetä tuntemaan hänen hengityksensä korvassasi ja ehkä havaitsemaan rintakehän liikkeet.

Jos et havaitse merkkiäkään hengityksestä, varmistaudu siitä, että hänen hengitystiensä ovat avoinna. Joskus tiedottoman ihmisen kieli työntyy taaksepäin nieluun ja katkaisee tärkeän ilman kulkutien keuhkoihin. Myös veri, oksennus, sylki tai puoliksi niellyt esineet voivat tukkia ilman kulkutien.

Hengitysteiden avaaminen

Hengitysteiden avaaminen keuhkoihin on sen tähden tärkein toimenpide, johon voit ryhtyä auttaaksesi henkilöä jälleen hengittämään; pelkästään se saattaa todellisuudessa riittää elvyttämään hengityksen. Tavallisesti ei ole vaikeata avata tukkeutuneita hengitysteitä.

Nosta ensin selällään makaavan tajuttoman henkilön niskaa. Silloin niska venyy ja pää putoaa taaksepäin. Käännä päätä sen lisäksi taaksepäin siihen asti, kunnes se ei taivu enempää. Hämmästynet, miten kauas taakse pää kääntyy, kun niska on täysin taivutettuna. Kun olet tehnyt sen, leuankärki osoittaa melkein suoraan ylöspäin ja päälaki koskettaa lattiaa. Tässä asennossa leuka ja kieli vetäytyvät eteenpäin ja nielun hengitystie aukeaa.

Mutta toisinaan saattaa myös olla välttämätöntä puhdistaa suu ja nielu verestä, oksennuksesta, ruoantähteistä tai muista esteistä. Kiedo sitä varten puhdas nenäliina tai paperipyyhe sormiesi ympärille ja poista suussa oleva törky: Ellei nenäliinaa tai jotakin vastaavaa ole saatavissa, käytä sormiasi. Muistanet, että poikansa pelastanut isä imi jätteet tämän suusta ja sylki ne sitten pois.

Suusta-suuhun-tekohengitys

Jos hengitysteitten nopea puhdistaminen ei saa hengitystä palautumaan, ala heti antaa tekohengitystä. On tärkeätä toimia nopeasti. Muista, että tajuton ihminen voi elää hengittämättä vain noin 4–6 minuuttia. Tarkoituksesi on hengittää tajuttoman henkilön puolesta, niin että pakotat ilman hänen keuhkoihinsa ja sieltä ulos.

Avaa suusi suureksi ja paina se tiiviisti suoraan uhrin suuta vasten. Purista sitten hänen sieraimensa kiinni ja puhalla hänen suuhunsa, kunnes näet hänen rintakehänsä kohoavan ja tunnet hänen keuhkojensa laajenevan. Tai voit puhaltaa hänen nenäänsä ja pitää hänen suunsa suljettuna. Jos uhri on pieni lapsi, paina suusi kokonaan hänen suunsa ja nenänsä päälle ja puhalla.

Puhaltaessasi uhrin keuhkojen tulisi täyttyä ilmalla ja hänen rintakehänsä tulisi laajeta. Jos niin ei käy, hengitysteissä on luultavasti vielä jokin este. Käännä uhri siinä tapauksessa toiselle kyljelleen, taivuta hänen päänsä alaspäin ja suuntaa lujia läimäyksiä lapaluitten väliin. Se saattaa irrottaa esteen. Lasta voidaan riiputtaa jaloista ja läimäyttää lapaluitten väliin. Lyöntien voimakkuus riippuu tietenkin lapsen koosta.

Mitä sinun tulisi tehdä sitten, kun hengitystiet ovat esteettömät ja olet puhaltanut ilmaa keuhkoihin? Nosta huulesi uhrin suulta ja vedä uudelleen henkeä, samalla kun kuuntelet ilman virtaamista uhrin keuhkoista; seuraa myös hänen rintakehänsä painumista. Puhalla sitten jälleen ja täytä hänen keuhkonsa toistuvasti ilmalla noin 10–12 kertaa minuutissa, jos uhri on aikuinen, ja ainakin 20 kertaa minuutissa lapsen ollessa kysymyksessä. Puhalla aikuiseen voimakkaammin, lapseen varovaisemmin. On tärkeätä että uhrin pää on koko ajan oikealla tavalla taivutettuna, jotta hengitystiet pysyvät avoinna.

Kun uhri alkaa hengittää itse, hänen hengenvetonsa ovat vaimeita ja heikkoja. Ajoita siksi omat puhalluksesi osumaan yhteen hänen heikkojen henkäystensä kanssa. Avusta jatkuvasti hänen hengitystään, kunnes se on varmasti tyydyttävää.

Kun olet jonkin aikaa yrittänyt antaa tekohengitystä saamatta uhria hengittämään itse, voisit joka toisen puhalluksen jälkeen antaa viiden tai kuuden painalluksen verran ulkoista sydänhierontaa. Älä luovuta helpolla. Ihmisiä on elvytetty tekohengityksellä, jota on annettu tunnin ajan tai kauemmin.

Vastenmielinen menetelmäkö?

Jotkut ovat vastustaneet suusta-suuhun-menetelmää esteettisistä syistä. Esimerkiksi eräs brittiläinen kirurgi sanoi sen käyttämistä vastenmieliseksi, ”koska olet mahdollisesti tekemisissä ruumiin kanssa”.

Joistakuista saattaa tosin tuntua siltä. Mutta monet muut ajattelevat samoin kuin nainen, joka ei epäröinyt yrittää pelastaa sydänkohtauksen uhria. Hän sanoi: ”Sellaisessa hätätilanteessa kukaan ei ajattele menetelmän olevan vastenmielinen. Silloin ajattelee vain, mitä voi tehdä auttaakseen avutonta ihmistä.” Auttaja voi niin halutessaan panna puhtaan nenäliinan oman suunsa ja uhrin suun väliin.

Onnettomuus iskee usein silloin, kun sitä vähiten odottaa. Emme koskaan tiedä, milloin joku omaisemme tai joku muu lakkaa yhtäkkiä hengittämästä sydänkohtauksen tai onnettomuuden seurauksena. Miten erinomaista onkaan, jos osaamme antaa ensiapua, joka voi pelastaa toisen hengen!

[Kuva s. 14]

Ennen kuin annat suusta-suuhun-tekohengitystä, avaa hengitystiet nostamalla uhrin niskaa ja kääntämällä päätä niin kauas taaksepäin kuin niska taipuu. Purista hänen sieraimensa kiinni ja puhalla hänen suuhunsa, kunnes näet hänen rintakehänsä kohoavan ja tunnet hänen keuhkojensa laajenevan. Puhalla keuhkoihin kaksitoista kertaa minuutissa